Blogi paikoista, tavaroista, uskomisista, syömisistä, webistä ja muustakin

6.1.2010 klo 4.53 | Niko Lipsanen

ateismi kirkko kristinusko raamattu uskonto yhteiskunta

Ateistit ovat viime aikoina aktivoituneet vilkkaaseen lähetystyöhön. Eniten näkyvyyttä saivat kesällä muutaman bussin kylkeen ostetut bannerit, mutta lähetystyö jatkuu aktiivisesti niin blogeissa, keskustelupalstoilla kuin lehtien yleisönosastoilla.

Yksi aktiivisista lehtikirjoittelijoista on maantieteilijä Veli-Pekka Tynkkynen. Puolitoista viikkoa sitten Etelä-Saimaa julkaisi hänen kirjoituksensa Uskonto, valta ja hyvinvointiyhteiskunta. Kirjoitus on alla lainattuna pätkissä. Omat kommenttini olen kirjoittanut lainausten väliin.

VIIME AIKOINA mediassa on keskusteltu kiivaasti koulun elämänkatsomusaineiden sisällöstä, etenkin mahdollisesta uskonnonopetuksen muuttamisesta uskontotiedoksi. Kirkko on vastustanut ehdotusta vaatien jopa tiukempaan raamattuoppiin sidotun uskonnonopetuksen lisäämistä.

Vapaa-ajattelijat puolestaan pelkäävät kaikille yhteisen uskontotiedon olevan nykyinen uskonto-oppiaine uusissa vaatteissa. He tavoittelevat kaikille yhteistä, eri maailmankatsomuksia tasaveroisesti käsittelevää oppiainetta.

Tynkkynen aloittaa kirjoituksensa ikään kuin aikoisi käsitellä eri näkemyksiä tasapuolisesti, eli kirkko toisaalta jotakin ja vapaa-ajattelijat taas toisaalta jotakin muuta. Tasapuolisuus on kuitenkin vain näennäistä. Sen tarkoitus lienee lähinnä luoda lukijalle kuva ulkopuolisesta tarkkailijasta.

Miksi paikallisdemokratiasta ja vallasta kiinnostunut maantieteilijä pohtisi nuortemme moraalikasvatuksen sisältöä? Perinteisesti uskonnon ja maailmankatsomuksen kysymykset on rajattu oman tutkimusalani, alue- ja kaupunkisuunnittelun ulkopuolelle.

Seuraavaksi Tynkkynen tuo esiin olevansa tutkija, siis varteenotettava henkilö, joka on kiinnostunut nuorten moraalikasvatuksesta. Tämä vahvistaa kirjoituksen alun puolueetonta sävyä, sillä juuri sellaistahan tutkijalta voi odottaa (jotta asia tulisi varmasti selväksi, hän myös allekirjoittaa kirjoituksen tutkijatohtorina).

Samaan aikaan, kun eri kirkkokuntien piispat ja lehtien päätoimittajat peräänkuuluttavat pronssi- ja rautakautiseen moraalikoodistoon perustuvan uskonnonopetuksen merkitystä kulttuuritaustamme ymmärtämisessä, yhteiskunnassamme on käynnissä individualisoitumiskehitys ja yhteisistä asioista vieraantuminen.

Aloitetaan tuosta pronssi- ja rautakautisuudesta.

Kristinuskon eettinen sisältö pohjautuu valtaosin Jeesuksen ja hänen seuraajiensa opetuksiin. Jeesus eli eteläisessä Levantissa, jossa rautakauden katsotaan lähteestä riippuen päättyneen joko babylonialais- tai persialaisvalloitukseen, jotka molemmat tapahtuivat 500-luvulla eaa. Esimerkiksi Bostonin yliopiston kanaanilaisten, israelilaisten ja muiden saman seudun kansojen muinaishistoriaa käsittelevässä tutkimusprojektissa rautakausi ajoitetaan välille 1200–550 eaa.

Jeesus eli roomalaisaikana ajanlaskun alkuvuosikymmeninä. Kristinuskon moraalikoodiston väittäminen rautakautiseksi, puhumattakaan pronssikautisuudesta, on siis jotakuinkin sama, kuin pitäisi nykysuomalaista maailmankuvaa keskiaikaisena.

Kehityksen voi nähdä vapauttavana, mutta erityisesti yhteiskunnallisen vallankäytön näkökulmasta trendissä on myös vahvasti negatiivisia piirteitä, esimerkkeinä kunnallisvaalien laskevat äänestysprosentit ja vaikeudet mobilisoida ihmisiä osallistumaan omaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Aiheellisesti voi kysyä, mitä hyvinvointiyhteiskunnasta jää jäljelle, jos paikallisdemokratiasta ei olla kiinnostuneita. Ainakin valta yhteisten asioiden hoitamisessa luisuu entistä pienemmälle piirille.

VÄITÄN, että uskonnonopetuksen erittäin laajan oppimäärän kautta lapsille opetetaan kritiikitöntä auktoriteettiuskoa, joka osaltaan mahdollistaa yhteiskunnallisen passivoitumisen. Uskonto jättää lapsillemme mahdollisuuden omaksua fatalistinen kuva maailmasta: kristinuskon moraali- ja pelastusopin syvin sanoma on lopulta se, että kaikki on puolestasi etukäteen Jumalan luomaa ja päättämää, joten maailmaa ei kannata itse vaivautua aktiivisesti muuttamaan.

Yhteisistä asioista ei siis olla yhtä kiinnostuneita kuin ennen. Kunnallisvaaleissakin äänestetään vähemmän. Jollakin erikoisella tempulla Veli-Pekka Tynkkynen väittää, että se johtuisi koulujen uskonnonopetuksesta. Mitään omaa väittämistään kummempaa kytköstä hän ei esitä. Hän kyllä väittää, että uskonnon kautta ”lapsille opetetaan kritiikitöntä auktoriteettiuskoa” ja esittää oman erikoisen tulkintansa kristillisestä moraali- ja pelastusopista, mutta jättää niiden kytkökset paikallisdemokratiaan hyvin ohueksi heitoksi.

Argumentin voi itse asiassa kääntää päälaelleen. Kunnallisvaalien korkein äänestysprosentti saavutettiin vuoden 1964 vaaleissa. Silloiset äänestäjät olivat käyneet koulunsa 1950-luvulla tai sitä ennen. Onko Tynkkysellä sellainen käsitys, että uskonnon opetus oli tuolloin vähemmän auktoriteettiuskoista kuin myöhemmin?

Vai olisiko uskonto yksi niistä ”yhteisistä asioista”, joista ihmiset ovat vieraantuneet? Kunnallisvaalien äänestysprosentit näyttävät kovasti menevän samaan suuntaan kuin luterilaisen kirkon jäsenten osuus väestöstä eikä päinvastoin, kuten Tynkkysen argumentoinnin pohjalta voisi luulla.

Kirkolliset piirit kiistävät uskonnon passivoivan vaikutuksen vedoten luterilaiseen työetiikkaan. Tämä etiikka on kuitenkin synnytetty raamatullisten helvetti- ja paratiisikäsitteiden avulla, eikä pelkoa voi pitää kovin hyvänä omatoimisuuden lähteenä. Uskonnonopetusta puolustetaan myös sanomalla, että yhteiskuntaa käsitellään jo historiassa, maantiedossa sekä filosofiassa.

Olkinukke on varsin kätevä argumentaatiotapa. Kun määrittelee itse, mitä mieltä vastapuoli on ja vielä muotoilee asian sopivan yksinkertaiseksi, niin onkin jo huomattavasti helpompi vastata itse.

Uskonnottomien elämänkatsomustiedon rinnalla uskonto on kuitenkin ainoa oppiaine, jossa ihmisyys ja yhteiskunta linkitetään eriteltynä moraalisiin kysymyksiin. Uskonnolla on siis monopoli moraalisten pohdintojen osalta, millä on merkittävä vaikutus koululaisten maailmankuvan rakentumiseen.

Filosofiasta voisi minun puolestani tehdä pakollisen oppiaineen. Ei-uskonnollisia eettisiä oppeja voitaisiin käsitellä siellä. Joka tapauksessa kristillisen etiikan hyvä tuntemus on länsimaissa olennaista. Vaikka ei uskoisikaan, niin sen kulttuurinen merkitys on joka tapauksessa niin valtava, ettei länsimaista yhteiskuntaa voi ymmärtää ilman sitä.

DOGMEISTA vapaa kriittinen ajattelu on keskeinen innovatiivisen yksilön ja luovan yhteiskunnan ominaisuus. Itse opiskelin koulussa uskontoa, joten olen vakuuttunut, että elämänkatsomustiedon kaltainen oppiaine antaa yksilöllistyvän yhteiskunnan haasteisiin ja nuortemme moraaliseen kasvuun paremmat eväät kuin uskonnonopetus.

Tarjoaako Tynkkynen siis elämänkatsomustietoa dogmeista vapaana vaihtoehtona? Hänen argumentaationsa lienee tarkoituksellisesti epäselvää, jotta siihen olisi hankala tarttua, mutta siltä tuo lähinnä kuulostaa. Kuitenkin hän itse kirjoittaa aikaisemmassa mielipidekirjoituksessaan, että elämänkatsomustiedossa ”sitoudutaan humanismiin” (AL 16.10.09, lyhentämätön versio pdf-tiedostona). Onko se nyt siis dogmitonta vaiko ei?

”Dogmi” tarkoittaa opinkappaletta. Vaikka se yleensä esiintyykiin uskonnollisissa yhteyksissä, voidaan dogmeista puhua minkä tahansa oppijärjestelmän yhteydessä. Jokaisella eettisellä järjestelmällä on jotkin opinkappaleet, joihin järjestelmä perustuu. Siksi on mieletöntä peräänkuuluttaa dogmitonta kriittistä ajattelua.

Olisin viidennellä luokalla ennemmin halunnut kuulla ”toisen kohtaamisesta ja hänen asemaansa asettautumisesta” kuin ”alku- ja patriarkkakertomuksista”. Lukiossa olisin mieluummin perehtynyt teemaan ”maalliset ja uskonnolliset katsomukset maailmankuvan perustana: tieteiden, näennäistieteiden ja uskontojen rajankäynti” kuin ”kristilliseen käsitykseen Jumalasta, ihmisestä, luonnosta ja pelastumisesta”.

Vertaamalla opetussuunnitelmia opetushallituksen internet-sivuilla kukin voi muodostaa oman näkemyksen näiden aineiden moraalista kasvua ja yhteiskunnallista vastuuta edistävistä piirteistä. Etenkin niitä perheitä kannustan tähän, joissa harkitaan eroamista tai on erottu kirkosta, mutta perheen koululaiset kuuluvat edelleen tottumuksesta kirkkoon.

Tynkkynen taitaa luottaa, ettei moni oikeasti käy vertaamassa opetussuunnitelmia, sillä eipä niistä mitään erityisen ihmeellistä löydy. Laitan tähän esimerkin vuoksi linkit vuosiluokkien 6–9 opetussuunnitelmien perusteisiin: evankelisluterilainen uskonto ja elämänkatsomustieto.

Itse hän yrittää poimia vertauspareiksi esimerkkejä, joissa uskonnonopetus asettuisi mahdollisimman epäilyttävään valoon. Hän kuitenkin epäonnistuu siinä surkeasti: niin alku- ja patriarkkakertomukset kuin kristilliset käsitykset Jumalasta, ihmisestä, luonnosta ja pelastumisesta kuuluvat länsimaisen ihmisen yleissivistykseen. Suomalaisista yli 80 prosenttia kuuluu kristillisiin kirkkoihin. Kristinusko on siksi ilmiö, jota myös uskonnottomien on syytä ymmärtää.

Viidesosa suomalaisista ei kuulu kirkkoon, mutta edelleen noin 95 prosenttia koululaisista opiskelee uskontoa, mikä hidastaa elämänkatsomustieto-aineen kehitystä.

Humanistiliittoon kuuluu noin sata jäsentä (Wikipedian mukaan; en löytänyt tietoa liiton omilta sivuilta) ja silti humanismiin sitoutunutta elämänkatsomustietoa opiskelee kolme prosenttia koululaisista. Kummassakohan on suurempi epäsuhta?

Yhteenvetona voi lähinnä todeta, että varsin heppoisat argumentit Veli-Pekka Tynkkynen mielipidekirjoitukseensa valitsi. Kytkös paikallisdemokratian rapautumisen ja dogmaattisen uskonnonopetuksen välillä jäi vihjailujen asteelle. Loppu on sillisalaattia, johon haetaan argumentteja vähän sieltä sun täältä, mutta kovin vähän jää lopulta käteen.

Veli-Pekka Tynkkysen vastaus kirjoitukseen on blogin kommenteissa.