Aiheita » historia

Suur-Savo ja Pien-Savo

Niko Lipsanen — Fri, 03 Sep 2010 02:12:53 +0000

Satunnaiset Mikkelin-kävijät saattavat joskus kummastella sitä, kuinka paikkakunnalta löytyy niin paljon erilaisia Suur-Savo-nimeä kantavia tahoja. On Suur-Savon Sähkö, Suur-Savon 4H-piiri, Suur-Savon museo, Suur-Savon Mäyräkoirakerho ja paljon muuta.

Jos ihan vain Suur-Savosta puhutaan, niin sillä paikalliset tarkoittavat useimmiten paikallista S-ryhmän osuuskauppaa. Viimeksi muutama päivä sitten kerrottiin alueen osuuspankkien yhtyvän uudeksi Suur-Savon Osuuspankiksi (LS 31.8.10).

Jotkut saattavat jopa epäillä suursavolaisuuden olevan Suur-Suomi-aatteen maakuntaversio. Ovathan savolaiset varsin ekspansiivisia aikojen saatossa olleetkin ja levittäytyneet laajalti maakuntansa ulkopuolisille alueille etelärannikolta aina Lappiin saakka. Pohjanmaalla on savolaiskiilansa, ja pitävätpä jotkut maan pääkaupunkiakin jo savolaisille menetettynä.

Taustalla on kuitenkin suhteellisen tylsä hallinnollinen järjestely. Savonlinnan linnalääni jaettiin vuonna 1552 kahteen eri maavoutikuntaan. Suurempi niistä nimettiin Pien-Savoksi ja pienempi Suur-Savoksi.

Pien-Savon puolelle jäivät Säämingin, Rantasalmen ja Tavinsalmen pitäjät, eli noin suurin piirtein Savonlinna, Kuopio ja kaikki siltä väliltä. Suur-Savoon taas pääsivät Pellosniemi, Visulahti ja Juva, eli nykyisen Mikkelin ympäristö.

Vaatimattomuus ei Savossa ole hyve, eivätkä pohjoissavolaiset siksi ole pienuuttaan korostaneet. Kuopiossa ei Pien-Savo näy sen enempää yritysten, yhdistysten kuin julkistahojenkaan nimissä. Sen sijaan siellä ollaan kuin muita savolaisia ei olisi olemassakaan.

Ylen Radio Savo soi Kuopiossa ja Iisalmella, ja alueen paikallislehti on Savon Sanomat. Lehden Savo-osiossa seurataan lähinnä Pien-Savon tapahtumia (toki Suur-Savonkin uutiset pääsevät samaan osioon silloin, kun niitä joukossa on). Kuopiossa toimii energiayhtiö Savon Voima, ja Savon Asuntotoimi myy ja vuokraa alueen kiinteistöjä. Savon yrittäjätkin keräävät jäsenistönsä Pohjois-Savosta.

Aika hyvin pohjoissavolaiset ovat savolaisuuden omimisessa onnistuneetkin. Useiden mielissä Savo yhdistyy Kallaveden muikkuihin, Partasen kalakukkoihin, Kuopion toriin ja muihin piensavolaisiin ilmiöihin.

Suur-Savon suuruutta puolustaa kuitenkin alueen mahtava historia. Savilahden pitäjä mainitaan jo Pähkinäsaaren rauhan asiakirjoissa, ja nykyisessä Mikkelissä sijaitseva Savilahden kivisakasti on Savon vanhin rakennus. Itse asiassa koko Savo on saanut nimensä siitä, kun Savilahtea keksittiin ryhtyä kutsumaan ruotsiksi nimellä Savolax (joissakin lähteissä epäillään, että paikan nimi olisi aiemmin ollut Savulahti).

Nokittelu pohjoisen aitosavolaisten ja etelän suursavolaisten välillä jatkuu varmasti hamaan tulevaisuuteen. Kun Mikkelistä aikoinaan tuli Itä-Suomen läänin pääkaupunki, antoivat mikkeliläiset Kuopion edustajille Helsingin Senaatintorin ”Ollaan Mikkelin läänissä” -tapahtumasta yli jääneitä paitoja. Myöhemmin läänit lakkautettiin, ja siinä meni mikkeliläisiltä sekin ilo.

Kuvassa on näkymä ns. Pikkutorilta Mikkelistä. Tällä hetkellä paikka on rakennustyömaana, koska Osuuskauppa Suur-Savo rakentaa aukion ympärille uutta liiketilaa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Vorschmack on erikoinen herkku

Niko Lipsanen — Thu, 13 May 2010 22:32:11 +0000

Mari osti viime maanantaiksi purkin vorschmackia. Juhlistimme sillä sitä, että sain läskikampanjan aikana 15 kiloa painoa pois, ja palailen nyt taas normaalimpaan ruokavalioon.

Vorschmack on varsin erikoislaatuinen herkku. Ei taida kovin paljon olla sellaisia ruokalajeja, joihin laitettaisiin lihaa ja kalaa sekaisin. Vorschmackiin laitetaan. Keskeisimmät ainesosat ovat ruskistettuna jauhettu lampaanliha ja silli, mutta seassa on usein myös nautaa ja anjovista.

Kyseessä on kuitenkin enemmän liha- kuin kalaruoka. Sillin ja anjoviksen tehtävä on antaa lihalle makua. Kovin paljon muita mausteita ei sitten tarvitakaan.

Wikipedia-tietojen mukaan kyseessä olisi itäeurooppalainen, mahdollisesti puolalainen ja ehkä juutalaisperäinen ruoka. Suomeen reseptin on tarinan mukaan tuonut marsalkka C.G.E. Mannerheim, ja tarina saattaa pitää paikkansakin. Ainakin ruoka oli Mannerheimin suurta herkkua.

Vorschmack löytyy myös joidenkin ravintoloiden ruokalistoilta. Kuuluisinta on Savoyn vorschmack. Sotahistorian kautta vorschmack liittyy myös entiseen kotikaupunkiini Mikkeliin, jossa Mannerheim piti päämajaansa. Siellä vorschmackia oli tarjolla Mikkelin klubilla.

Raholan syötävissä sanoissa kerrotaan tarkemmin siitä, kuinka vorschmack kuuluu valmistaa ja mitä kaikkea se voi sisältää. Jos haluaa kokata vorschmackinsa itse, niin ainakin Soppakauha-blogista löytyy vorschmack-resepti. Me tyydyimme vähemmän haastavaan vaihtoehtoon, ja nautimme Nordic Delin tölkkivorschmackia.

Kyseessä ei ole erityisen kaunis ruokalaji. Lähinnä se muistuttaa jotakin maksalaatikon ja sikanautasäilykkeen välimuotoa. Ehkä siksi hienommissa paikoissa on tapana tarjoilla vorschmack lusikalla muotoiltuina puikuloina. Me emme hienostelleet, vaan kasasimme lämmitettyä massaa lautaselle perunoiden ja punajuurten väliin.

Lisukkeeksi suositellaan myös maustekurkkuja ja smetanaa. En ole erityisemmin niistä kummankaan fani, eikä Marikaan tullut niitä itselleen hankkineeksi. Pärjäsimme siis ilman. Ruokajuomana oli tietysti olutta.

Kuvassa yllä on Nordic Deli Oy:n valmistama Marskin Vorschmack -tölkki. Alla on samaa tavaraa lautasella.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Kiirastorstaina poltetaan kiirastulia

Niko Lipsanen — Thu, 01 Apr 2010 00:59:39 +0000

Tänään on kiirastorstai, jolloin Suomessa ja paikoin myös Ruotsissa on perinteisesti poltettu kiirastulia. Katolisella ajalla tulia poltettiin lähes joka kylässä, ja niiden koko vaihteli pienistä nuotioista suuriin kokkoihin. Uskonpuhdistuksen jälkeen perinne kuitenkin hiipui.

Kansanomaisten uskomusten mukaan kiirastulissa sai vuoden aikana tehdyt synnit pois. Kukin astui vuorollaan nuotioon ja antoi tulen tehdä tehtävänsä. Kukaan ei ollut synnitön, mutta suhteellisen nuhteettomasti eläneet selvisivät kertomusten mukaan vähäisin palovammoin. Kaikista syntisimmät sen sijaan paloivat poroksi, eikä heistä sen jälkeen kuultu.

Tapa polttaa kiirastulia on tarkoitus jälleen elvyttää. Helsingin kulttuurikristillinen seura pystyttääkin tänä kiirastorstaina suuren kiirastulen Kaivopuiston rantaan. Tuli sytytetään noin klo 18 alkaen illalla.

Aiheita-blogi kysyi Kulttuurikristillisen seuran puheenjohtajalta Kukka-Sarianna Lager-Seppeleeltä, minkälaista ohjelmaa illalla on luvassa.

Koska olemme kulttuurikristittyjä, niin pääpaino on kulttuurissa. Laulamme yhdessä ja tanssimme piiritanssia nuotion ympärillä. Sellaista mukavaa ja rentoa meininkiä, ei mitään tiukkapipoista uskistouhua.

Nimettömänä pysyttelevä palomies muistuttaa, että nuotioon ei kuitenkaan välttämättä kannata astua puhdistamaan syntejään. Ihmiset elävät nykyään niin syntistä elämää, että todennäköisesti kaikki palaisivat tuhkaksi. Hän myös korostaa, että palomiehet eivät ole saaneet koulutusta, kuinka pelastaa ihmisiä kiirastulesta.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Alan Lomaxin Haiti

Niko Lipsanen — Sun, 28 Feb 2010 05:24:48 +0000

Haiti on viime aikoina ollut paljon esillä, kuten myös erilaiset tavat auttaa haitilaisia maanjäristyksen uhreja.

Musiikkitieteilijä ja folkloristi Alan Lomax vietti Haitilla neljä kuukautta 1930-luvun lopulla ja äänitti siellä noin 50 tuntia paikallista kansanmusiikkia. Ne jäivät kuitenkin silloin julkaisematta. Lomax riensi Haitin jälkeen jo uusiin projekteihin, eikä hän enää myöhemmin ollut tyytyväinen varhaisten Haiti-äänitystensä äänenlaatuun.

Lomax teki äänityksiä eri puolilla maailmaa. Minullakin on pari hänen CD-levyään, jotka sisältävät dominicalaista kansanmusiikkia ja itäkaribialaisia lastenlauluja 1950- ja 1960-luvuilta (ansaitsisivat varmaan oman merkintänsä tässä blogissa). Haiti-äänitykset ovat tulleet saataville kuitenkin vasta nyt, kun raidat on nykytekniikan avulla pystytty puhdistamaan ylimääräisestä kohinasta.

Levyjä on yhteensä kymmenen. Niiden mukana toimitetaan kaksi kirjaa (Lomaxin muistiinpanoja ja tietoa esitetystä musiikista) sekä kopio Haitin tuonaikaisesta turistikartasta, jota Lomax käytti matkallaan. Näin maantieteilijänä etenkin tuo kartta kuulostaa houkuttavalta, joskin pelkästään sen takia boksia ei kyllä kannata ostaa.

Mukana on myös videoaineistoa, jollaisesta voi katsoa näytteen Wall Street Journalin artikkelin kupeessa.

Jos haitilainen musiikki kiinnostaa, niin Lomaxin kokoelmaa myy Harte Recordings. Boksi näyttää olevan myynnissä myös Amazonilla. En ole kuitenkaan varma, meneekö sitäkin kautta ostettujen levyjen tuotosta osa haitilaisten hyväksi.

En tietenkään voi täysipainoisesti suositella sellaista tuotetta, josta minulla itselläni ei ole kokemusta. Yleisemmällä tasolla uskallan kuitenkin kehua niin karibialaista kansanmusiikkia kuin Lomaxin äänityksiäkin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Roseau on kaupunki pienoiskoossa

Niko Lipsanen — Mon, 16 Nov 2009 05:26:28 +0000

Dominican pääkaupunki Roseau on erikoislaatuinen pieni kaupunki. Vain reilun neljännesneliökilometrin kokoinen keskikaupunki on pakkautunut tiiviisti Karibianmeren, Roseau-joen ja vuorten väliin. Pienestä koostaan huolimatta alueelle mahtuu hämmästyttävä määrä erilaisia paikkoja.

Erityisen paljon Roseaun keskustaan mahtuu kortteleita. Lähellä merenrantaa kaupungin mittakaava on suorastaan miniatyyrimainen. Ruutukaava-alueen pienimmät korttelit ovat vain 25 metriä kanttiinsa. Katuja ja risteyksiä onkin tiheässä, ja kaupungissa on sen pienestä koosta huolimatta suhteellisen helppo eksyä. Kortteleiden suuri määrä saa kaupungin myös tuntumaan kokoaan suuremmalta.

Tyyliltään Roseaun vanhat puurakennukset ovat niinsanottua karibialaista kansanarkkitehtuuria (Caribbean vernacular). Dominica oli köyhä siirtokunta, ja siksi sen pääkaupunkiinkaan ei rakennettu pömpöösejä monumentteja. Talot rakennettiin omista lähtökohdista, paikallisiin luonnonoloihin sovittaen ja eri puolilta vaikutteita keräten.

Hurrikaanit, tulipalot ja puskutraktorit ovat vaatineet osansa. Vanhojen puutalojen välissä on uudempia betonielementtitaloja. Paljon vanhoja taloja koristeellisine parvekkeineen on kuitenkin jäljellä. Puutarhoille on käynyt huonommin, niistä suurin osa on saanut väistyä talojen tieltä. Silti joissakin kadunkulmissa voi nähdä vaatimattomia pieniä mökkejä, joiden edustalla on komea jalkakäytäväpuutarha.

Roseaun vanhin osa on sen Ranskalaiskortteli. Ensimmäiset ranskalaiset rakensivat talonsa sinne jo 1600-luvulla, kun Roseau oli vielä Sairi-niminen kalinagointiaanien kylä. Noita vanhimpia taloja, puhumattakaan intiaanien majoista, ei ole enää jäljellä. Monet kaupungin hienoimmista parvekkeista löytyvät kuitenkin Ranskalaiskorttelin vinosti toisensa kohtaavien katujen varsilta ja kulmista.

Roseau on jo kauan sitten laajentunut keskikaupunkinsa ulkopuolelle. Esikaupunkeja on merenrannassa, jokilaaksossa ja vuorten rinteillä. Ne näyttävät keskustan ympärillä kuin suurimmaksi osaksi Karibianmereen uponneen tähden sakaroilta. Roseau olisikin muotonsa puolesta lähes ideaali joukkoliikennekaupunki (kokonsa puolesta tosin turhan pieni, kun reunalta toiselle kulkee helposti vaikka kävellen).

Liikenne on kuitenkin ruuhkaista. Kaupungin pieniä katuja ei ole suunniteltu henkilöautojen tulvalle. Ongelmaa pahentaa se, että saaren eteläosista pohjoiseen matkustavien on käytännössä pakko ajaa kaupungin halki. Vaihtoehtoinen reitti on monta kertaa pidempi, kapea ja mutkainen. Ohitustietä ei vuoristoiseen maastoon helposti rakenneta. Jokirantaan on tosin paraikaa rakenteilla oikotie, jota pitkin osa liikenteestä ohjataan keskustan sivuitse.

Vaikka ympärillä on vuoria, on Roseaun keskusta varsin tasainen. Se on rakennettu jähmettyneen laavavirran päälle. Ikävämpi puoli tässä on se, että laavavirran aikoinaan synnyttänyt tulivuori on yhä aktiivinen ja saattaa purkautua uudestaan. Se ei tietäisi erityisen hyvää kaupungille, sillä laavavirran luontevin reitti vuorten välistä olisi jotakuinkin sama kuin aikaisemmallakin kerralla.

Maailman kaupungista Roseau on minulle yksi tutuimmista, ellei jopa tutuin. Erityisen tutuksi se tuli toisella käynnilläni keväällä 1999, jolloin vietin siellä kaksi kuukautta tehden graduani. Kävelin samalla kaikki kaupungin kadut läpi ja kuvasin ne sivuilleni.

Viimeksi kävin Roseaussa jotakuinkin tasan kaksi vuotta sitten. Silloinkin otin paljon kuvia, joskaan en yhtä järjestelmällisesti kuin gradua tehdessäni. Noin viikko sitten sain nekin laitettua Roseau-kuvasivuilleni.

Kuvassa on katujen risteys Roseaun Ranskalaiskorttelissa. Otin kuvan 23.11.2007 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Verla on vaatimaton Unesco-kohde

Niko Lipsanen — Fri, 07 Aug 2009 03:19:01 +0000

Heinäkuun alkupuolella tuli pistäydyttyä yhdessä Suomen Unesco-kohteista, Pohjois-Kymenlaakson Jaalassa sijaitsevassa Verlan ruukkikylässä. Otin siellä myös sarjan valokuvia, joita voi käydä katsomassa kuvablogin puolella.

Maailmanperintökohteeksi Verla on melko vaatimaton. Silti se ansaitsee paikkansa listalla: on hyvä, ettei maailmanperintö ole vain kokoelma toinen toistaan pömpöösimpiä monumentteja.

Itse asiassa Unescon perusteluissakin korostetaan Verlan tavanomaisuutta. Kyseessä on esimerkki pienestä teollisuuskylässä, joita 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla syntyi paperi- ja kartonkiteollisuuden ympärille.

Verla ei miljöönä ole yhtä vaikuttava kuin vaikkapa Fiskarin tai Pinjaisten rautaruukit. Se mikä siellä on kuitenkin erikoista on se, että vanhat koneet ovat yhä paikoillaan. Puuhiomo ja pahvitehdas suljettiin vanhentuneina vuonna 1964 ja muutettiin joitakin vuosia myöhemmin museoksi. Koneet olisivat kai edelleen jotakuinkin käyttökunnossa.

Myös syrjäinen sijainti on etu. Sen ansiosta Verlan kylämiljöö on välttynyt uudelta rakentamiselta. Aivan vuosisataisessa asuun maisema ei silti ole päässyt jäämään, sillä Verlankoskessa on 1950- ja 90-luvuilla rakennetut voimalaitokset.

Vaikka koneet ovatkin Verlassa se juttu, niin jätin museokierroksen väliin. Sisään pääsee vain kerran tunnissa opastetulle kiertokävelylle. Maantieteilijänä olen enemmän kiinnostunut ulkoilmapaikoista. Kiertelin tehdasalueella ja kylällä ja otin valokuvia.

Näin jälkikäteen huomaan, että itse tehdas osui itse asiassa aika harvaan otokseen. Ehkä siitä olisi muutaman kuvan enemmänkin voinut ottaa. Mutta oli kylässä muutakin katsottavaa.

» Katso valokuvat Verlan ruukkikylästä

Jos ne koneet kiinnostavat, niin niistä on hyviä kuvia Wikimedia Commonsissa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Isoviha taisi olla ikävää aikaa

Niko Lipsanen — Thu, 09 Jul 2009 04:03:43 +0000

Toimittaja Ilkka Malmberg on kirjoittanut Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen (7/2009) artikkelin, jossa etsitään Suomesta paikkakuntia, joilla ei olisi sodittu. Loppupuoli artikkelista käsittelee isovihaa, jota Malmberg – ilmeisen oikeutetusti – kutsuu kansanmurhaksi.

Hämmentävää on se, kuinka vähän itsekään isovihasta tietää. Kyllä minä koulun historiasta muistan, että sellainen ajanjakso oli 1700-luvun ja, ettei se ollut mitään erityisen kivaa aikaa. Mutta kun kerrotaan 20–30 tuhannesta Venäjälle viedystä suomalaisesta orjasta, jotka pääasiassa olivat lapsia, joukkomurhista ja -raiskauksista, niin onhan se järkyttävää.

Toisen maailmansodan jälkeen isovihasta puhuminen ei ollut suotavaa. Koulukirjoissa esitettiin aiheesta varsin siivottu versio. Malmbergin viittaamassa Keskikoulun Suomen historia -teoksessa vuodelta 1964 ei esimerkiksi kerrota mitään orjista eikä lapsista. Virallinen totuus oli, että isovihan tuhoja oli aiemmin liioiteltu äärioikeistolaisia tarkoitusperiä varten.

Omat kouluni kävin parikymmentä vuotta myöhemmin, mutta Neuvostoliitto kaatui vasta ollessani lukiossa. Eipä siis ihme, että isovihakin pääsi menemään ohi varsin vähäisellä huomiolla.

Uudemmissakin koulukirjoissa isovihasta annetaan kuulemma varsin siloiteltu kuvaa. Ei asioista elämöidä pidä, mutta ei tuhoja pidä hyssytellä.

Kuten Malmberg sanoo, koulukirjakuvaukset kuulostavat siltä ”kuin Hitlerin Saksasta kirjoitettaisiin, että Kolmannessa valtakunnassa rajoitettiin juutalaisten liikkumisvapautta ja monet heistä joutuivat taloudellisiin ahdinkoon paettuaan Yhdysvaltoihin.”

Mieleen tulee myös, että mitäköhän koulukirjoissa nykyään hyssytellään. Kuinkahan realistisen kuvan vaikkapa maailmanuskontoja käsittelevät oppikirjat antavat Muhammadin elämästä ja islamin varhaisvaiheista?

Onneksi nykyään on Internet ja Wikipedia, eivätkä nuoret (tai muutkaan) ole koulun ja kirjaston varassa tiedonhankinnassa. Tiedonhankinta ei silti välttämättä ole kriittisempää, mutta ainakin siihen on paremmat edellytykset.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Hajanaisia huomioita Hajastanista

Niko Lipsanen — Fri, 26 Jun 2009 11:56:42 +0000

Armenian omakielinen nimi on Հայաստան, suomalaisittain kirjoitettuna Hajastan. Nimi on johdettu armenialaisten myyttisestä kantaisästä Haikista (kirjoitetaan myös Hayk). Perään on liitetty indoiranilainen maata tarkoittava stan-pääte.

Haik asui Babyloniassa, mutta riitauduttuaan sikäläisen kuninkaan kanssa hän palasi esi-isiensä maille Ararat-vuoren lähelle. Haikin isä oli Togorma (Togarmah), jonka isoisä taas oli Nooan poika Jafet (Jaafet).

Armenialaiset katsovat siis polveutuvansa suoraan Nooasta. Tosin, jos Raamatun mukaan mennään, niin niinhän me kaikki.

Vaikka Armenian nimessä onkin iranilaisperäinen stan-pääte, ei armenian kieli kuulu iranilaisiin kieliin. Indoeurooppalainen se kuitenkin on, mutta sen verran omanlaisensa, että sen katsotaan muodostavan yksin oman kieliryhmänsä. Armenian sanastossa on kuitenkin paljon iranilaisperäisiä lainoja, mikä selittää sen stan-päätteenkin.

Myös kielitieteilijä Panu Höglund on myös kirjoittanut Armeniasta ja sen kielestä sekä pari kirjoitusta politiikasta (1, 2). Armenian kieli pilkahtaa välillä esimerkkinä hänen muissakin kieliasioihin liittyvissä kirjoituksissaan.

Kun olin siskoni kanssa Armeniassa, niin pitihän sitä oppia ainakin tervehtimään ja kiittämään paikallisella kielellä. Eräs paikallinen tyttö sitten opettikin meidät sanomaan ”parev tses”, jota siis käytetään tervehdittäessä. Jostakin syystä armenialaiset vaikuttivat kuitenkin lähinnä huvittuneilta tervehdyksistämme. Vasta jonkin aikaa paikallisia kuunneltuamme havaitsimme, että oikea lausumistapa on pehmeämpi ja vähän soinnikkaampikin, suunnilleen ”barev dses”.

Ei se ensimmäinenkään oppimamme versio varsinaisesti väärin ollut. Armeniassa itäisten ja läntisten murteiden lausuminen eroaa toisistaan varsin paljon. Länsimurteiden alueet ovat kuitenkin nykyään pääasiassa Turkkia ja kyseisten murteiden puhujat diasporassa eri puolilla maailmaa. Niinpä länsimurteita ei Armeniassa juuri puhuta – paitsi Gjumrin kaupungissa, mistä tervehdyksen meille opettanut tyttö oli kotoisin.

Muualla maassa gjumrilaisten puhetapaa pidetään lähinnä huvittavana. Voisihan se tosiaan itsestänikin kuulostaa aavistuksen huvittavalla, jos joku ulkomaalainen puhuisi minulle huonoa suomea turun murteella.

Kirjaimet sentään ovat samat sekä idässä että lännessä, ja esimerkiksi paikannimet kirjoitetaan samalla tavalla. Lausumisessa on kuitenkin eroa, mistä seuraa hankaluuksia myös silloin, kun yrittää translitteroida paikallisia nimiä jollekin länsimaiselle kielelle. Pitää päättää, kumman lausumistavan mukaan sen tekee.

”Kiitos” sanotaan armeniaksi suunnilleen snora kalutsuun, ehkä hieman ässää suhauttaen. Tosin etenkin kaupungeissa tavataan nykyään sanoa ranskalaisittain merci ja päivääkin on usein bonjour.

Kuvassa on ihmisiä ylittämässä katua Jerevanissa. Taustalla näkyvät Armenian lipun värit: punainen, sininen ja oranssi. Otin kuvan 1.6.2009 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Palautetta on mukava saada

Niko Lipsanen — Tue, 16 Jun 2009 04:28:37 +0000

Kun blogia kirjoittaa, niin oletuksena tietysti on, että joku sitä lukeekin. Kävijätilastoista näkee, että kyllä täällä lukijoita käy, ja aina välillä joku jättää kommentinkin. Sitä voisi tehdä useamminkin. Vinkiksi, että kyllä niitä vanhempiakin kirjoituksia voi edelleen kommentoida.

Joskus harvemmin joku kommentoi blogia omassa blogissaan, ja vielä harvemmin kirjoittaa siitä kokonaisen blogimerkinnän. Aina kirjoittaja ei tule ilmoittaneeksi kommentoinnista paluuviitteellä tai kommentilla täällä blogissa, mutta kävijätilastoista sen silti melko pian huomaa, kun tulee vierailijoita uudesta osoitteesta.

Kaisa Kyläkoski on kommentoinut tätä blogia blogissaan Sukututkijan loppuvuosi. Hän on linkittänyt tänne joskus aikaisemminkin, kun olen sukuaiheista kirjoittanut.

Kyläkoski kirjoittaa:

Luin Niko Lipsasen blogia Aiheita jokin aika sitten, mutta arkkitehtuurillisten mielipiteidemme mentyä ristiin lakkasin pikkumaisesti. Osuin äskettäin sivuille uudestaan ja löysin useita kiinnostavia … aiheita.

Nuo arkkitehtuuriristiriidat taisivat liittyä siihen, onko Ruoholahti lähiömäinen vaiko ei. En olekaan vähään aikaan kaupunkisuunnittelujutuista kirjoittanut – ehkä pitäisi taas.

Myönnettäköön, että en ole itsekään Kyläkosken blogia aktiivisesti seurannut. Välillä, kun on linkki näkenyt tilastoissa, olen käynyt siellä ja lukenut kirjoituksia. Vaikka sukujutut eivät minua aivan erityisen paljon kiinnostakaan, niin sukututkimuksen sivussa avautuu näkymiä menneisyyden ajankuvaan yleisemmälläkin tasolla. Kyllä niitä kannattaa käydä lukemassa.

Kyläkosken blogin nimi on hämmentävä. Mikä ihmeen loppuvuosi? Mitä sukututkijat sitten tapaavat alkuvuodesta tehdä? Nimeen varmaan liittyy jokin tarina, mutta siitä minulla ei ole tietoa.

Mainitaan tässä yhteydessä nyt toinenkin sukublogi, jonka historiajuttuja olen joskus uppoutunut lukemaan. Juhan suku-uutiset koostuu pääsääntöisesti pienistä tarinoista, jotka tavalla tai toisella liittyvät eri sukujen historiaan. Tarinat sisältävät paljon historiallista tietoa ja blogin päivitystahtikin on kunnioitettavan tiheä. En kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi ryhtynyt Juhankaan blogia säännöllisesti seuraamaan.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Ararat – armenialaisten pyhä vuori

Niko Lipsanen — Tue, 09 Jun 2009 16:44:09 +0000

Yli viiden kilometrin korkuinen Ararat on nykyisen Turkin korkein vuori. Armenialaisille se on kuitenkin nimenomaan heidän pyhä vuorensa. Viimeksi vuori oli osa Armeniaa lyhytikäisen ensimmäisen tasavallan aikana, mutta jäi Neuvostoliiton ja Turkin välisessä rajanvedossa vuonna 1922 jälkimmäisen puolelle.

Nykyinen Armenian valtio ei tunnusta rajanvetoon johtanutta Karsin sopimusta. Ararat on kuitenkin onneksi sen verran lähellä rajaa, että se näkyy laajalle alueelle Armenian puolella, myös maan pääkaupunkiin Jerevaniin.

Ararat on varsin vaikuttavan näköinen vuori. Kerrostulivuorena sen rinteet ovat melko jyrkät ja se on paitsi absoluuttisesti, myös suhteessa ympäröivään maastoon. Vuoren huippu on yli neljä kilometriä Armenian ja Turkin rajalla sijaitsevaa Araks-joen laaksoa korkeammalla.

Araratin geologinen historia on pitkä, mutta nykyisen muotonsa Ison ja sen vieressä sijaitsevan Pienen Araratin huiput ovat saaneet niinkin myöhään kuin plioseenikaudella 2–3 miljoonaa vuotta sitten. Niinpä vuoren terävät piirteet eivät ole vielä hioutuneet pois.

”Araratin vuoristo” mainitaan myös Raamatussa paikkana, jonne Nooa karautti arkillaan vedenpaisumuksen lopuksi (1. Moos. 8: 3–4). Yleisesti arvellaan, että vuori, johon tekstissä viitataan, olisi nimenomaan Ararat. Arkin jäännöksiä on etsitty vuorelta useampaan eri kertaan, mutta mitään erityisen vakuuttavaa sieltä ei ole löytynyt.

Araratin tienoiden uskonnollinen historia ei kuitenkaan lopu Nooaan. Vuonna 301 Armeniasta tuli maailman ensimmäinen kristitty maa, kun kuningas Tiridates III otti kasteen Grigor Valontuojan parannettua hänet mielisairaudesta. Sitä ennen Grigor oli virunut kaksitoista vuotta luolassa Araratin laaksossa. Luolan päällä sijaitsee nykyisin Khor Virapin luostari.

Keskiaikaisessa legendassa kerrotaan myös 10 tuhannesta marttyyrista, jotka roomalaiset sotilaat olisivat ristiinnaulinneet Araratin rinteillä.

Armeniassa minulle kerrottiin myös tarina, jossa Stalin kertoi Armenian kirkon silloiselle patriarkalle (katolikos) suunnitelmistaan siirtää armenialaiset Siperiaan. Katolikos oli sanonut, että kun siirrätät sinne ensin Araratin, niin armenialaiset tulevat kyllä perässä.

Nykyisinkin Ararat on kuvattu Armenian vaakunassa. Se oli myös aikaisemmassa Armenian neuvostotasavallan vaakunassa, mitä vastaan Turkki protestoi. Kremlistä oli kuulemma vastattu, etteivät hekään oleta Turkin esittävän vaatimuksia Kuuhun liittyen, vaikka tämän valtiollisissa symboleissa onkin kuunsirppi.

Jerevanissa valmistetaan myös varsin tunnettua brandya nimeltä Ararat. Pullo on hyllyssä, mutta en ole vielä maistanut. Paikan päällä Armeniassa juomaa kutsutaan häpeämättömästi konjakiksi.

Kuvassa Ararat-vuori kuvattuna läheltä Khor Virapin luostaria Armeniassa. Otin kuvan 31.5.2009 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Armenian aakkoset

Niko Lipsanen — Sat, 30 May 2009 06:37:34 +0000

Matkalla olisi hyvä osata vähän kohdemaan kieltä, tai ainakin lukea aakkoset. Armeniassa jo tuo jälkimmäinen tarjoaa riittävästi haastetta.

Armenialaiset aakkoset kehitti 400-luvun alussa munkki Mesrop Maštots. Tarkoitus oli lähinnä kääntää Raamattua. Ilmeisesti kyseinen munkki oli koukeroiden perään, sillä aikamoisia vinkuroita kirjaimista tuli.

Jottei opettelu kävisi turhan helpoksi, lausutaan aakkoset tietysti eri tavalla riippuen siitä, onko kysessä itä- vai länsiarmenian murre. Onneksi erot tässä suhteessa eivät ole kovin suuria. Lähinnä vaikuttaisi olevan niin, että itäarmeniassa monet konsonantit ääntyvät pehmeinä, länsiarmeniassa taas kovina.

Jotta järjestelmä ei olisi turhan selkeä, on kirjaimilla myös numeroarvo. Armeniassa ei perinteisesti ole ollut erikseen kirjaimia ja numeroita, vaan kirjainten avulla on esitetty myös eri luvut. Aakkosten ensimmäiset yhdeksän kirjainta edustavat numeroita 1–9, seuraavat yhdeksän taas lukuja 10–90 ja niin edelleen aina 9000 asti.

En tiedä, kuinka numerot tuosta ylöspäin merkitään. Ottaen huomioon, että yksi euro on noin 500 Armenian dramia, niin suurempia lukuja tarvitaan jo noin 18 euron arvoisten hintojen näyttämiseen. Onneksi meilläkin käytössä oleva intialaisarabialainen numerojärjestelmä on kuulemma nykyään Armeniassakin tuota perinteistä tavanomaisempi.

Meillä on pitkä odottelu edessä Riian lentokentällä konetta vaihtaessa. Ehkäpä siinä ehtii opetella vähän aakkosia. Jos opettelisi ensin lausumaan ne, ja jättäisi laskemisen vähemmälle.

Lisätietoa armenialaisista aakkosista löytyy esimerkiksi Wikipediasta.

Tämä kirjoitus ilmestyy ajastettuna. Olen tämän ilmestyessä matkalla Armeniassa. Kuva aakkosista on otettu Armenian suurlähetystön sivuilta.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Armeniaan matkustamisesta

Niko Lipsanen — Fri, 22 May 2009 03:20:46 +0000

Armenia on pienehkö sisämaavaltio Etelä-Kaukasuksella Georgian, Azerbaidžanin, Turkin ja Iranin välissä. Se on juuri ja juuri Aasian puolella, mutta kuitenkin enemmän Eurooppaa kuin Aasiaa.

Armenian Garnissa on yksi itäisimmistä tunnetuista kreikkalaisroomalaisista temppeleistä ja Armeniasta tuli maailman ensimmäinen valtionuskonnoltaan kristitty maa vuonna 301. Armenia on myös ajoittain ollut suurempikin maa, ja ylettänyt Välimeren koilliskulmaan asti. Jotkut sanovat maan pääkaupunkia Jerevania monine kahviloineen tunnelmaltaan välimerelliseksi, vaikka sen ja Välimeren välissä onkin nykyään noin 800 kilometriä Turkkia.

Mutta ei Armenia niin Eurooppaa ole, etteikö sinne matkustaminen olisi kuitenkin sopivasti myös eksoottinen kokemus. Ruokakulttuurissa ainakin on paljon vaikutteita alueen muista maista ja Armenian apostolinen kirkkokin taitaa monessa suhteessa olla aika eksoottinen viritelmä (toivottavasti emme pääse tutustumaan ainakaan eläinten uhraamiseen).

Kartalta katsoen voisi näyttää siltä, että Armeniaan pääsisi kätevästi junalla. Venäjän kartastosta voi seurata mustaa viivaa katkeamatta Helsingistä Jerevaniin asti. Valitettavasti tuolla Kaukasuksen seuduilla maat eivät ole perinteisesti tulleet toimeen rajanaapureidensa kanssa, mikä antaa lisähaasteita maitse matkustamiseen.

Armenialla on hyvät välit Georgiaan, joten sieltä pääsee maahan niin bussilla kuin junallakin. Georgian välit Venäjään eivät kuitenkaan ole nykyään aivan parhaimmalla mahdollisella mallilla. Azerbaidžanista käsin on turha yrittääkään, mutta sieltä pääsisi Georgiaan. Reitti Venäjä–Azerbaidžan–Georgia–Armenia voisi siis olla mahdollisuuksien rajoissa, mutta hankalaksi se menee.

Turkkiin päin Armenia on viime aikoina liennytellyt välejään, ja Istanbulin ja Jerevanin välillä kulkee ilmeisesti jopa bussilinja. Mutta Turkin kautta matkustaminen tekisi turhan pitkän mutkan, puhumattakaan nyt Iranista.

Turvaudumme siskoni kanssa siis kakkosvaihtoehtoon ja lennämme. Lennot Etelä-Venäjältä Armeniaan olivat yllättävän hinnakkaita, samaan hintaan tai jopa halvemmalla pääsee Air Balticilla Riiasta. Hyppäämme siis niin Venäjän ja monen muunkin maan yli ja menemme Armeniaan lentäen Latvian kautta.

Saavumme Zvartnotsin lentokentälle Jerevanin kupeeseen lauantaiaamuna. Tämä blogi hiljenee nyt reiluksi viikoksi, mutta ei kuitenkaan ihan täysin. Joitakin ajastettuja kirjoituksia on luvassa. Matkan etenemisestä pyrin välillä raportoimaan Twitterin kautta.

Koska minulla ei ole vielä kuvia Armeniasta, koristaa tätä kirjoitusta kuva suihkukoneen juovasta. Otin kuvan Helsingissä 14.12.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Jobs purkaisi hienon kartanon

Niko Lipsanen — Fri, 01 May 2009 05:59:53 +0000

Applen pääjohtaja Steve Jobs haluaisi purkaa omistamansa Jackling House -kartanon ja rakentaa sen tilalle uuden talon. Arkkitehti George Washington Smithin piirtämä kartano sijaitsee Woodsiden pikkukaupungissa Kaliforniassa ja on rakennettu vuonna 1926.

Tyyliltään rakennus on espanjalaisvaikutteista siirtomaakertaustyyliä (Spanish Colonial Revival). Jobs asui talossa itse noin parikymmentä vuotta sitten, vuokrasi sitä sen jälkeen, ja on viime vuodet pitänyt taloa tyhjillään.

Valokuvaaja Jonathan Haeber kävi kuvaamassa jo ränsistymään päässeen kartanon pari vuotta sitten. Kuvia on muun muassa AppleInsider-blogissa.

Talo on suorastaan upea. Miksi ihmeessä Jobs on päästänyt sen noin huonoon kuntoon ja nyt haluaisi purkaa sen kokonaan? Luulisi hänellä olevan sen verran tyylitajua, että ymmärtäisi olla tuhoamatta noin hienoa rakennusta.

Varmasti rakennuksen kunnostaminen maksaisi, mutta eihän Jobsilla rahasta ole pulaa. Kyllähän tuollaisessa mieluummin asuisi kuin jossakin uudessa talossa.

Yksi ehdotus on ollut, että talo purettaisiin, mutta rakennettaisiin uudestaan johonkin toiseen paikkaan lähistöllä. Tuskin sekään ratkaisu kovin halvaksi tulisi, ja olisihan se muutenkin aika keinotekoinen ratkaisu. Jos Jobsin on pakko saada se uusi talo, niin onko se välttämätöntä rakentaa juuri tuon vanhan rakennuksen paikalle? Jos kerran lähistöltä löytyy paikkoja, joille tuon kartanon voisi siirtää, niin eikö sieltä todellakaan löydy mitään Applen pääjohtajalle kelvollista tonttia?

Toivottavasti oikeuden päätös kieltää talon purkaminen pysyy.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Helsingin historiallinen kartasto

Niko Lipsanen — Tue, 21 Apr 2009 03:53:41 +0000

Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema Helsingin historiallinen kartasto on valmistunut muutama päivä sitten.

Kartasto on osa kansainvälistä Historic Town Atlas -projektia, jonka tiimoilta on muualla Euroopassa julkaistu viime vuosikymmenien aikana jo 400 historiallista kaupunkikartastoa. Helsingin kartasto on tehty tuossa projektissa asetettujen standardien mukaisesti.

En ole päässyt vielä hypistelemään itse kartastoa, mutta eilen Tieteiden talolla pidetyssä Urban History Workshopissa siitä näytettiin Powerpoint-esitys. Itse kirjasta en nähnyt kuin kannen ja senkin melko kaukaa, mutta esitys oli varsin vaikuttava. Kirja vaikuttaisi olevan tasokasta työtä ja tarjoaa varmasti arvokasta aineistoa niin tutkijoille kuin muillekin Helsingin historiallisesta maantieteestä kiinnostuneille.

Maankäytön historian lisäksi kartastossa käsitellään Helsingin kehittymistä niin elintarvikekaupan, liikenteen, kouluolojen, kirkkojen, kirjastojen ja teattereiden, terveyden- ja sairaanhoidon kuin lastentarhojen ja päiväkotienkin suhteen. Teemakarttojen lisäksi kartastossa on aiheita käsitteleviä artikkeleita sekä taulukoita, mm. luetteloita eri tonttien omistajista ja asukkaista.

Kartastossa on myös kaksi alueellista tapausesimerkkiä. Yhdessä osiossa käsitellään Aleksanterinkadun kehitystä ja toisessa Katajanokkaa neljän eri vuosisadan ajalta.

Kartaston painettu versio on julkaistu kaksikielisenä suomeksi ja englanniksi. Myöhemmin kartastosta on tulossa myös nettiversio, mutta vain ruotsiksi. Tämä on aika hämmentävää, sillä onhan se kummallista, että kaikkein saavutettavin versio julkaistaan ainoastaan marginaalisella pikkukielellä.

Helsinkiläisistä ruotsinkielisiä on noin kuusi prosenttia ja koko maailman asukkaista vain reilu promille. Kartat tosin ovat onneksi sellaista aineistoa, jonka pääsisältö on usein ymmärrettävissä kielestä riippumatta. Teemakarttojen selitykset tosin vaativat kielen ymmärtämistä. Ja kun siinä kartastossa tosiaan on muutakin aineistoa kuin pelkkiä karttoja.

Olisi voinut luulla, että maailmanlaajuisessa Internetissä kartaston ensisijainen julkaisukieli olisi ollut englanti, jota todennäköisesti valtaosa aihepiiristä kiinnostuneista netinkäyttäjistä todennäköisesti ymmärtää.

Onneksi painettukaan versio ei ole kovin kallis. 50 euroa ei ole kovin paha hinta yli 200-sivuisesta oletettavasti laadukkaasti toteutetusta värikartastosta. Käteisellä kartastoa voi ostaa tietokeskuksen kirjastosta (Siltasaarenkatu 18-20 A, 5.kerros). Netistä kirjaa pitäisi voida tilata ainakin tiedekirjallisuuden verkkokirjakauppa Granumista, joskaan en sitä ainakaan vielä valikoimista löytänyt.

Teoksen koko nimi on Helsinki – Helsingfors Historiallinen kaupunkikartasto – Historic Towns Atlas ja sen ovat toimittaneet Marjatta Hietala, Martti Helminen ja Merja Lahtinen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Aprillipäivä oli ennen toukokuussa

Niko Lipsanen — Wed, 01 Apr 2009 01:45:09 +0000

Tänään vietetään taas aprillipäivää, jolloin itse kukin yrittää huijata ystäviään, sukulaisiaan ja tuntemattomiakin. Ethän mene harhaan?

Aprillipäivän historia ei ole kuitenkaan ole useimmille tuttu. Monet esimerkiksi luulevat, että päivää on kautta aikojen vietetty samaan aikaan huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Mutta Suomessakin tähän siirryttiin vasta 30 vuotta sitten, vuonna 1979. Sitä ennen aprillipäivää vietettiin täälläkin kuukautta myöhemmin toukokuun ensimmäisenä.

Kanssaihmisten huijaaminen on kuitenkin pysyvä aprillipäivän perinne vietettiinpä sitä sitten minä ajankohtana tahansa. Ennen televisioita ja radioita tapana oli, että aprillipäivänä erilaiset julkiset hauskuuttajat puhuivat toreille ja aukioille kokoontuneelle yleisölle ja yrittivät vetää näitä nenästä. Hämmästyttävää kyllä, vuodesta toiseen he onnistuivat huijaamaan yleisöänsä.

Vuosi vuodelta hauskuuttajien jutut kävivät kuitenkin tylsemmiksi ja samat vedätysyritykset kiersivät esiintyjältä toiselle. Vaikka jotkut yhä edelleen menivät halpaan, niin toreille kokoontui aina vain vähemmän kuulijoita. Ihmiset istuivat mieluummin kotona ja katsoivat ohjelmanumerot näköradioistaan.

Lopulta Aprillipäivän säätiö tarttui asiaan ja päätti, että aprillipäivä siirretään kuukautta aikaisemmaksi. Monessa muussa maassa, kuten naapurissamme Ruotsissa, niin oli tehty jo aiemmin. Tarkoituksena oli, että kylmemmän sään ansiosta toripuhujien jututkin olisivat virkeämpiä.

Mutta kuten usein käy, muutos ei toteutunut suunnitellulla tavalla. Aprillipäivän historiasta äskettäin väitellyt tutkija Karoliina Suurmuikku huomauttaa, että 80-luku oli jo tulossa ja yksilöllisyys alkoi nostaa päätään. Ensimmäiset viitteet postmodernista tapakulttuurin pirstoutumisesta olivat tuolloin jo alullaan.

Torivedätysten aika oli auttamatta ohi. Sen sijaan suomalaiset alkoivat huijata toinen toisiaan perhepiirissä ja ystävien kesken. Massavedätysten tekeminen jäi lehdistölle ja muille tiedotusvälineille. Aprillipäivän aikaisempi yhteisöllisyyttä vahvistanut luonne sirpaloitui.

Toriperinnekään ei katkennut kokonaan, mutta se ei siirtynyt aprillipäivän mukana huhtikuulle. Ammattivedättäjät kerääntyvät yhä nykyäänkin aukioille toukokuun ensimmäisenä päivänä. Kuukauden päästä heitä voi taas mennä kuuntelemaan. Uskomattomimmat vedätysyritykset kuulee perinteisesti Hakaniemen torilla Helsingissä.

– Hämmästyttävää, kuinka lyhyt ihmisten muisti on, tutkija Suurmuikku päivittelee. – Päivämäärän siirtämisestä ei ole kuin 30 vuotta, ja silti useimmat eivät enää tiedä, että toripuheiden pitäminen toukokuun alussa on alunperin aprillipäivään liittynyt perinne.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Tuhansien ristien kukkula Liettuassa

Niko Lipsanen — Sat, 21 Mar 2009 03:28:42 +0000

Sarjassa ”kaivanpa vanhoja kuvia tietokoneelta” olen edennyt jo vuoteen 2005. Tällä kertaa vuorossa on kuvia Šiauliain kaupungin lähellä Liettuassa sijaitsevalta Ristikukkulalta, jossa kävin tuon vuoden lokakuussa.

Liettuan-vierailu oli osa kavereiden kanssa tehtyä automatkaa Kroatiaan ja takaisin. Paluumatkan ajoimme Baltian kautta, ja silloin yhtenä vierailukohteena oli tuo kyseinen kukkula.

Onhan se vaikuttava paikka. Ristejä on aivan valtava määrä, varmaan kymmeniä tuhansia, jos pienimmätkin lasketaan. Ja lisää tuodaan koko ajan. Toiset tuovat paikalle hienosti kaiverrettuja suuria puuristejä, joiden valmistaminen on Liettuassa jo vanha perinne. Toiset ostavat pienempiä ristejä parkkipaikan vierellä päivystäviltä myyjiltä ja ripustavat niitä suurempiin.

Ristikukkulan tarina on myös hieno esimerkki siitä, kuinka usko antoi liettualaisille voimaa vastarintaan neuvostomiehittäjiä kohtaan. Neuvostoaikaan ristikukkulan ristejä tuhottiin useaan kertaan tuhansittain, mutta kristityt toivat uusia tilalle – vaikka yöllä.

Liettualaisilla oli kukkulansa ja puolalaisilla paavi. Nimenomaan katolisissa maissa kirkon merkitys vastarinnassa kommunismia vastaan oli keskeinen.

Omaa ristiä en kukkulalle vienyt. Ehkä siellä pitää käydä vielä toistekin ja viedä risti paikalle. Suosittelen vierailua kukkulalla lämpimästi myös muille.

» Katso valokuvat Liettuan ristikukkulalta

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Lincoln, Kennedy ja Obama

Niko Lipsanen — Tue, 20 Jan 2009 03:04:01 +0000

Barack Obamasta tulee tänään Yhdysvaltain 44. presidentti. Googlailin ja lueskelin sen kunniaksi minkälaisia Obama-kirjoituksia netistä löytyy. Paljon löytyikin. Silmiinpistävää on, kuinka usein Obamaa verrataan aikaisemmista presidenteistä joko Abraham Lincolniin, John F. Kennedyyn tai molempiin. Niin tehdään muun muassa Aamulehden artikkelissa, jossa spekuloidaan Obaman virkaanastujaispuheen sisältöä.

Löysin tieni myös nimimerkin CRJ kirjoittamaan Reality of News -blogin juttuun, jossa näitä kolmea verrataan toisiinsa.

Lincolnin ja Obaman yhtäläisyyksiksi kirjoittaja mainitsee, että molemmat ovat Illinoisin osavaltiosta ja pitkiä. Lisäisin tuohon molempien lakimiestaustan sekä sen, että kumpaistakin on kehuttu taitavaksi puhujaksi.

Kennedyä ja Obamaa yhdistää Demokraattinen puolue, Harvardin tutkinto, karismaattisuus sekä se, että molemmat valittiin presidenteiksi alle 50-vuotiaina (eikä Lincolnkaan ollut kuin vähän yli). Myös Kennedy muistetaan puheistaan.

Kaikkia yhdistää siis lahjakkuus puhujana. Mutta onko jotain, mikä yhdistäisi Lincolnin ja Kennedyn toisiinsa? On. Molemmat joutuivat virkakautensa aikana salamurhan uhriksi.

Obamankin murhaa on jonkin verran spekuloitu. Mainitun blogikirjoituksen kirjoittaja epäilee, että uutismedia ja tavarakauppiaat haluaisivat Obaman pääsevän hengestään ja korostavat siksi hänen yhteyttään Lincolniin ja Kennedyyn. Tämä kuulostaa minusta lähinnä vainoharhaiselta.

Yhteys on joka tapauksessa mielenkiintoinen, mutta toivotaan, ettei se toteudu.

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Liehtalanniemen museotila

Niko Lipsanen — Tue, 09 Dec 2008 05:23:03 +0000

Jatketaan kesäisillä aiheilla ja laitetaan tänne 16 valokuvaa Liehtalanniemen museotilalta Puumalasta. Kävin siellä viime elokuussa vaimoni ja naapurin tytön kanssa (sieltä oli blogissa aiemmin jo lammasvideo).

Museo sijaitsee lossimatkan päässä Niinisaaressa noin 14 kilometrin matkan päässä Puumalan kirkonkylältä. Se jäi valtiolle, kun tilan isäntä Jalmari Reponen eli Jallu kuoli vuonna 1976. Koska tila oli tuolloin yhä kymmenien vuosien takaisessa asussa, osti Puumalan kunta sen museoksi.

Liehtalanniemi onkin hyvä paikka käydä katsomassa, kuinka savolaiset asuivat Saimaan rannoilla noin sata vuotta sitten. Jos hyvä tuuri käy, voi päästä myös rapsuttamaan lampaita. Museo on auki kesäisin. Olin käynyt siellä kerran aikaisemminkin, mutta siitä on aikaa jo parikymmentä vuotta.

Polku museotilalle kulkee aidanviertä pitkin (loppujen kuvien kuvatekstit näet viemällä hiiren kunkin kuvakkeen päälle).

Otin kuvat 5.8.2008 (kuvien lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Paljon onnea Kustaa Aadolfeille!

Niko Lipsanen — Wed, 05 Nov 2008 23:18:21 +0000

Tarkoituksenani oli kummastella nimen Kustaa Aadolf nimipäivää tänään 6. marraskuuta. Huomasin kuitenkin, että Yliopiston almanakkatoimistossa on tajuttu kummastella asiaa jo aikaisemmin, sillä nimi on poistettu listalta. Hyvä juttu, sillä eipä se sinne kuulunutkaan. ~~Ilmeisesti poisto en tehty vuoden 2005 kalenterista alkaen, koska silloin nimipäiviä näytetään viimeksi rustailleen.~~

Päivitys klo 2.09: Vai onko se sittenkin vielä kalenterissa (lue myös kommentit)?
Päivitys klo 10.20: Nimipäivä poistuukin vasta vuoden 2010 kalenterista.

Onnea nyt kuitenkin vielä kaikille Kustaa Aadolfeille, vaikka teillä ei enää nimipäivää olekaan. Mutta voittepahan jatkossa juhlia kaksi kertaa vuodessa: Kustaan päivänä 6. kesäkuuta ja Aadolfin päivänä saman kuun 23. päivänä. Todennäköisesti kesällä on paremmat juhlintasäätkin.

En kuitenkaan ole ainoa, joka luuli nimipäivän edelleen olevan listoilla. Ainakin Aamulehti näyttää etusivullaan nimipäiväonnitteluja, tosin erikoisella kirjoitusasulla ”KustaaAadolf”. Harvoin näkee nimeä, jossa olisi neljä a-kirjainta peräkkäin.

Myös Wikipediassa oli vanhaa tietoa vielä äsken, mutta kävin sen korjaamassa. En tosin ole aivan varma saamenkielisen nimen Gustu Ádolfe kohtalosta, mutta siirsin senkin entisten kalenterinimien joukkoon. Jos olin väärässä, niin kai sen joku Wikipedian käyttäjä korjaa. Liitin samaan joukkoon myös nimen Äijö, joka löytyi almanakkatoimiston vanhojen nimien hausta tämän päivämäärän kohdalta.

Koska nimi ehti roikkua kalenterissa vuosikaudet, niin päätin kaikesta huolimatta tutkailla vähän sen yleisyyttä. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei kuitenkaan tunnistanut sitä lainkaan. Erikseen haettuna Kustaa ja Aadolf löytyvät. Kustaaksi on 2000-luvulla nimetty 417 ja Aadolfiksi 45 poikaa. Kaikki nelisenkymmentä jälkimmäistä tuskin silti lienevät nimeltään Kustaa Aadolfeja.

Kokeilin vielä, mitä Google tietää, ja tein haun ”kustaa aadolf”. Sieltä sainkin jonkin verran osumia kyseisen nimen saaneisiin henkilöihin. Merkittävä osa heistä näyttää toimineen Ruotsin kuninkaina. Lopuistakin valtaosa vaikutti varsin kuolleilta. Yrityshakemistoista sentään tuli pari osumaa henkilöihin, joiden voisi kohtuullisella todennäköisyydellä olettaa olevan yhä elossa.

Enpä jää tuota nimipäivää kalenteriin kaipaamaan. Mutta miksi päivä on jätetty kokonaan tyhjäksi? Onko vain ajateltu jalomielisesti, ettei kenenkään ressukan tarvitsisi juhlia nimipäiväänsä ruotsalaisuuden päivänä? Vai odotetaanko almanakkatoimistossa, että joskus aikaisemmin tuona päivänä muistetut nimet Adolphus, Amantius, Engelbrecht, Leonhardus tai Äijö tulevat uudestaan suosioon?

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista:

Dominica 30 vuotta

Niko Lipsanen — Mon, 03 Nov 2008 03:27:48 +0000

Tänään on kulunut tasan 30 vuotta siitä, kun Dominicasta tuli itsenäinen valtio. Samalla on kulunut myös 515 vuotta siitä, kun Kolumbus nimesi saaren sunnuntain mukaan Dominicaksi. Dominica oli ensimmäinen Karibian saari, jonka Kolumbus kohtasi toisella matkallaan vuonna 1493.

Itsenäisyys ei alkanut helposti. Seuraavana kesänä nuorta valtiota kohtasi perustuslaillinen kriisi, ja pääministeri Patrick John joutui jättämään tehtävänsä. Pian sen jälkeen hurrikaani David, yksi voimakkaimmista viime vuosikymmeninä, iski saarelle ja aiheutti suurta tuhoa. Vuonna 1981 syrjäytetty pääministeri yritti vallankaappausta Ku Klux Klanin avulla, mutta epäonnistui ja päätyi vankilaan. Samoihin aikoihin viranomiset kävivät taistelua väkivaltaiseksi yltynyttä rastafariliikettä vastaan.

Tilanne kuitenkin rauhoittui pian. Dominicalla oli suuri onni saada pääministerikseen Karibian rautarouva, Dame Mary Eugenia Charles. Charles edusti oikeistolaista vapauspuoluetta, jonka menestyksen ansiosta Dominicalla vältyttiin noihin maailmanaikoihin kehitysmaissa niin yleisiltä sosialismikokeiluilta. 1980-luku olikin taloudellisen kasvun aikaa. Charles oli Ronald Reaganin liittolainen Grenadan kriisin aikana, ja pitkälti Yhdysvaltain tuella saarelle rakennettiin muun muassa varsin kattava maantieverkosto. Vasemmisto pääsi valtaan vasta vuonna 1995 reaalisosialismin jo kaaduttua suurimmassa osassa maailmaa.

Viime vuodet ovat olleet taas taloudellisesti vaikeampia. Banaanit ovat edelleen saaren tärkein vientituote, mutta kilpailu mantereen suurten banaanintuottajamaiden kanssa ei ole helppoa. Turismia hillitsee sekä kansainväliset mitat täyttävän lentokentän, suurten hotelliketjujen kuin hiekkarantojenkin puute. Dominicasta ei oikein ole massaturismikohteeksi, ja varmaan hyvä niin. Nykyisen pääministerin Roosevelt Skerritin kaveeraus Venezuelan ja Kuuban johdon kanssa on jonkin verran viilentänyt suhteita Yhdysvaltoihin ja aiheuttanut muun muassa sen, että osa amerikkalaisista risteilyaluksista on pudottanut Dominican pois reiteiltään.

Dominicalla on vain noin 70 tuhatta asukasta. Maastamuutto pitää väestönkasvun varsin hyvin kurissa. Saarella tuntuu joskus siltä, että dominicalaiset vain leikkivät valtiota. Dominica on käytännössä maa, jossa kaikki tuntevat pääministerin. Muitakin ministereitä on pienen valtion tarpeisiin aikamoinen määrä. Dominicalaisesta näkökulmasta katsottuna Trinidad ja Tobago on suuri maa ja Jamaika suurvalta.

Pienen maan on tehtävä yhteistyötä. Vaikka Länsi-Intian federaatio kaatuikin 1960-luvulla, niin Itä-Karibian saarten yhteistyöjärjestö OECS hoitaa monia tärkeitä asioita. Yhteinen valuutta, Itä-Karibian dollari (XCD), on ollut käytössä jo kauan ennen euroa. Myös ulkomaanlähetystöjä ylläpidetään yhteistyössä. Järjestöön kuuluvilla saarilla on myös yhteinen korkein oikeusistuin.

Dominica on kuitenkin monessa suhteessa ainutlaatuinen saari. Sen sademetsät ovat Unescon maailmanperintökohde. Siellä asuvat viimeiset kalinagointiaanit (karibit). Saaren tiiviisti rakennettu pääkaupunki Roseau tarjoaa monia parhaita esimerkkejä perinteisestä karibialaisesta arkkitehtuurista.

Onnea 30-vuotiaalle!

Kuvassa Dominican pääkaupunki Roseau mereltä nähtynä. Otin kuvan 21.11.2007 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia
tästä blogista: