Edellisessä näppäimistöjä käsitelleessä kirjoituksessani mainitsin, että minulla on ollut myös vasenkätinen näppäimistö. Se ei ehkä loppujen lopuksi ollut paras mahdollinen ostos, sillä sen käyttö oli alusta alkaen vähän takkuisaa eikä se niin pitkään kestänytkään. Kirjoitin siitä tuoreeltaan jutun silloiseen blogiini.

Mutta on sitä tullut monia muitakin vasenkätisiä tarvevälineitä hankittua, etenkin keittiöön.

Yksi ensimmäisistä vasenkätisistä hankinnoistani taisi olla vasenkätinen leivoshaarukka, joka oheisessa kuvassa näkyy ylimpänä. Minua häiritsi suuresti se, että kaikissa leivoshaarukoissa oli paksumpi leikkausosa oikeakätisten puolella. Kävin useammassakin kaupassa etsimässä vasenkätisiä malleja, mutta en sellaisia löytänyt. Lopulta löysin sellaisen Anything Left-Handed -kaupasta Lontoosta joskus 90-luvun puolenvälin tienoilla. Leivoshaarukaksi se on vähän karun pelkistetty, mutta ajaa kuitenkin asiansa. Ostin niitä kaksi ja ne ovat edelleen käytössä.

Useimmat vasenkätiset hankintani, kuten edellä mainitun näppäimistön, olen tehnyt suomalaisesta LeftOver-kaupasta silloin, kun se vielä toimi myös tavanomaisena kivijalkaliikkeenä. Nykyisinhän sillä on toimintaa vain netissä. Sieltä on peräisin muun muassa kuvassa näkyvä vasenkätinen lusikka ja sen vieressä oleva vasenkätinen tölkinavaaja.

Lusikka on ehkä lähinnä huumorimielessä hankittu, ainakin alunperin. Eihän oikeakätisiäkään lusikoita juurikaan missään näe. Mutta itse asiassa tuo toispuoleinen muoto on osoittautunut varsin käteväksi etenkin keittoja syödessä. Toki kaikista hupaisinta on, kun antaa sellaisen käteen oikeakätiselle ja katsoo, kuinka tämä tehtävästä sujuu (ihan kunnialla ovat kaikki sillä saaneet keiton suuhunsa).

Tölkinavaaja on varsin kätevä laite. Sitä alkaa jo melkein unohtaa, kuinka oikeakätisellä avaajalla tölkit ylipäänsä sai auki. Ja siinäkin iso osa hauskuudesta on, kun antaa sen oikeakätiselle. Monelta on jäänyt tölkki avaamatta.

Minulla on myös vasenkätinen boolikauha, joka on tuolta LeftOver-kaupasta. Sen kauhaosa kuitenkin irtosi varresta (ahkeran käytön seurauksena?). Vaimoni osti minulle joskus lahjaksi uuden, ja se on kestänyt. Ja kyllä sen vanhankin varmaan jossain saisi fiksattua kuntoon.

Vasenkätinen korkkiruuvi on myös sellainen laite, jonka kanssa oikeakätisillä (ja toki tottumattomilla vasenkätisilläkin) menee kuviot sekaisin. Yleensä sellaisen ensimmäistä kertaa käteensä saava käyttäjä kierittää ruuvia väärään suuntaan ja ihmettelee, että miksi homma ei toimi. Jotkut tajuavat vaihtaa kiertosuuntaa huomatessaan kyljessä tekstin “left-handed”, mutta useimmille asia ei aukene vielä silloinkaan. Vastaanvanlaisia tilanteita tulee Anything Left-Handedistä aikoinaan ostamani kynänteroittimen kanssa, mutta kyniä ei nykyisin tarvitse kovin usein teroitella.

Osa vasenkätisistä välineistä tulee ihan tarpeeseen. Alkutotuttelua ne vaativat vasenkätisiltäkin, mutta pian niiden käyttö on paljon sujuvampaa kuin oikeakätisillä vekottimilla ikinä. Sakset ovat minulla poikkeus, sillä vasenkätisiä saksia en ole oppinut kunnolla käyttämään. Mutta iso osa tavaroiden hauskuudesta on kyllä siitä, kun niitä antaa oikeakätisten käytettäväksi. Saavatpahan kerrankin kokeilla, millaista se on kun asiat toimivat väärinpäin.

Oheisen kuvan otin eilen 15.8.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Mökkielämää kaupungissa
• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa
• Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?
• Viikset ja makkarat

Selailin tietokoneelle tallentamiani kuvia ja sieltä löytyi tällainen otos tämän vuoden maaliskuulta. Kuvassa on kasa näppäimistöjä. Joukossa taitaa olla yksi toimiva, muut on kaivettu hyllyiltä ja laatikoista vietäväksi keväällä kaupunkia kiertävään YTV:n kierrätysautoon. Kuva havainnollistaa hyvin sen, miksi en juurikaan harrasta kannettavia tietokoneita.

Näppäimistöt ovat aika lailla kulutustavaraa. Niitä putoilee lattialle, ja tarpeeksi monta kertaa pudottuaan ne usein hajoavat. Syynä putoamiseen oli tavallisesti sekoilu johdon kanssa. Päätin sitten ostaa langattomia versioita, ja ne putoilivatkin huomattavasti harvemmin. Sen kestävämpiä ne eivät kuitenkaan olleet, vaan hajosivat ihan putoamattakin. Yksi niistä oli vielä sellainen vähän kalliimpi malli, jossa oli vasenkätisille suunniteltu näppäinasettelu.

Yhden näppiksen kaatui pullollinen limonadia, ja se hajosi siihen, mutta useimmat ovat poistuneet käytöstä joko pudottuaan tai yleistä heikkouttaan. Kaikki syy ei kuitenkaan ole minussa, vaan vaimokin on osallistunut näppisten hajottamiseen.

Nyttemmin näppisten pudottelu on kuitenkin huomattavasti vähentynyt. Uutta ei ole tarvinnut ostaa pitkään aikaan. Syy tähän on siinä, että pöytäkonetta käytetään pääasiassa uudessa tietokonekolossa, josta se ei oikein pääse putoamaan mihinkään.

On meillä pari ikivanhaa Toshiban miniläppäriä. Niillä pääsee sähköpostille ja uutisia lukemaan silloin, kun toinen on pöytäkoneella, mutta eipä juuri muuta. Ne ovat pysyneet hyvin siellä sängyn päällä, missä niitä yleensä käytetään. Mutta parempitasoista läppäriä ei kannata edelleenkään hankkia, sillä tuskin sitä malttaisi aina tietokonekolossa käyttää ja korkeammalta paikalta sellaisen saisi kuitenkin pudotettua. On kuitenkin kiva, että kun näppis putoaa lattialle, niin mukana ei mene koko tietokone.

Kuvan näppäimistöistä otin 25.3.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?
• Mökkielämää kaupungissa
• Viikset ja makkarat
• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia

Taloussanomien toimittaja Anna Mård kertoo lomailleensa Asikkalassa ja nähneensä siellä liikkuvia laitureita. Perämoottori vain kiinni ja vesille. Etenkin tavarankuljetukseen sovellettuna laiturilautat ovat Mårdin mielestä osoitus arkipäivän nerokkuudesta ja Suomen kansan kekseliäisyydestä.

Minäkin pääsin kesälomalla tutustumaan vastaavanlaiseen rakennelmaan ihan vanhassa kotirannassani Mikkelissä. Tässä laitteessa oli vieläpä sähkömoottori.

Isäni oli kyllästynyt kiikkerään soutuveneeseen ja myynyt sen pois. Tilalle hän oli ostanut pari ponttoonia ja kasannut niiden päälle lautan. Uivalta laituriltahan sekin kovasti näyttää. Kun kantavuutta ei heti tullutkaan aivan tarpeeksi, hän jatkoi lauttaa vielä parilla lyhyemmällä ponttoonilla. Näin syntyi keulaterassi aidatun alueen etupuolelle.

Kovin kovaa isän sähkövene ei kulkenut, mutta eipä sillä väliäkään. Hiljaisella veneellä oli kiva lipua järvenselkää rauhalliseen tahtiin. Tuulisimpana päivänä emme kuitenkaan lähteneet vesille, sillä emme olleet aivan vakuuttuneita siitä, että pieni sähköperämoottori jaksaisi työntää lauttaa myös vastatuuleen.

Veneen toimintasäde ei ole kovin pitkä, vain muutamia kilometrejä. Vaikka suuren Saimaan vesillä liikuttiinkin, niin lähisaaria pidemmälle ei ollut tarkoituskaan päästä. Lautassa on kaksi akkua. Kun ensimmäisen on käyttänyt tyhjäksi, kytketään toinen päälle. Siinä vaiheessa viimeistään on myös hyvä kääntyä takaisin.

Jatkosuunnitelmissa on laajentaa toimintasädettä asentamalla lauttaa aurinkopaneeleita. Mikäpä siinä, onhan sitä menty aurinkoenergialla jo Atlantinkin yli.

Rauhalliseen ja suhteellisen pienimuotoiseen sisävesiliikenteeseen tuollainen omatekoinen sähkölautta on varsin oiva peli. Myös ongintaan käytettynä vakaa lautta osoittautui varsin mainioksi ratkaisuksi (saimme kymmenen ahventa).

Kuvassa olemme vaimoni ja yhden naapurimme kanssa ajaneet lautan läheisen saaren rantaan ja kiinnittäneet sen puuhun. Otin kuvan 4.8.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ohjelmisto tietokoneen jakamiseen
• Hyvä elämä puoleen hintaan
• Parvekekeittiö olisi aika kiva
• Blogispotti uudisti ilmeensä
• Vasenkätisiä keittiövälineitä

Vaimoni Marin mielestä Pirkka-maitosuklaa on jotakuinkin kammottavinta tavaraa, mitä kaupassa suklaan nimellä myydään. Minä taas olen tykästynyt sen makuun ja pidän sitä yhtenä parhaista kaupan omilla merkeistä myytävistä halpissuklaista. Tosin hinnaltaan se alkaa olla jo vähän siinä halpasuklaan ja merkkisuklaan rajoilla.

Pirkka-maitosuklaa valmistetaan Belgiassa, joka on yksi maailman parhaista suklaamaista, jollei peräti paras. Täytyy tosin myöntää, että ei tämä Pirkan tuote mikään sikäläisen suklaavalikoiman kirkkain tähti ole. Mutta siinä on kuitenkin taustalla selvä belgialainen maku, josta joko tykkää tai sitten ei.

Tuotesarjaan kuuluu myös hasselpähkinärusinasuklaa, joka on oikein hyvää sekin. Valkoiseen suklaaseen hasselpähkinät sen sijaan eivät mielestäni sovi. Se olisi todennäköisesti parempaa ilman.

Aikaisemmin K-kaupoissa oli myös sadan gramman Euroshopper-suklaalevyjä, jotka kilpailivat Lidlin suklaan kanssa parhaasta hinta-laatusuhteesta. Mutta ne ovat valitettavasti kadonneet valikoimista.

Kuvan Pirkka-suklaalevystä otin tänään 25.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Crème brûlée -suklaa maistuu hyvältä
• Viikset ja makkarat
• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa

Vaimo halusi saada vähän väriä seiniin eikä ajatus ollut minustakaan huono. Saimme ylijäämänä maalia, joka kai on vaaleansinistä tai turkoosia, ja se vaikutti oikein sopivalta tarkoitukseen. Niinpä maalasimme ikkuna- ja ovisyvennyksen siniseksi. Se kehystää kivasti asunnon ikkunanpuoleisen päädyn. Valkoinen pinta on niin pliisua, eikä sitä tässä tapauksessa yhtään parantanut edes se, että maali oli alkanut jo paikoin vähän halkeilla.

Nyt kun kesähelteet ovat lopultakin tulleet kaupunkiin, tuo sininen väri pieneen katutasoyksiöömme suorastaan välimerellistä tunnelmaa. Juhlistimmekin uutta maalausta syömällä kreikkalaisittain. Ikkunalaudalla makoilevalle espanjalaiselle koiralle vaihdoimme iloisen oranssit tyynynpeitteet.

Kuvassa maalattu ikkunasyvennyksemme ja Hyena-koira. Otin kuvan tänään 24.7.2008, vaikka maalamistyö tehtiinkin jo muutama päivä sitten.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Mökkielämää kaupungissa
• Saarna ja pesukone
• Meri!
• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Ihminen on kolopesijä

Jalkapalloon kuuluu tappeleminen, ainakin joidenkin mielestä. Isompien poikien peleissä katsojat hoitavat sen puolen, mutta Helsinki Cupissa junnujen pitää hoitaa huliganismikin itse. Tai tytöistä tappelu kai oli tällä kertaa tullut. Joka tapauksessa päädyin tapahtumien keskipisteeseen ihan vain olemalla kotona.

Ensin kuului kauhea meteli sisäpihalta. Sitten juoksee ulkomaalaisen näköisiä poikia, ja joillain on metalliputkiakin kädessä. Pihalta kuuluu mäiskettä ja sirpaleiden ääniä. Nosturin futisdiskosta on tultu meidän kulmille tappelemaan. Jotkut suomalaispojat kertovat, että toiset suomalaiset olisivat suuttuneet brasseille, kun nämä olivat jutelleet tyttöjen kanssa. Nosturin edessä oli sitten ensin hakattu jotain brasilialaista ja sitten koko joukko oli juossut tänne viereen Munkkisaareen. Yhden version mukaan tappelun aloittajat eivät olleet suomalaisia vaan venäläisiä. En tiedä. Jostain portista olivat päässeet korttelin sisään ja hyppineet aitojen yli pihalta toiselle. Meidän pihallamme tuli umpikuja vastaan, joten siihen oli meno loppunut. Kohta tuli monta partioautiollista poliiseja ja katu eristettiin.

Brassipojat jätettiin sitten meidän talomme sisäpihallemme poliisivartiossa odottelemaan, kunnes heidät marssitettiin jonossa Pikku-Roban poliisiasemalle.

Tämä on ollut tähän asti ihan rauhallinen kulmakunta, mutta viime päivinä on tapahtunut. Edellisestä piirityksestä ei ole kuin muutama päivä; silloin tapahtui naapuritalossa. Yksi naapuri kertoi, että joku pikku piiritys olisi ollut muutamaa päivää aikaisemminkin, mutta se meni minulta ohi.

Mihin sitä televisiota tarvitsee? Riittää, kun ottaa tuolit kadulle ja katselee ympärilleen.

Kuvassa poliisi kokoaa brassipojat Hernesaarenkadulle ja laittaa jonoon marssimaan kohti Pikku-Roban poliisiasemaa. Otin kuvan keskiviikkona 9.7.2008 hieman ennen puoltayötä.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Saarna ja pesukone
• Meri!
• Katonkorjaajien taukohuoneet
• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa

Pari naapuria ehti jo tarjoamaan keittiötään tarvittaessa lainaan, ja saisihan nurkalta kebabbiakin. Mutta kivasti se on näinkin mennyt. Trangia on aika etevä peli ja hyvää ruokaa sillä saa. En muista, milloin olisin saanut yhtä hyvää seitä kuin tänä iltana. Voi tosin olla, että jos ei huomenna saada sähkömiestä paikalle, saatamme mennä naapuriin kyläilemään. Huoltomiehen mukaan sähkötaulu kuuluu taloyhtiön vastuulle, joten sieltä huoltoyhtiön kautta yritämme tuon järjestellä.

Onneksi meillä on kivasti urbaanin mökkielämään sopiva kämppä. Jalkakäytäväterassilla on hyvä keitellä trangiakeitoksia ja istuskella katselemassa merta. Onhan se tavallaan ihan mukavaa vaihteluakin, että tietokoneelle ja nettiin ei vain yksinkertaisesti pääse (tai pääseehän sitä, mutta ei kotonta).

Tämä olikin sitten tämän blogin sadas kirjoitus.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Parvekekeittiö olisi aika kiva
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa
• Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?

Viikonloppuna jäivät kirkossakäynnit väliin, tarjolla olisi ollut niin juhannusmessua lauantaina kuin apostolien päivän saarnaa sunnuntaina. Onneksi ei tarvitse jäädä kokonaan ilman sanaa, sillä Arto Antturi on laittanut blogiinsa Helsingin Tuomiokirkossa pitämänsä saarnan. Päivän teeman pohjalta Antturi pohdiskelee, mikä on seurakunta.

Antturin tyyli on pohdiskelevaa ja argumentoivaakin. Tuon tyyppisiä saarnoja kuuntelee mielellään, ja ainakin tämänkertainen teksti toimii myös kirjoitettuna. En ala sitä tässä referoimaan, sillä tuolta linkin takaahan sen voi lukea. Kirjoitan sen sijaan pesukoneista.

Agricolan kirkosta ollaan kehittämässä jonkinlaista seurakunnan olohuonetta ja uskonnollista toimintakeskusta. En ole kovin tarkkaan perillä, missä mennään, mutta odotan innolla, mitä tuleman pitää. Onhan kyseessä kuitenkin kotikirkkomme.

Tarkoitus olisi kai saada ihmiset viihtymään kirkolla muutenkin kuin jumalanpalvelusten ja kirkkokahvien aikaan. Jotain kahvilaa sinne ainakin on tulossa. Tätä toimintaa tukisi oikein kivasti pyykkitupa. Etelä-Helsingissä on paljon vanhoja taloja, joissa on pieniä asuntoja. Näissä asunnoissa ei useinkaan ole pesukoneita, eikä niitä välttämättä ole järjestetty taloyhtiöidenkään puolesta. Mikäpä olisikaan sen kätevämpää, kuin tulla kirkolle teelle ja pyöräyttää siinä samalla koneellinen tai pari, vähän Töölön Tin Tin Tangon tapaan.

Kirkko tuntuu tavoittelevan erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia. Juuri näitä niissä kantakaupungin pienissä asunnoissa asuu. Kohderyhmä siis osuisi ainakin kohdalleen.

Myönnettäköön, että tässä asiassa on omakin lehmä ojassa. Tämä on muuten oikein mukava kämppä asua, mutta pyykkihuollossa on aina järjestelemistä. Kirkollinen pesula parin korttelin päässä helpottaisi arkea kummasti. Mutta en usko, että olemme tässä kulmilla ainoat, jotka pähkäilevät pyykkiongelman kanssa. Lähin kaupallinen pesula on Rööperin itsepalvelupesula Fredantorin kulmalla. Mutta sinne pitää pyykkikassien kanssa mennä jo bussilla. Samalla vaivalla voi sitten mennä vaikka sinne Tin Tin Tangoon.

Idea on vapaasti käytettävissä, eikä ainakaan omasta mielestäni edes lainkaan huono. Siinä saisi kirkkokäynnillä niin hengen kuin ruumiin ravintoa ja vielä puhtaat vaatteet päällensä.

Kuvassa on taloyhtiön pesutupa Piritanaukion reunalla valmistumaisillaan olevassa Eiranrannassa. On oikein hauskaa, että ovat laittaneet siihen isot ikkunat, joista voi katsoa niin ulos kuin sisäänkin. Monissa uusissa ja joissain vanhemmissakin taloissa kun katutasot ovat pelkkiä ankeita umpiseiniä. Otin kuvan tänä aamuna 23.6.2008 koiraa ulkoiluttaessani.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Tiskaaminen vaihtui pyykkäämiseen
• Meri!
• Katonkorjaajien taukohuoneet
• Ei profeetta omalla maallaan
• Välimeren tunnelmaa

Mistä se johtuu, että jos ajaa parran pois, mutta jättää viikset, niin näyttää ihan hassulta? Tai vähintäänkin saksalaiselta?

Juhannus meni piknikillä makkaraa syöden – sekä aatto että itse juhannuspäivä. Aattopiknikille katsoimme ensin sopivaa paikkaa Eiranrannan uusien talojen välistä, mutta kun sellaista ei sieltä löytynyt, menimme nurmikolle Ursinin kallioiden viereen.

Makkarat toi yksi kaveri, kiitoksia vaan. Ne olivat olivat Wilhelm-makkaroita, jotka kai ovat joitain niistä lihaisimmista parempilaatuisista makkaroista. Ovathan ne ihan hyviä, mutta suomalaiseen makkaraan ei oikein liha sovi kuin mausteeksi. Perus-Campingit, ja mitä niitä nyt onkaan, ovat paljon parempia.

Keski- ja eteläeurooppalaiset lihaisat makkarat ovat sitten tietysti ihan eri juttu. Niillä on oikein mukava herkutella siellä päin matkustellessa, ja tässä suhteessa Keski-Eurooppaa alkaa onneksi jo niinkin läheltä kuin Virosta. Mutta suomalaiseen perusmakkaraan ei sovi lisätä liikaa lihaa. Se ei vain niihin sovi, ei sitten millään.

Makkarat ovat muuten siitä harvinainen makuasia, että olemme niistä Marin kanssa samaa mieltä. Yleensä makumieltymyksemme menevät kovasti ristiin. Joskus siitä on toki hyötyäkin, kuten vaikka pakettijäätelöä syödessä: minä kuorin pehmeämmät osat jäätelöpaketin reunoilta ja Mari syö kovempana pysyneen keskiosan.

Kuvassa minä, makkara ja viikset juhannuspäivän piknikillä tulevan Rantakallionpuiston kallioilla Munkkisaaressa. Kuvan makkara taisi olla merkiltään OK. Kuvan otti vaimoni Mari Taskinen 21.6.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Crème brûlée -suklaa maistuu hyvältä
• Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?
• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Pitahaya on laimea, mutta raikas
• Punaisissa banaaneissa on potkua

Ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen asuntomme ikkunasta avautuu taas merinäköala. Näkymän peittäneet parakit on viety pois. Viimeiseksi jäi yksi kontti, joka tietysti juuri ja juuri tukki näköalan. Pelkäsin jo, että se on joku työmaavarasto, joka jää siihen vielä koko kesäksi, vaikka muut parakit onkin poistettu. Mutta nyt sekin on poissa (tai itse asiassa siirrettynä vähän sivummalle, mutta poissa näköalan edestä joka tapauksessa).

Eihän tuo näköala tietysti yhtä hulppea ole kuin ennen Eiranrannan talojen nousemista, jolloin aavaa merta näkyi lähes koko ikkunan leveydeltä. Tosin ei sitäkään iloa ollut kauan kestänyt, sillä aiemmin ison osan näkymästä peittivät vanhan vedenpuhdistamon rakennukset. Jonkin verran enemmän merta silloin kyllä näkyi, kuten vertaamalla vanhempaan kuvaan (alla) voi huomata. Mutta onhan se Helsingistä luksusta, jos ikkunasta näkyy horisontti (vaikka olisihan se vielä kivempaa, jos myös Harmajan majakka edelleen näkyisi).

Saattaa kuitenkin olla, ettei ilo edelleenkään jää pysyväksi. Rannalle on nimittäin tulossa tekodyynipuisto. Korkein dyyninharja nousee noin neljään metriin merenpinnasta. Siitä tuskin on uhkaa merinäköalalleni, vaikka korkein kohta osuukin ihan kohdalle. Täältä katsoen muurin takana sijaitseva Eiranranta-katu on jo valmiiksi kolme metriä korkealla, joten ei metri lisää paljon vaikuta. Mutta kadun ja puiston väliin tulee rivi puita. Kun ne ajastaan kasvavat, muuttuu merinäkymä vihreäksi oksistoksi. Ehkä talvisin oksien välistä voi nähdä pilkahduksen sinistä (tai joskus harvoin valkoista).

Mutta iloitaan merinäköalasta nyt, kun sellainen taas on.

Ylemmässä kuvassa on merinäköalani kuvattuna eilen 4.6.2008. Alemman kuvan olen ottanut samasta kohtaa todennäköisesti joskus viime vuosisadan viimeisinä vuosina. Vanhemmassa kuvassa näkyvä voimalaitos on yhä paikoillaan. Uudemmassa kuvassa piipun reuna näkyy tummana juovana kuvan oikeassa reunassa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Saarna ja pesukone
• Katonkorjaajien taukohuoneet
• Välimeren tunnelmaa
• Huligaanijunnut kulmillamme
• Mökkielämää kaupungissa

Mihin kaupungissa tarvitsisi kylmälaitetta, kun sellaiset on kaupoissa? Ihan turhaan olisi sähköä viemässä. Meillä on periaatteena, että ruokaa ei varastoida kotona, paitsi jonkin verran kuivatavaraa ja säilykkeitä. Tuoretuotteet ja pakasteet ostetaan kaupasta ja käytetään saman tien. Jos jotakin tarvitsee säilyttää yön tai joskus vaikka päivänkin yli, niin paketin voi laittaa kylmään vesisaaviin tai täyttää keittiön lavuaarin kylmällä vedellä. Talvella säilytys onnistuu ulko-ovien välissä. Silloin ei tarvitse tehdä keinotekoista kylmää sisälle, kun sitä on riittävästi ulkonakin.

Vettä Suomessa on runsaasti, joten sen käyttäminen ei ole merkittävä ympäristörasite, etenkin jos vettä käyttämällä voi korvata sähköä. Tietysti silloin, kun tarvitaan lämmintä vettä, on ympäristörasite suurempi, mutta vesijääkaapin ollessa kyseessä veden pitää nimenomaisesti olla kylmää. Toki veden puhdistaminen jotain kuluttaa, mutta se on suhteellisen pientä.

Jääkaapittomana joutuu usein ostamaan pienempiä pakkauksia, mikä lisää jonkin verran pakkausjätteen määrää. Mutta kuten Finfood kertoo, pakkausjäte on pienempi ympäristöongelma kuin pilalle menevä ruoka. Kannattaa siis mieluummin ostaa ruoka pienissä erissä ja syödä saman tien kuin ostaa isoja pakkauksia jääkaappiin pilaantumaan.

Maaseudulla tilanne voi olla toinen, kun kauppaan on pidempi matka. Mutta maalla asuminen nyt on muutenkin pääsääntöisesti epäekompaa. Sielläkin jääkaapin tarpeellisuus talvella on varsin kyseenalaista, kun kylmää saa ulkontakin ihan riittävästi. Kesälläkin voi käyttää maakellareita. Ehkä pakastin on maalaiselle hyödyllinen vimpain. Kaupunkilaiselle sekin on turha, kun kauppojen pakastealtaat ovat aivan vieressä. Jäätelön voi hakea sieltä ja syödä saman tien, ja muuhunhan pakastinta ei välttämättä tarvitse (ruokaa voi säilöä muinkin tavoin).

Tee siis sinäkin ekoteko ja luovu jääkaapistasi. Jos pelkäät, että ruokaa pääsee vanhenemaan, niin hanki myös koira.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Mökkielämää kaupungissa
• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?
• Viikset ja makkarat
• Ihminen on kolopesijä

Kaksi ihmistä yhden huoneen asunnossa voi pidemmän päälle olla hankala ratkaisu – etenkin jos se ainoakaan huone ei ole kovin iso.

Kesällä asunnon laajeneminen epäviralliselle ulkoterassillemme helpottaa tilannetta. Mutta nyt olemme keksineet myös ympärivuotisen ratkaisun. Raivasimme sängyn alta laatikoita pois, ja sinne muodostui kiva makuukolo. Se on myös oiva paikka tietokoneelle, koska konettahan on mukavinta käyttää makuultaan. Ja koska jompikumpi meistä on melkein aina koneella, on tämä osapuoli samalla toisen jaloista pois. Pieni asunto ei enää olekaan lainkaan ahdas.

Kymmenen senttiä lisää leveyteen tai parikymmentä korkeuteen ei tekisi kololle lainkaan pahaa. Mutta liian iso se ei saa olla. Kolossa on kivaa juuri siksi, että seinät ovat lähellä. Siellä on pesämäinen tunnelma.

Jos ei aina halua käyttää tietokonetta kolossa, niin sekään ei ole ongelma. Näyttö on helppo kääntää ympäri, ja silloin konetta voi käyttää ikkunan puolelta oleilukorokkeelta. Silloin kyllä aurinko paistaa suoraan näyttöön, jos jättää verhot auki. Kolossa on myös se hyvä puoli, että varjossa näyttöä on parempi katsella. Toisaalta ei kuitenkaan tarvitse olla pimeässä, sillä näytön takana vähän pidemmällä on iso ikkuna eteläkaakkoon.

Tässäpä siis vinkki muillekin pienissä asunnoissa asuville pariskunnille, jotka käyttävät paljon tietokonetta: tietokone vaan jonnekin nurkkaan, niin loput kämpästä on aina toisen käytössä. Ei tarvitse muuttaa minnekään kaupungin perukoille saadakseen lisää neliöitä, vaan sopii hyvin asumaan pienessä ja ekotehokkaassa kantakaupunkiluukussakin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Ohjelmisto tietokoneen jakamiseen
• Tiskaaminen vaihtui pyykkäämiseen
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa
• Välimeren tunnelmaa

Tuo kuulostaisi meidän kotikäyttöömme varsin kätevältä ratkaisulta. Aika usein toisen ollessa koneella toinen vahtii, koska pääsee koneelle. Ajattelin virittää vanhan koneen kakkoskoneeksi, mutta tämä olisi kyllä paljon parempi ratkaisu – etenkin kun ohjelmisto on saatavilla myös Ubuntulle. Nyt vain toista näyttöä hankkimaan.

Userfulin ohjelmistolla on mahdollista jakaa kone useammankin kuin kahden käyttäjän kesken, mutta useamman käyttäjän versiot ovat maksullisia.

Lompakon ohella koneen jakamisesta on iloa myös ympäristölle. Yhtiö väittää, että jakamalla prosentti maailman koneista, vähennettäisiin hiilidioksidipäästöjä yhtä paljon kuin 26 miljoonaa autoa niitä tuottaa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ihminen on kolopesijä
• Hyvä elämä puoleen hintaan
• Uusi tietokone hankinnassa
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa
• Sähkövene

Dodolla oli joitakin vuosia sitten yleisötilaisuussarja teemalla “Nyt hyvä elämä puoleen hintaan”, eli vähemmällä kuluttamisella parempaa elämisen tasoa. Jotkut onneksi toteuttavat ajatusta käytännössäkin. Veteraanibloggaaja Maalainen on tehnyt niin jo kauan ja myös bloggaaa aiheesta elävästi. Muutama päivä sitten huomasin, että myös opiskelijapolitiikasta tuntemani Markus Bunders kertoo laittaneensa elämänsä kuvioita tärkeysjärjestykseen.

Bunders arvelee länsimaisten ihmisten ylettömän työnteon johtuvan sosiaalisesta erottautumispaineesta. Hän pyrkiikin nyt siitä itse eroon. Tarpeikseen hän on määritellyn hyvätasoisen ravinnon, riittävän nukkumisen ja mahdollisuuden lähteä linturetkille silloin, kun siltä tuntuu. Noiden tavoitteiden täyttämiseen riittää puolipäiväinen työskentely neljäsosalla Bundersin aiemmasta tulotasosta.

Onnittelut Bundersille rohkeasta ratkaisusta ja kannustusta eteenpäin. Saa tosin nähdä, kuinka kesällä odotettavissa olevan jälkikasvun ilmaantuminen kuvioihin muuttaa tilannetta. Pieni lapsi ei tietysti vielä aivan kauheasti kuluta, mutta kun ikää tulee lisää, niin kulutusyhteisö tempaa kyllä mukaansa. Kuinka hyvin sen jälkeen on isänkään mahdollista pysyttäytyä oravanpyörästä erillään?

Eipä omakaan elämäni erityisen kulutuskeskeistä ole. Epäsäännöllisillä tutkimustöillä ja muilla satunnaisilla tuloilla ei kovin suurta kulutusjuhlaa vietetä. Ei niin, että krääsää ja statusta kauheasti kaipaisinkaan. Asumisenkin hoidamme vaimon kanssa edukkaasti kaksin pienessä yksiössä (arvostamme keskeistä sijaintia enemmän kuin pinta-alaa). Olemme myös välttäneet sellaisten turhakkeiden kuten television ja jääkaapin hankinnan. Mutta talviaversioni ja maantieteilijän kaukokaipuu aiheuttavat kyllä sen, että matkustamisesta en osaisi luopua. Karibialle lentämisestä ei kuitenkaan oikein ekotekoa saa aikaiseksi.

Ehkä kaukomatkusteluakin saisi vähemmäksi, jos eläisi Keski- tai Etelä-Euroopassa, jossa erilaisia mielenkiintoisia kohteita olisi junamatkan päässä paljon enemmän kuin täällä pohjoisessa. Tosin onhan täälläkin valtava Venäjä ihan nurkan takana, ja jonkin verran siellä on tullut liikuttuakin. Mutta tuskin pystyisin jättämään Karibian-matkailua kokonaan väliin asuin sitten missä tahansa. Purjeveneellä voisi ekotehokkaasti vaihtaa maisemaa aina vuodenajan mukaan. Tosin pitäisi osata purjehtia. Ja pitäisi olla se vene. Ja jonkin elinkeinon silloinkin tarvitsisi. Siinä alkaa taas olla oravanpyörää kasassa.

Bundersin blogi on nyt joka tapauksessa seurannassa. Ehkä sieltä saa lisää ajatuksia omaankin elämäänsä.

Kuvassa suomalainen purjevene, jonka bongasimme vaimon kanssa Seintseillä. Otin kuvan maanantaina 19.11.2007. Kuva taitaa sopia tähän juttuun aika huonosti, vaikka purjeveneistä jotain tuli kirjoitettuakin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Ohjelmisto tietokoneen jakamiseen
• Blogispotti uudisti ilmeensä
• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa

Äskettäin kirjoitetun tekstin katoaminen ei yleensä ole kauhean vaarallista, jos deadline ei puske päälle (kuten se kyllä nyt on puskenut jo pahemman kerran). Joskus on blogikirjoituksia ja muita lyhyempiä tuotoksia kadonnut bittiavaruuteen. Toisella kerralla teksti on syntynyt jo paljon nopeammin ja lopputuloskin on kummasti hioutunut. En sitten tiedä, kuinka hyvin tuo olisi toiminut tuollaisen useamman sivun pituisen tekstin kanssa.

Mitään ei kuitenkaan tarvitse kirjoittaa uudestaan. Hetken pähkäilyn jälkeen kokeilin irrottaa koneesta wlan-palikan ja kortinlukijan. En tiedä, oliko vika jommassakummassa, mutta sen jälkeen kone käynnistyi. Ja varmuuskopion kirjan luvusta otin tietysti saman tien.

Varmuuskopiointi on muodostunut tavaksi sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten tietokoneen kovalevy hajosi. En tietenkään ollut tullut ottaneeksi varmuuskopioita viikkoihin vai peräti kuukausiin – paitsi pari päivää ennen hajoamista. Oli kyse siis vain uskomattomasta tuurista, että lähestulkoon mitään tärkeätä ei silloin kadonnut.

Sen jälkeen olen ottanut varmuuskopioita tiiviimmin. Niitä on cd- ja dvd-levyillä, siskon ulkoisella levyasemalla, verkkokovalevyllä ja vanhalla tietokoneella. Kovin järjestelmällinen en ole kuitenkaan ollut, joten tietojen palauttaminen vahinkojen sattuessa voi olla jonkinasteinen urakka. Mutta kaikki on kuitenkin tallessa useammassakin eri paikassa.

Jatkossa pitää vielä joka kerta ennen tietokoneen sammuttamista pähkäillä, mitä kaikkea menettää, jos laite ei enää käynnistykään. Työn alla olevan artikkelin nyt varmuuskopioi helposti vaikka lähettämällä sen sähköpostiinsa liitetiedostona.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa
• Ihminen on kolopesijä
• Ohjelmisto tietokoneen jakamiseen
• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Sähkövene

Olemme tähän asti jakaneet suuritöisimmät kotityöt siten, että minä hoidan tiskaamisen ja vaimo pyykkäämisen. Kumpikaan ei ole suuri kotitöiden ystävä. Vaimosta tiskaaminen on erityisen ikävää, joten niinpä se on ollut minun tehtäväni. Nyt hän kuitenkin toivoi vaihtelua, eikä minullakaan ole mitään erityisempää sitä vastaan. Niinpä vaihdoimme tehtävät joksikin aikaa päikseen. Mutta kun kesä tulee ja lämmintä, haluan kyllä tiskaamisen takaisin itselleni. Kesällä sen voi tehdä ulkona jalkakäytävällä, kuten oheisessa kuvassa, ja silloin se on jo lähes kivaa. Pyykkäämisen järjestäminen kadunvarteen taitaisi olla aavistuksen hankalampaa.

Pyykkäämisessä vaivaa lisää se, että meillä ei ole pesukonetta eikä talossa ole pesutupaa. On siis mentävä joko pesulaan tai kavereiden luokse. Molemmat vaihtoehdot ovat käytössä. Kuivaushuone on talon ullakolla, eikä talossa ole hissiä, joten siinäkin on oma urakkansa. Pyykkien kantamisessa vaimo on saanut apua, joten se toiminee nyt vaihdon ajan toisinkin päin.

Mutta kiva, kun tulee kesä. Tuo ulkotiskaus on vain yksi kesän iloisista puolista. Talvi on ikävän rajoittava vuodenaika. Jumitun sisätiloihin ja käyn ulkona vain pakollisten siirtymisten ja koirien ulkoituksen ajan (meillä ei ole omaa koiraa, mutta hoidossa sellaisia on useinkin). Kesällä vietän katuterassillamme aikaa sen minkä vain ehdin, jos sää sen sallii. Vaikka sitten tiskaten.

Tänään voisi yrittää avata terassikauden, kun aurinko paistaa jo kohtuullisen lämpimästi. Tiskaamiseen ilma voi olla vielä liian kylmä, eikä se tietysti minun hommaani nyt olekaan. Mutta lämmintä keittoa siellä voisi jo oikein hyvin syödä.

Kuvan minusta tiskaamassa otti silloinen tyttöystäväni (nykyinen vaimoni) Mari Taskinen 8.8.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Saarna ja pesukone
• Ihminen on kolopesijä
• Välimeren tunnelmaa
• Mökkielämää kaupungissa
• Viikset ja makkarat

Guadeloupella vuokrasimme viimeiseksi yöksi pienen huoneiston, jossa oli keittiö parvekkeella. Siellä tropiikissa tuollainen ratkaisu olikin aika kätevä. Parvekkeella keittiö ei vie tilaa sisältä, ruoanlaitto ei lämmitä sisätiloja, käryt menevät suoraan ulos ja parveke on myös varsin mukava ruokailutila. Suomen talvessa tuollainen ratkaisu ei valitettavasti taitaisi oikein toimia.

Tietysti säät eivät aina ole parhaimmillaan edes Karibialla, ja meillekin osui tuolla aika tuulinen ilta. Parvekkeen eteen sai kuitenkin laskettua suojan, joka vähän vei parvekemaisuutta, mutta suojasi sateelta ja tuulelta. Osalle keittiön laitteista säiden vaihtelu voi myös olla rankkaa, mutta tuolla ongelma oli ratkaistu sijoittamalla jääkaappi parvekkeen oven viereen sisäpuolelle. Parempi tietysti, jos sekin voisi olla parvekkeella, sillä turha sitä on tropiikissa pitää puhkumassa lämpöä sisätiloihin.

Jos jotain huonoja puolia parvekekeittiöstä pitää keksiä, niin ehkä se ei aina ole kivaa, jos kerrostalossa ruokien käryt kulkeutuvat naapuriin. Tosin kyllä sen välillä suomalaisenkin kerrostalon rappukäytävässä haistaa, mitä naapurissa kokataan.

Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, ettei Suomen talvi oikein sovi minulle. Parvekekeittiö ei tietysti ole ainoa eikä tärkeinkään syy. Kuukausi Karibiaa oli kiva piristys marras-joulukuussa, mutta sitäkin ankeampaa on nyt täällä pimeässä ja kylmässä pohjoisessa.’

Kuvassa parvekeittiömme Moulen kaupungissa Guadeloupella. Otin kuvan 14.12.2007, päivää ennen lähtöämme takaisin Eurooppaan.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Mökkielämää kaupungissa
• Opi ranskaa Karibialla
• Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia
• Liftaamisesta Guadeloupella
• Vasenkätisiä keittiövälineitä

Kännykättömyys alkaa kai olla niin harvinaista, ettei sitä enää tarvitse ottaa huomioon. Tosin Linus Torvaldsillakaan ei ole kännykkää. En siis ole ainoa, joka joutuu turvautumaan puskaan, jos hätä yllättää ykköstiellä.

Minua haastateltiin kännykättömyyteni vuoksi syksyllä jopa lehteen. Juttu ei tosin ole vielä tullut ulos. Mutta ehkä sellainen on kohta pakko hankkia, jos yhä useammat arkipäiväisetkin toiminnot alkavat vaatia sellaisen omistamista. Ja ovathan ne nykyään houkuttelevampiakin, kun niillä voi pelkän puhumisen ja pikkuviestien lisäksi käyttää sähköpostia ja selata nettiä. Kunhan monipuolisempien mallien hankinta- ja käyttöhinnat asettuvat kohdalleen, niin ehkä sellaisen hankkimisen suunnittelemista voisi jossain vaiheessa ryhtyä valmistelemaan.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Vasenkätisiä keittiövälineitä
• Näppäimistöt ovat käyttötavaraa
• Sähkövene
• Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?
• Välimeren tunnelmaa