Blogi paikoista, tavaroista, uskomisista, syömisistä, webistä ja muustakin
Miksi uutuudet eivät pärjää klassikoille?
Mikä siinä on, etteivät uudet versiot klassikkosuklaista ja -kekseistä juuri koskaan pärjää alkuperäisille? Usein ne ovat kyllä varsin hyviä, eivät tosin aina, mutta silti se muuntelematon versio on parempi.
Otetaan nyt vaikka tämä uusi Geisha Orange Dream esimerkiksi. Ei se lainkaan huono. Appelsiinin aromi sopii Geishaan yllättävänkin hyvin. Mutta ei se silti pärjää alkuperäisen Geishan harmoniselle makuyhdistelmälle.
Onko makuaisti vain niin konservatiivinen, että kun se on yhteen yhdistelmään tottunut, niin se on sitten se paras? Vai onko tuotekehittely aikojen saatossa huonontunut? Onko kaikki parhaat makuyhdistelmät jo keksitty?
Vai olisiko sittenkin niin, että klassiset perusmaut kaakao, vanilja, pähkinä, nougat ja toffee joita yhdistelemällä nuo perinteiset klassikot pääasiassa on tehty, vain yksinkertaisesti ovat meistä useimpien mieleen enemmän kuin kokeilevammat maut?
Ei tämä tietysti kaikkii päde. Joidenkin mielestä uusi appelsiini-Geisha on ”yksi parhaimmista suklaista”. Minuun se ei silti iskenyt, eikä vaimooni, eikä pariin kyläilemässä käyneeseen, jolle sitä tuli myös tarjottua. Ihan hyvää se kaikkien mielestä oli, mutta jäisi kaupassa hyllyyn, jos vieressä on tarjolla sitä tuttua ja turvallista perus-Geishaa.
Sama pätee ehkä vielä selvemmin kekseihin. Useimpien, joilta olen kommentteja kuullut, mielestä Domino Pink -keksit ovat varsin mitäänsanomattomia ja Domino Black taas joko suoranaisen tai ainakin lähestulkoon pahaa. Etenkin jälkimmäisestä olen itsekin samaa mieltä.
Sen sijaan minulla on ainakin sellainen tuntuma, että karkkien puolella uutuusmauilla on paremmat mahdollisuudet lyödä itsensä läpi. Usein ne perustuvat erilaisten hedelmien tai marjojen mauille, ja niitähän riittää. Ehkä siksi kokeilunvaraakin on enemmän.
Kuvassa on osa Geisha Orange Dream -suklaalevyn kääreestä.