Helsingin Seudun Liikenne (HSL) on avannut uuden Oma matkakortti -verkkopalvelun, jossa voi muun muassa tarkistaa matkakorttinsa saldon. Tällaisen joukkoliikenteen satunnaiskäyttäjän kannalta onkin kätevää, että voi aina tarvittaessa tarkistaa, paljonko siellä matkakortilla onkaan arvoa jäljellä.

Palvelu on vasta koekäytössä, mutta jo nyt voi sanoa, että se on turhan raskas ja monimutkainen. Yksinkertaisempikin toteutus olisi varmasti ollut mahdollinen.

Jotta matkakorttinsa saldoa ja muita tietoja pääsee tarkastelemaan, on sivuille ensin luotava tili. Minulla on jo tili HSL:n Omat lähdöt -palveluun, mutta jostakin syystä en voi käyttää samoja tunnuksia tässä palvelussa. Miksi ihmeessä tätä varten on luotava uudet?

Palvelun vaatiman käyttäjätunnuksen on oltava vähintään kuusi merkkiä pitkä, joten en voi käyttää samaa, joka minulla on Omat lähdöt -palvelussa. Salasanan pituusvaatimus taas on 8–15 merkkiä. Minulla on oma järjestelmäni salasanojen luomiseen, mutta lyhyimmilläkään variaatioilla ne eivät mahdu tuohon 15 merkkiin. Miksi tällainen mielivaltainen rajoitus on otettu käyttöön?

Kaiken päälle palvelu herjaa selaimestani, vaikka näyttää kuitenkin toimivan sillä oikein hyvin (Opera 12).

Kun palveluun tunnistautuu verkkopankkitunnuksilla (myös mobiilivarmenne käy), niin saa käyttöönsä saldotiedon lisäksi historiatietoja kortin lataamisesta ja ostetuista lipuista. Olisi kätevää, jos pelkän kellonajan ja lipputyypin lisäksi näkisi miltä pysäkiltä ja mihin välineeseen on noussut vaihtoineen. On kuitenkin varmasti suuri määrä aivan päteviä tietoturvasyitä, miksi tällaisia tietoja ei ole saatavilla.

Kausilippua käyttäville mahdollisuus tilata sähköpostimuistutus ennen kauden päättymistä on varmasti ihan kätevä ominaisuus.

Jos vertaa HSL:n matkakorttipalvelua Tallinnan joukkoliikenteen vastaavaan (katso aiempi artikkelini Näin käytät Tallinnan joukkoliikennettä), niin Tallinna vie kyllä tässäkin voiton mennen tullen. Siellä kun ei tarvita mitään kirjautumisia: syötän vain lomakkeeseen sikäläisen matkakorttini numeron ja näen, kuinka paljon siellä on saldoa.

Tallinnan Ühiskaart-verkkopalvelussa on myös yksi tärkeä ominaisuus, joka HSL:n palvelusta ainakin vielä puuttuu: siellä voi ladata kortille uutta saldoa. Sitä varten pitäisi tosin olla virolainen matkapuhelinnumero.

Koska Tallinnan sivusto ei ole salasanan takana, kuka tahansa voi tietysti käydä katsomassa matkakorttini saldon syöttämällä järjestelmään kortin numeron. Toisaalta, kuinka monella on tiedossa, mikä sikäläisen matkakorttini numero on – ja mitä kukaan edes tekisi tiedolla, kuinka paljon minulla on siellä saldoa? En osaa pitää merkittävänä riskinä sitäkään, että joku voisi ladata kortille tietämättäni lisää saldoa.

Tallinnassakin on tarjolla myös laajempi, kirjautumista vaativa palvelu. En tiedä, mitä kaikkea siellä olisi tarjolla, kun en ole sinne rekisteröitynyt. Minulle riittää, että voin käydä helposti tarkistamassa korttini saldon. Se riittäisi oikein hyvin Helsingissäkin.

Virossa tunnutaan olevaan tietoteknisissä asioissa huimasti Suomea edellä. Tässäkin HSL:n väen olisi kannattanut katsoa, mitä Tallinnassa on jo tehty.

Olisi alkuun toteutettu yksinkertainen palvelu, jossa matkakortin numerolla olisi voinut tarkistaa kortilla olevan arvon ja kausilipun päättymisajan. Enemmän tietoa kaipaaville olisi sitten toteutettu kirjautumista vaativa palvelu, johon olisi käytetty samoja tunnuksia kuin saman organisaation jo ylläpitämässä Omat lähdöt -palvelussa. Ei se sen vaikeampaa ole.

Kuvassa helsinkiläisiä matkakortin käyttäjiä odottamassa busseja 14 ja 18 vesisateessa pysäkillä Kampissa. Raitiovaunumatkustajille on viereen rakennettu hieno design-katos, joka ei näy kuvassa. Otin kuvan 1.10.2012.

Päivitin Domnik.netin sivuilla olevat WordPress-käyttäjän ohjeet WordPressin uusimman 3.5-version mukaisiksi.

Ohjeet on tehty nimenomaan WordPress-sivujen sisällöntuottajia, ei ylläpitäjiä, ajatellen. Niiden käytännön tarve on syntynyt, kun olen tehnyt WordPress-pohjaisia sivustoja eri järjestöille. Silloin on ollut tarvetta mahdollisimman yksinkertaisille ohjeille, jotta vähemmänkin tietokoneiden kanssa touhunnut käyttäjä pystyy tuottamaan sivuille sisältöä.

Verrattuna edelliseen versioon 3.4, WordPress ei ole muuttunut tässä välissä kovin paljon. Näkyvin muutos on painikkeiden päivittyminen kantikkaammiksi, mikä kai on modernimpaa. Toiminnoissa isoin muutos on kuvien ja muiden mediatiedostojen lisäyksessä. Se on päivitetty varsin uudenlaiseksi, ja pääasiassa muutos on parempaan.

Kuvien lisääminen on ollut ainakin minun mielestäni pitkään yksi WordPressin hankalista puolista. Se on aina ollut se, mitä on saanut eniten selittää. Helpompaa on ohjeistaa, että käyttäkää Flickriä ja siirtäkää kuvat sieltä.

Kuvien lisäys on nyt selkeämpää, mutta erilaisia valintoja on edelleen liikaa (ks. kuva oikealla). Miksi pitää esimerkiksi olla neljä erilaista tekstikenttää (Otsikko, Kuvateksti, Vaihtoehtoinen teksti ja Kuvaus), joihin syötetään tietoja kuvasta?

Hyvä asia on kuitenkin se, että nyt saman kuvan voi liittää useampaan artikkeliin. Aikaisemmin, jos on lisännyt kuvan mediakirjastoon, ja kiinnittänyt sen artikkeliin, sitä ei ole enää voinut liittää toiseen blogijuttuun. Saman kuvan on toki voinut ladata uudestaan, mutta samaa tiedostoa ei voinut käyttää kahdessa eri artikkelissa.

Kun yksi omituisuus poistuu, niin toinen tulee kuitenkin tilalle. Tarkoitus on varmaan ollut hyvä, kun muiden mediatiedostojen (esimerkiksi asiakirjojen) liittäminen on tehty mahdollisimman samanlaiseksi kuin kuvien. Samalla on kuitenkin tullut mahdollisuus jättää asiakirja linkittämättä tai linkittää se valinnaiseen URL-osoitteeseen.

Käytännössä linkittämättön asiakirja tarkoittaa, että tiedoston otsikko tai nimi kyllä tulee näkyviin, mutta sitä klikkaamalla ei tapahdu mitään. Tai jos käytetään valinnaista urlia, niin nimeä voi kyllä klikata, mutta siitä päätyy aivan jonnekin muualle kuin kyseiseen asiakirjaan.

En ymmärrä, miksi tuollaiset vaihtoehdot on ylipäänsä jätetty. Eihän niillä tee yhtään mitään.

Kuvien kohdalla nuo valinnat toimivat, koska kuva joka tapauksessa näkyy sivuilla, oli siitä linkki johonkin tai sitten ei. Asiakirjoissa ei samanlainen upotus toimi, vaan niissä täytyy ensin klikata linkkiä, että tiedoston saa auki.

Aikaisemmissa WordPressin versioissa tällaista omituisuutta ei ollut. Toivotaan, että se korjataan pois tulevista.

Tämän artikkelin kuvat ovat kuvakaappauksia WordPress 3.5 -blogin hallintapuolen toiminnoista. Niitä ei ole kuitenkaan liitetty tähän artikkeliin WordPressin omia toimintoja käyttäen, vaan linkittämällä ne muualta Domnik.netistä, koska ainakin omasta mielestäni se on kätevämpää niin.

Ostin kesäkuussa uuden kameran. Haussa oli laadukas matkakamera, jossa olisi kunnollinen laajakulma ja riittävästi valovoimaa kuvien ottamiseen myös sisätiloissa ja iltahämärässä.

Päädyin ostamaan Panasonicin kameran mallia Lumix DMC-LX5. Paitsi, että se täytti vaatimukseni, valintaan vaikuttivat myös aiemmat hyvät kokemukseni Lumix-kameroista.

Pari asiaa kuitenkin epäilytti. Ensinnäkin, kameraa ei ollut missään hyllyssä. Ensimmäistä kertaa tilasin kameran pitämättä sitä ensin kädessä. Toiseksi, LX5 on jo kaksi vuotta vanha malli. Lumix DMC-LX6 on varmasti tulossa jo pian. Silloin harmittaa todennäköisesti joko se, että olisi saanut paremman kameran tai sitten se, että vanha LX5 todennäköisesti myydään alta pois alennushintaan.

Epäilykseni ei selvästikään ole aiheeton, sillä eri kamerasivuilla jo korvasti ennakoidaan LX6:n tulevia ominaisuuksia. Ainakin isompaa kennoa odotetaan, mikä olisi tietysti ihan kelpo parannus. Vähän enemmän pikseleitäkin olisi paikallaan (LX5:ssä kuvien koko on 10 megapikseliä).

Koska LX5 meni himpun alle 400 euron hinnalla budjettiini, niin päädyin kuitenkin ostamaan sen Verkkokauppa.comista. Noutotiskillä avasin paketin ja kokeilin laitetta kädessäni. Vankan oloinen metallikuori ja muutenkin laadukas ulkoasu vakuutti.

Noin pääsääntöisesti olen kameraan tyytyväinen. Täytyy tosin myöntää, että sisä- ja hämäräkuvaus ei toimi aivan yhtä hyvin kuin olisi olettanut. Paljonkaan ei tarvitse liikettä, kun sisällä kuvatut kohteet ovat epätarkkoja. Olisin kakkosen valovoimalla odottanut vähän parempaa.

Myös laajakulma aiheutti pienen pettymyksen. Luvattu 24 millimetrin kinovastaavuus toteutuu vain leveällä kuvasuhteella 3:2. Yleensä se ei haittaa, koska maisemakuvissa, joita otan paljon, korkeussuunnassa yleensä riittää tilaa. Kuitenkin esimerkiksi kirkkosaleja kuvatessa haluaisi usein, että laajuuttaa riittäisi paitsi leveys- myös korkeussuunnassa (esim. yllä kuva Kampin kappelista).

Etenkään en pidä tuosta kapeasta kuvasuhteesta pystykuvissa. Kuitenkin, jos laajakulma ei muuten riitä, on sitä välillä käytettävä.

Zoomin yläpään lyhyys ei ollut yllätys. Jostakin on tingittävä muiden ominaisuuksien hyväksi. Eihän 90 mm kovin paljon nykyään ole, mutta onneksi minulla kovin harvoin on käyttöä pitkälle zoomille. Tässä auttaisi se, jos pikseleitä olisi vähän enemmän. Kymmenen megaa sinänsä riittää oikein hyvin useimpiin tarkoituksiin, mutta isompi pikselimäärä antaisi enemmän varaa rajata kuvaa. Silloin lyhyt zoom ei niin haittaisi.

Myönteisenä yllätyksenä on mainittava patterin kesto. En muista, että minulla olisi aikaisemmin ollut kameraa, jossa akku kestäisi näin hyvin. En ole vielä edes vara-akkua tullut ostaneeksi.

Mainiota poikkitiedeblogia pitävä Timo Suvanto näyttää myös kuvaavan Lumix DMC-LX5:llä ja olevan varsin tyytyväinen. Ainakin hän on saanut otettua sillä varsin kelvollisia ötökkäkuvia. Tuollaiseen ei monella pikkukameralla pysty.

Mainitsemani puutteet ovat kuitenkin saaneet minut odottavalle mielelle tulevan LX6-mallin suhteen. Olisiko jotkin näistä minun puutteina pitämistäni asioista siinä korjattu? Saisiko suuremman kennon ja ehkä lisää pikseleitä? Entä paljonko se maksaa?

Se ei kuitenkaan tässä vaiheessa enää kauheasti lämmitä, jos tätä vanhaa LX5-mallia saa LX6:n ilmestyttyä tarjoushintaan.

Kuvassa on Kampin uusi Hiljaisuuden kappeli sisältä. Otin kuvan Panasonic Lumix DMC-LX5 -kameralla 15. kesäkuuta 2012.

Käsittääkseni kyse ei kuitenkaan ole vain tästä blogista, vaan ilmiö on yleisempi. Pitkiä kommenttiketjuja näkee nykyään vain hyvin suosituissa blogeissa tai erityisen provosoivissa merkinnöissä. Jotkut blogiympäristöt, kuten Uusi Suomi ja Kotimaa24, ovat myös onnistuneet keräämään ympärilleen yhteisön, jossa kommentointi on melko aktiivista.

Yksi syy varmasti on se, että keskustelut käydään nykyisin useammin Facebookissa tai Twitterissä. Joku jakaa merkinnän ja keskustelee siitä kavereidensa kanssa omalla seinällään. Blogiin asti keskustelu ei enää päädy.

Tänään mieleeni kuitenkin tuli, ettei se välttämättä ole ainoa syy.

Kävin kommentoimassa kahta blogia. Toinen niistä on Bloggerissa, toinen WordPress.comissa.

Blogger-blogi ei sallinut Nimi/URL-kommentointia, vaan oli kirjauduttava sisään. En tietenkään ollut kirjautuneena sisään sillä Google-tilillä, jolle olen täyttänyt Bloggeriin profiiliin, joten vaihdoin toiselle tilille. Salasanan onneksi muistin. Kirjautumisesta huolimatta minun oli tehtävä myös captcha-tunnistus ja kirjoitettava kaksi sanaa ruutuun.

Sitten sain kommenttini esikatselun näkyviin. Se on sinänsä ihan hyvä toiminto, että voi katsoa kommentin etukäteen. Usein mahdolliset virheet näkee paremmin esikatselutilassa kuin kirjoitusikkunassa. Mutta esikatselustapa ei pääsekään suoraan julkaisuun, vaan välissä pitää tehdä kahden sanan captcha-tunnistus uudestaan.

Eihän tämä mikään uusi asia ole. Näinhän se on Bloggerissa aina ollut. Jaksaa se kuitenkin ärsyttää.

Sitten se WordPress.com-blogi: Siellä oli päällisin puolin melko samanlainen kommentointilomake kuin tässäkin blogissa. Tiedot vain kysyttiin vähän eri järjestyksessä. Kirjoitin sähköpostiosoitteeni, etunimeni ja blogini osoitteen. Koska sähköpostiosoite on kytketty Gravatar-palveluun, piti minun kirjautua sisään sinne (tai nykyään se kai on samaa puljua WordPress.comin kanssa).

Ennen gravatarit toimivat niin, että kirjoitti vain sähköpostiosoitteensa, niin siihen kytketty profiilikuva (gravatar) tuli näkyviin kommentin viereen. Olen joskus ajatellut asentaa gravatarit tähänkin blogiin, mutta jos se nykyään vaatii kirjautumista, niin en taida.

Koska en Gravataria tai WordPress.comia usein käytä, niin salasana oli tietysti hukkunut ja jouduin palauttamaan sen. Salasanan vaihtamisen jälkeen sain kommenttini julkaistua.

Mutta mitä sillä välin oli tapahtunut? Nimeni ja blogin osoite olivat kadonneet. Ensimmäinen oli korvautunut Gravatar-palvelussa käyttämäni sähköpostiosoitteen etuosalla (jolla ei ole mitään tekemistä nimeni kanssa) ja blogini sijaan linkki vei johonkin täysin tarpeettomaan gravatarprofiiliin.

Siinä vaiheessa teki mieli kirjoittaa muutama kirosana kommentiksi perään, mutta koska kyse kuitenkin oli kristillisestä blogista, niin en viitsinyt.

Mielestäni tuosta tuli aika paljon vaivaa, että sain kirjoitettua kaksi kommenttia. Ei ihme, ettei blogeihin kommentoida, kun se on tehty niin hankalaksi.

Blogger ja WordPress.com eivät ole ainoat ongelmia aiheuttavat alustat. Joskus Posterous-blogeihin ei pystynyt kommentoimaan, jos käytti selaimena Operaa. En tiedä, pystyykö nykyään, sillä en ole enää viitsinyt kokeilla.

Jotkut blogit taas vaativat kirjautumista Facebookiin tai Twitteriin. Käytän blogeissa kommentoidessani mieluummin Twitteriä, koska se on julkinen. Facebook on enemmän kavereiden kesken -verkosto.

Ongelma on se, etten muista Twitter-tilini salasanaa. Miksi muistaisin? Tviittaan joko TweetDeckillä tai tekstiviesteillä, eikä minun silloin tarvitse salasanoja kirjoitella. Twitter-salasanani on pitkä satunnaisgeneroitu merkkijono, jota ei ole edes tarkoitus muistaa ulkoa. Saan sen kyllä tarvittaessa kaivettua esiin, mutta on se turhan iso vaiva yhtä blogikommenttia varten.

Eipä tule kaiken tämän takia itsekään niin paljon kommentoitua toisten blogeja kuin joskus ennen.

Tämä blogi ei vaadi kirjautumisia. Kirjoita vain tietosi alle ja lähetä kommentti. Jos kommenttisi vaikuttaa epäilyttävältä, se joutuu tarkistusjonoon. Jos se vaikuttaa oikein erityisen epäilyttävältä, se menee roskapostien sekaan. Muussa tapauksessa, siis lähes aina, se tulee näkyviin saman tien.

Tuli naapurissa käydessä katseltua Ruotsin televisiota. Itsellänihän ei telkkaria ole, ja vaikka olisikin, niin voisi ruotsalaiskanavien katselu jäädä vähälle. Kyläillessä sitä nyt tuli kuitenkin nähtyä. Tällä kertaa ruudusta näkyi jokin ruotsalainen kuluttajaohjelma, jossa vertailussa olivat vessapaperit.

Ensin vedettiin rullat pitkiksi ja katsottiin, mikä papereista ylettää pisimmälle. Ylivoimainen voittaja tässä lajissa oli Serlan paperi.

Sitten laitettiin rullat vaa’alle punnittaviksi ja vertailtiin kilohintoja. Todettiin, että Serla oli myös halvinta.

Kolmannessa testissä mitattiin lujuutta jonkin tekosormen ja vetolujuusmittarin avulla. Osoittautui, että kestävintä papereista oli Serla.

Tässä vaiheessa alkoi epäilyttää, että onkohan tämä ohjelma sittenkin jokin Serlan ostama mainos.

Viimeisenä pystytettiin kadulle bajamajatyyppinen huussi ja pyydettiin ihmisiä testaamaan. Tällä kertaa voiton vei Lambi. Serlaa haukuttiin kovaksi.

No, ruotsalaiset varmaankin ovat vähän hienoperseitä. Eihän sellaisilla Lambin tapaisilla pehmopapereilla mitään tee. Jos tavara on yhtään pehmeämpää, niin nehän vain levittävät sen pitkin vakoa. Paperissa pitää olla vähän karkeutta, että se pyyhkii kunnolla. Pelkkä kovuus ei toki riitä: kova ja sileä paperi on kuin yrittäisi aikakauslehdellä pyyhkiä.

Vaikka Lambi veikin viimeisen erän, niin testin voittajaksi valittiin Serla. Sattui sopivasti, että juuri sitä oli vessan hyllyssä, niin sain juttuun kuvankin. En tosin ole varma, onko kyseessä sama Serla. Tuo meidän paperimme kun on tuollaista vähän kellertävää, mutta ohjelmassa se näytti yhtä valkoiselta kuin muutkin. Ehkä ruotsalaiset ovat siinäkin sen verran hienostelevia, ettei keltainen paperi kelpaa.

Useammin kuin Serlaa meillä on kuitenkin X-tran tai Lidlin vessapapereita. X-traa siksi, että lähiympäristömme on piiritetty S-ryhmän kaupoilla. Niissä se on halvin vessapaperipaketti, eikä ole vaikuttanut sen huonommalta kuin muutkaan. Ruotsalaisten testissä se tosin jäi viimeiseksi.

Vai olisiko Serla Suomessakin halvempaa? Vessapapereihin ei ole merkitty kilohintoja, kuten ruokiin. Lidlissä on tainnut ainakin joskus olla hinta per pala. Lidlin paperit, mitä ne nyt sitten nimeltään ovatkin, eivät kuitenkaan olleet ruotsalaisohjelman testissä mukana.

Kuvassa on Serlan vessapaperia. Otin kuvan tänään 18.11.2011 (saa käyttää Creative Commons -lisenssin ehtojen mukaisesti).

Ostin kesällä Verkkokauppa.comista Prodige-merkkisen valkoisen langattoman näppäimistön. Siinä on sekä hyviä, huonoja että omituisia puolia. Aloitetaan vaikka niistä hyvistä.

Langattomuus on tietysti etu sinänsä, johto olisi vain tiellä. Myös valkoinen väri on etu: yöllä työskennellessä näppäimet näkee näytöstä kajastavalla valolla eikä siten välttämättä tarvitse muuta valonlähdettä.

Kolmas etu on se, että näppäimistön asettelu on uuden SFS-standardin mukainen. Näppäimistöltä löytyvät suoraan niin tanskalaisten ja norjalaisten käyttämät æ ja ø -kirjaimet kuin myös islantilaiset ð ja þ. Itselleni olennaisempaa on kuitenkin se, että hatulliset merkit, kuten š ja ž, on helppo tehdä. Niitä tarvitsee esimerkiksi translitteroitaessa venäläisiä nimiä suomenkieliseen tekstiin.

Neljäs etu on se, että Prodigen näppäimistö on kätevän kokoinen. Siinä ei ole mitään turhia multimedianäppäimiä, jotka kasvattaisivat laitteen ulkomittoja. Näppäimistö on myös varsin ohut, mutta silti tukevan oloinen.

Huonojakin puolia on, eivätkä ne valitettavasti ole edes aivan vähäisiä. Ongelmana on, että näppäimet juuttuvat välillä alas. Kun pitäisi kirjoittaa vain yksi t-kirjain, niin niitä saattaakin tulla rivi. Välillä käy myös niin, että jotakin näppäintä saa takoa, että siitä saa ulos kirjaimen. Tällä hetkellä tuo ongelma on a-kirjaimen kanssa. Se ei kuitenkaan esiinny koko ajan. Välillä a tulee ongelmitta, välillä pitää takoa.

Ensi alkuun jonkinasteinen ongelma oli myös se, että Enter-näppäin on vain yhden rivin korkuinen. Piti vähän aikaa totutella, että siihen osui. Tuo ongelma on kuitenkin poistunut käytön myötä.

Ja sitten se omituinen ominaisuus: Prodige on liittänyt näppäimistöönsä voimakkaan uskonnollisen kannanoton. Näppäimistössä on puolikuun merkillä kuvattu islamnäppäin. Kun sitä painaa, menee näyttö pimeäksi ja tietokone johonkin horrostilaan. Musiikkikin lakkaa soimasta.

Näinhän se tietysti on: islam tuo pimeyden. On kuitenkin varsin rohkea teko Prodigelta tuoda tuo kannanotto noin suoraviivaisesti osaksi näppäimistöä.

Valitettavasti se islamnäppäin on sellaisessa kohdassa (ks. oheisen kuvan oikea yläreuna), että sitä usein painaa vahingossa esimerkiksi näppäimistöä siirrellessä. Sen jälkeen pitää käynnistää kone horroksesta virtakytkimen kautta. Prodige voisi tuoda näppäimistön seuraavaan versioon uuden näppäimen, jolla kone herätettäisiin jälleen henkiin. Tällaisen ylösnousemusnäppäimen tunnukseksi sopisi hyvin risti.

Kuvassa on osa Prodigen valkoisesta langattomasta näppäimistöstä. Artikkelissa mainittu islamnäppäin näkyy kuvassa oikealla ylhäällä.

Minut tunnetaan teen suurkuluttajana, ja niinpä sain joululahjaksi Tefalin valmistaman Magic Tea -teenkeittimen. Myönnän, että minulla oli jonkin verran ennakkoasenteita sitä kohtaan. Siinähän teetä ei varsinaisesti hauduteta, vaan se suodattuu teesihdin läpi keittämisen aikana – vähän samaan tapaan kuin tavallisessa kahvinkeittimessä.

Tefal Magic Tea -keitin onnistui kuitenkin osin yllättämään minut. Sillä sai kuin saikin tehtyä aivan kunnollista, jopa suorastaan hyvää, teetä. Kaikkeen teenkeittoon se ei kuitenkaan sovellu.

Omimmillaan teenkeitin on peruslaatuisen mustan teen kanssa. Mustat assam- ja ceylon-teet lienevät eniten länsimaissa juotuja teelaatuja, joten ei ihmekään, että keitin on optimoitu niitä ajatellen. Myös monet maustetut teet on tehty niitä pohjana käyttäen.

Hauduttamisen kannalta assam-ceylon-teet eivät kuitenkaan ole niitä kaikkein helpoimpia. Niiden 3–4 minuutin haudutusaika on sen verran pitkä, että turhan usein teelehdet unohtuvat pannuun liian pitkäksi aikaa. Silloin saa juoda kitkerää teetä.

Magic Tea -keittimellä lehdet eivät unohdu pannuun, vaan haudutus (suodatus) loppuu, kun vesi on kuumentunut. Voi olla, että hauduttamalla teen oikein saisi paremman lopputuloksen (en ole verrannut rinnakkain), mutta teenkeitin voittaa helppoudessa.

Yllättävää oli myös se, että myös toinen haudutus oli maultaan varsin kelvollinen. Yleensä en vaivaudu mustasta teestä toista haudutusta ottamaan lainkaan, mutta teenkeitintä käyttäessä se kannattaa.

Kovin nopea Tefal Magic Tea ei kuitenkaan ole. Täyden pannullisen (yksi litra) valmistuminen kestää kymmenisen minuuttia. Yhtä nopeasti sen saa keittämällä veden vedenkeittimellä ja hauduttamalla sen jälkeen pannussa. Teenkeittimen kanssa ei kuitenkaan tarvitse kaataa vettä keittämisen jälkeen erilliseen pannuun eikä vahtia haudutusaikaa.

Ongelmallista kuitenkin on, ettei haudutusaikaa voi mitenkään säätää. Sen vuoksi laite soveltuukin huonosti esimerkiksi monien vihreiden teelaatujen valmistamiseen, joiden haudutusajat ovat usein varsin lyhyitä. Onnistuin kuitenkin saamaan myös yllättävän hyvää vihreää teetä (käytin Vii Voanilta Hakaniemestä ostettuja vietnamilaisia teelehtiä). Toinen yritys vastasi kuitenkin paremmin odotuksiani, ja oli siis kitkerää. Molemmilla kerroilla toinen haudutus oli kuitenkin varsin kelvollinen, mutta kolmas jo aika laimea.

Kokeilin keitintä myös vähän parempilaatuisen teen kanssa, ja haudutin sillä Intiasta tilaamaani syysdarjeelingia (Risheehat SFTGFOP1 Wiry). Se oli hyvää myös teenkeittimellä suodatettuna, mutta ei yhtä aromikasta kuin pannussa haudutettuna. Toinen haudutus samoista lehdistä oli kuitenkin jo paljon onnistuneempi, ja kolmaskin aivan kelvollinen.

Valmistin keittimellä myös vihreää mateeta, mutta siihen se ei sovellu lainkaan. Paahdetun mateen kanssa en ole sitä kokeillut.

Parasta keittimessä on kuitenkin sen käytön vaivattomuus, vaikka omat puutteensa siinäkin on. Erityisesti se, että keitin pitää laittaa alustalleen juuri oikeassa asennossa, on hankalaa. Vedenkeittimen kanssa on tottunut, että se osuu alustaansa lähes heittämällä, mutta teenkeitin pitää asetella tarkasti.

Hankaluutta lisää se, että keitin on oikeakätinen. Jos sen sijoittaa niin, että pannun asettaminen paikoilleen olisi luonnollista vasemmalla kädellä, niin virtakytkin ja -valo jäävät seinän puolelle (kirjoitin samasta ongelmasta aikaisemmin erääseen vedenkeittimeen liittyen).

Hieman epäilyttää myös laitteen kestävyys, sillä erilaisia muovisia painikkeita ja kiinnikkeitä on etenkin suodatinosassa varsin paljon. Luulisi, että vähemmälläkin olisi selvinnyt. Saa nähdä, kestävätkö ne kuinka hyvin jatkuvaa käyttöä. On laitteella kuitenkin takuu (olisikohan se ollut kaksi vuotta?).

Minun teenjuontimäärilläni pannu on myös vähän pienenlainen. Litra teetä riittää yhdelle keittämiskerralle juuri ja juuri, jos yksin juon, mutta loppuu kesken, jos paikalla on myös joku toinen. Tosin voihan sitä aina keittää teetä toisenkin pannullisen.

Pienessä asunnossa teenkeitin vie arvokasta pöytätilaa. Teenkeitin lunastaa kuitenkin paikkansa vaivattomuudellaan. Paremmat teelaadut ja vihreät teet haudutan entiseen tapaan, mutta mustat arkiteet valmistan jatkossa Magic Tea -keittimellä.

Kuvassa musta ceylontee suodattuu Tefal Magic Tea -teekeittimen suotimen läpi.

Sosiaalinen kirjanmerkkauspalvelu Delicious on huhujen mukaan tulossa tiensä päähän. Yahoo! lopettaa palveluita, joita se ei ole saanut kannattaviksi, ja samalla loppuu myös varsin kätevän Deliciouksen toiminta.

Olen itsekin käyttänyt Deliciousia, joskaan en mitenkään erityisen ahkerasti. Pärjään hyvin ilmankin. Monet ovat kuitenkin tallentaneet sivustolle satoja tai tuhansia linkkejä, ja käyttävät sitä ahkerasti yhä edelleen. Heillä on nyt edessään siirtyminen toiseen palveluun.

Vierailin tänään yhden Deliciouksen tehokäyttäjän luona. Pähkäilimme vaihtoehtoja ja totesimme, että Pinboard.in vaikuttaa lupaavimmalta. Itse asiassa se on aika lailla sellainen kuin Delicious oli ennen taannoista uudistustaan.

Pinboardin ulkoasu on varsin karu. Grafiikkaa tai muutakaan silmänruokaa ei juuri ole, vain tekstiä ja linkkejä. En kuitenkaan pitäisi tätä varsinaisena miinuksena: yksinkertaisuus tuo myös selkeyttä.

Sivustolla on myös joitakin varsin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Sinne voi muun muassa tallentaa linkkien ohella myös muistiinpanoja (notes). Ne näkyvät samassa listassa linkkien kanssa, mutta linkki osoittaa ulkoisen www-sivun sijaan muistiinpanon sivulle Pinboardin sisällä.

Muistiinpanoihin ei voi kuitenkaan lisätä linkkejä. Se on itse asiassa vähän omituista, koska linkkien kuvausteksteihin lisätyt url-osoitteet muuttuvat automaattisesti linkeiksi. Luulisi, että sama olisi mahdollista myös muistiinpanoissa.

Mukavaa on myös se, että erilaisia kirjanmerkikkeitä (bookmarklet), joilla linkit on helppo lisätä palveluun, on tarjolla useita. Voi valita, haluaako pop-upin vai samassa välilehdessä aukeavan lisäyslomakkeen. Tarjolla on myös pikatoiminto, joka lähettää linkin luettavaa-listalle (to read) odottamaan myöhempää käsittelyä.

Pinboard.in kertoo olevansa antisosiaalinen kirjanmerkkisivusto (tai sosiaalinen kirjanmerkkisivusto introverteillä). Se painottaa enemmän linkkien tallentamista omaan käyttöön kuin niiden jakamista muille. Silti myös Pinboardissa on sosiaalisia toimintoja niille, jotka sellaista kaipaavat. Linkit ovat saatavilla syötteenä, jonka voi liittää eri palveluihin. Pinboard osaa myös tarvittaessa hakea uudet linkit esimerkiksi Twitteristä tai Deliciouksesta.

Lisäpalveluna on tarjolla arkistointi, joka säilyttää kopion sivun sisällöstä Pinboardin palvelussa. Näin sivun pääsee katsomaan, vaikka se katoaisikin verkosta tai muuttuisi myöhemmin. Pinboardin blogissa väitetään, että palvelu säilyttäisi websivujen sisällön, siis muunkin kuin HTML-koodin, paremmin kuin muut arkistointia tarjoavat palvelut.

Arkistointitoiminto edellyttää kuitenkin, että Pinboard-tilin päivittää versioon, jonka vuosimaksu 25 dollaria. Perusversiokaan ei ole ilmainen, mutta vuosimaksua siitä ei mene. Uuden tilin avaamisesta pitää kuitenkin maksaa kertaluontoinen maksu, joka tätä kirjoittaessani on 8,37 dollaria eli reilut kuusi euroa. Maksu kasvaa koko ajan sitä mukaa, kun Pinboardiin rekisteröityy uusia käyttäjiä.

Maksullisuudesta on ainakin se hyvä puoli, että palvelulla on tulovirtaa. Se auttaa palvelua pysymään verkossa tulevaisuudessakin. Lisäksi maksu pitää roskapostittajat loitolla, eivätkä palvelun ylläpitäjien resurssit kulu spämmin vastaiseen taisteluun. Kertamaksuna kyseessä ei kuitenkaan ole paha summa, jos palvelulle on oikeasti käyttöä.

Jos palvelun päivittää vuosimaksulliseen versioon, niin liittymismaksun hinta hyvitetään ensimmäisestä vuosimaksusta. Niin liittymismaksun kuin vuosimaksunkin saa takaisin, jos peruuttaa tilauksen kolmen päivän sisään.

Delicious-käyttäjälle siirtyminen Pinboard.iniin on helppoa: palvelu toimii pääpiirteissään samalla tavalla. Joitakin toimintoja Pinboardista kuitenkin puuttuu. Näitä ovat esimerkiksi tägien ryhmittely ja sosiaalinen inbox kavereilta tuleville linkeille. Pinboardissa ei ole myöskään suoraan työkalua linkkien lähettämiseen WordPressiin tai Twitteriin, mutta sen voi silti tehdä syötteen kautta.

Myös vanhojen linkkien siirtäminen Deliciouksesta onnistuu varsin kätevästi. Linkit pitää ensin viedä Deliciouksen asetuksien kautta HTML-muodossa omalle koneelle, ja siirtää sitten sieltä Pinboardiin. Juuri nyt palvelu on kuitenkin sen verran ruuhkainen, että kestää useamman tunnin ennen kuin linkit tulevat Pinboardin puolella näkyviin.

Vaikkei minulla omaa Pinboard.in-tiliä olekaan, niin sen verran ehdin palveluun tutustua, että uskallan suositella sitä innokkaille Delicious-käyttäjille. Vähemmän innokkaiden ei kuitenkaan välttämättä kannata maksaa liittymismaksua.

Uuteen kameraan totuttauminen vie aina jonkin verran aikaa. Toki mitä yksinkertaisemmat kameran toiminnot ovat ja mitä enemmän kuvia ottaa automaattiasetuksilla, niin sitä nopeammin kameran kanssa tulee sujuiksi.

Vasenkätisille ylimääräistä haastetta tuo se, että käytännössä lähestulkoon kaikki kamerat on suunniteltu oikeakätisille. Paitsi, että on opittava käyttämään kaikki painikkeet riittävän nopeasti, ettei varsinaisessa kuvaustilanteissa tarvitse jäädä niitä etsimään, on ne opittava käyttämään väärällä kädellä.

Noin viikko sitten ostamani Fujifilm Finepix HS10 alkaa vähitellen tulla tutuksi. Kamerassa on irrotettavaa objektiivia lukuunottamatta lähestulkoon järjestelmäkameran toiminnot, joten erilaisia painikkeitakin on sen mukaisesti. Useimmat toiminnot löytyisivät kyllä myös valikoiden kautta selaamalla, mutta kuvatessa on parempi osata nopeat näppäinoikotiet.

Haasteellisin on ehkä valotuksen korjailu, sillä se vaatii kahden näppäimen käyttämistä yhtäaikaa – molemmat oikealla kädellä. Tuntuisi paljon luontevammalta kääntää sama liikerata peilikuvaksi vasemmalle kädelle. Todennäköisesti se myös olisi luontevampaa. Autoissakin on tottunut oikeapuoliseen vaihdekeppiin. Silti, kun istahtaa autoon, jossa keppi onkin vasemmalla, niin siihen tottuu hetkessä. Vasemmanpuoleinen liikenne suosii ainakin tältä osin vasenkätisiä.

Fujifilm HS10 jättää kuitenkin myös vasemmalla kädelle jotakin tekemistä. Kamerassa on perinteinen käsizoomi, ja sitä käytetään vasemmalla kädellä. Kyse on tosin sen verran yksinkertaisesta kääntöliikkeestä, että se sopisi hyvin oikeallekin kädelle. Myös joitakin toimintonäppäimiä on vasemmalla, mutta kaikki eniten käytetyt, mukaan lukien tietysti laukaisija, ovat oikealla.

Vieraile vasenkätisyyssivuillani

Joitakin vasenkätisiä kameroita on markkinoilla ollut, mutta niiden ongelma on ollut siinä, että harvalle vasenkätiselle kameran kätisyys on kuitenkaan se olennaisin ominaisuus. Vasenkätisillä on erilaisia kuvaustarpeita, kuten oikeakätisilläkin, ja siksi tarvetta erilaisille kameroille. Vähemmistölle ei kuitenkaan kannata luoda yhtä laajaa valikoimaa kuin enemmistölle.

Voisiko joku valmistaja kuitenkin valmistaa kädettömän kameran? Järjestelmäkameroihin voi kytkeä erilaisia objektiiveja ja salamalaitteita. Jatketaan tätä ideaa: jätetään kameran sivuille kytkennät, joihin voi kytkeä erilaisia ohjauslaitteistoja. Oikeakätinen hankkisi oikealle puolelle oikeakätisen ohjaimiston, vasenkätinen taas vasemmalla vasenkätisen. Samalla tulisi mahdolliseksi kytkeä myös erilaisia ohjaimia muihinkin tarkoituksiin. kuten vaikkapa videokuvaukseen.

Jos muistikortti- ja akkupaikat olisivat ohjainten yhteydessä, tarjoaisi tällainen laajentaminen lisää vaihtoehtoja myös niihin. Sauvaparistoista/akuista pitävät hankkisivat ohjaimen, jossa käsikahvan sisällä on paikat sellaisille. Pienempikokoisista akuista pitäville olisi tarjolla heidän tarpeitaan vastaavia ratkaisuja.

Uudet liitännät kameran molemmilla sivuilla tarjoaisivat mahdollisuuden myös moniin muihin uusiin ratkaisuihin, joita erilaiset kehittäjät voisivat kameroihin tarjota. Ja samalla saataisiin ratkaistua ikiaikainen ongelma siitä, että kamerat on suunniteltu vain oikeakätisille.

Kuvassa on uusi Finepix HS10-kamerani oikeassa kädessäni.

Katso myös: Helsingin raitiovaunukartat 2013

Huomasin eilen raitiovaunussa, että seinällä oli kovin uuden näköinen kartta Helsingin raitiolinjoista. Kartta näytti suurten metropolien metrokartoilta. Raitiovaunulinjasto esitetään siinä kaaviona, jonka avulla voi helposti tarkastella verkoston sisäistä logiikkaa, mutta ei paikallistaa pysäkkien sijaintia kaupungin kartalla.

Ensimmäinen reaktioni olikin, että eihän se noin toimi. Tuollainen kaavio edellyttää, että matkustaja tietää, minkä nimiselle pysäkille hän on menossa. Metrossa näin yleensä onkin, mutta ei välttämättä raitiovaunussa. Raitiovaunulla matkustettaessa etsitään ensin kartalta kohde, jonne ollaan menossa, ja sitten katsotaan, millä linjalla niille kulmin pääsee.

Ei kuitenkaan ole pakko rajoittua vain siihen, mikä toimii nyt. Metromainen selkeys parantaisi raitiovaunujen käytettävyyttä ja nostaisi niiden imagoa. Uusi, kaaviomaisempi linjastokartta voisi olla siinä avuksi.

Raitiovaunun brändäys metromaisemmaksi helpottaisi erityisesti matkailijoiden liikkumista. Metroillahan on helppo matkustaa kaupungissa kuin kaupungissa, mutta busseilla ja raitiovaunuilla kulkeminen edellyttää aina enemmän reittien ja aikataulujen selvittämistä. Jos saa eteensä metrokartan näköisen läpyskän, on lupa odottaa, että matkustaminen on metromaisen helppoa.

Pysäkkien nimet olisi tuotava myös katunäkymässä selvemmin esiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ne olisi kirjoitettava selvästi nykyistä isommalla tekstillä niin, että raitiovaunussa istuessaankin näkee millä pysäkillä on (pelkkä näyttötaulu raitiovaunun sisällä ei riitä). Samalla pysäkeistä tulisi paikallisia maamerkkejä, jotka helpottaisivat suunnistamista kaupungilla.

Pysäkit olisi merkittävä myös kartoille samaan tapaan kuin metroasematkin. Tässä on toki omat haasteensa keskusta-alueella, jossa pysäkkejä on tihein välimatkoin ja kartalla paljon muitakin kohteita. Onnistuu se silti esimerkiksi Pariisissa, jonka metroverkosto paikoin muistuttaa lähinnä maan alla kulkevaa raitiovaunua.

Ensimmäiseksi pysäkkien nimet olisi saatava turisteille jaettaviin Helsingin keskustan karttoihin sekä Googlen, Bingin, Eniron ym. karttapalveluihin. Silloin voisi kaupungin kartalta katsoa kohdettaan lähimmän pysäkin, ja sitten linjastokaaviosta sen, kuinka sinne pääsee.

Osin olisi syytä nimetä pysäkkejä uudestaankin. Helsingissä yleinen tapa nimetä pysäkki on kutsua sitä sen kadun nimellä, joka risteää reittikadun kanssa pysäkin lähistöllä. Tämä toimii hyvin lähiöissä, joissa bussi kulkee alueen pääkatua pitkin, ja siitä risteää pienempiä, usein varsin lyhyitä katuja. Kantakaupungin ruutukaavaan tuollainen nimeämiskäytäntö ei oikein sovi kuin joidenkin lyhyiden kujien tapauksessa. Olisi parempi nimetä pysäkit pistemäisten kohteiden, kuten aukioiden, kirkkojen tai julkisten rakennusten mukaan.

Tarvittaessa voi vaikka keksiä kokonaan uusia nimiä. Siinä kävisi helposti niin, että ympäröivä kulmakunta saisi vähitellen pysäkin nimen. Tämä ei ole välttämättä lainkaan huono asia, koska tiheämpi nimistö tekee kaupungista luettavamman myös asukkaille (on esimerkiksi helpompi kertoa, että jokin sijaitsee Viiskulmassa kuin kertoa, minkä katujen risteyksen lähellä se on).

Metromainen reittikaavio on kuitenkin myös lupaus metromaisesta palvelutasosta. Se tarkoittaa, että kaikkia reittejä on liikennöitävä niin tiheästi, että vaihdot linjalta toiselle onnistuvat ilman pitkiä odotteluja. Murheenkryyni tässä on erityisesti raitiovaunu 1. Sen eteläinen jatke 1A ei liikennöi ruuhka-aikojen ulkopuolella lainkaan, ja linjan pääosuudellakin vuorovälit kasvavat yli 20 minuuttiin. Viikonloppuisin ykkönen ei kulje lainkaan.

Raitiovaunuverkoston brändääminen metromaisemmaksi parantaisi raitiovaunun käytön selkeyttä ja luultavasti lisäisi myös käyttäjämääriä. Raitiovaunupysäkkien selkeämpi profiloiminen tekisi niistä paikallisia maamerkkejä ja helpottaisi kaupungilla suunnistamista niin turistien kuin paikallistenkin näkökulmasta. Lisäksi metromainen verkostokartta antaisi Helsingillekin vähän lisää metropolin tuntua, vaikka kyseessä ei olisikaan metro vaan raitiovaunu – kunhan palvelutaso ainakin vaihtojen helppouden ja vuorovälien osalta vastaisi suurempien kaupunkien metroja.

Kuvassa yllä on pala Helsingin raitiovaunuliikenteen uudesta linjakaaviokartasta. Kokonainen kartta on kommenteissa (se mahtuu sinne paremmin, koska kommenttipalsta on blogimerkintäosuutta leveämpi).

Vanhempien luona käydessäni tuskailin vedenkeittimen kanssa. Laitoin siihen vettä ja painoin napista päälle. Vedenkeitin ei kuitenkaan päästänyt inahdustakaan, eikä mitään merkkivaloa syttynyt. Tarkistin johdon ja painoin myös katkaisijaa pistorasian vieressä (siitä syttyi loisteputkivalo). Mikään ei tuntunut auttavan.

Luulin jo joutuvani keittämään teeveden kattilalla, kun vedenkeitin alkoi vaimeasti kohista. Kohta vesi olikin jo kuumaa, ja sain teen hautumaan.

Vedenkeitin oli lähtenyt päälle heti, kun olin painanut sen virtapainiketta. Se vain ei aloittanut kohisemista samantien, kuten oma vanha keittimeni. Lisäksi ongelmana oli se, että vanhempieni vedenkeitin on suunniteltu oikeakätisille: merkkivalo on vedenkeittimen kyljessä sillä puolella, joka osoittaa seinän suuntaan, kun keitin laitetaan alustalleen vasemmalla kädellä.

Vieraile vasenkätisyyssivuillani

Eihän tuo tietysti mikään maailmaa järisyttävä ongelma. Kukaan ei kuollut eikä haavoittunut, ja vesikin tuli keitettyä. On tuo silti ärsyttävää. Vaikka ongelma onkin pieni, se olisi ollut helposti ratkaistavissa. Useimmissa vedenkeittimissä merkkivalo on painonapin tai kahvan yhteydessä, ja näkyy kummaltakin puolelta katsottuna aivan yhtä hyvin. Tai jos se nyt on pakko laittaa keittimen sivuun, niin tuskin kustannuksia olisi kauheasti nostanut laittaa toinen merkkivalo toiselle sivulle.

Myös valmistajan nimi on kirjoitettu vain sille samalle puolelle, missä merkkivalokin on. Kyseinen vedenkeitin on siis merkiltään Avec.

Ärsyttäväksi asian tekee myös se, että tällainen on niin tyypillistä. Maailma on täynnä pieniä asioita, jotka on suunniteltu oikeakätisesti, vaikka ne voisivat aivan yhtä hyvin olla molempikätisiä. Suunnittelijat vain eivät tule ajatelleeksi, että kaikki eivät ole oikeakätisiä.

Yllä on kuva kyseisestä vedenkeittimestä vasenkätisesti alustalleen asetettuna. Alla on vielä kuva vedenkeittimestä toisinkin päin – siis niin, että myös merkkivalo näkyy. Otin kuvat 19.7.2010 (kuvien lisenssi).

Minulla oli aikaisemmin vuosia Welhon laajakaista. Keväällä vaihdoimme kuitenkin Soneran asiakkaiksi. Syynä ei kuitenkaan ollut mikään erityinen tyytymättömyys Welhon palveluita kohtaan, vaan se, että Sonera teki paremman tarjouksen.

Taustalla vaikutti toki myös se, että Sonerasta jäi myönteinen mielikuva jo toissa syksynä rivakasti edenneen kaapelityömaan ansiosta. Verrattuna muihin tällä kadulla kokemiini työmaihin homma sujui todella hienosti.

Soneran laajakaista on nyt ollut meillä käytössä noin kuukauden. Olen ollut pääosin palveluun tyytyväinen. Vertailen tässä artikkelissa Welhon ja Soneran laajakaistapalveluita kokemuksieni perusteella.

Osiot: Hinta Nopeus Asennus Modeemi Asiakaspalvelu Yhteenveto

Hinta. Tärkein syy laajakaistaliittymän vaihtamiseen oli hinta. Sonera tarjous 10 megan nettiyhteydestä oli, että ensimmäinen vuosi maksaa kympin kuussa. Toisena vuonna kuukausimaksu nousee 20 euroon. Liittymään on sitouduttava tämän kahden vuoden ajaksi (jos muuttaa alueelle, johon liittymää ei ole saatavilla, niin sitten tilauksen voi perua). Welholta meillä oli ollut käytössä kahden ja viiden megan yhteyksiä, ja hinta oli korkeampi. Saimme siis enemmän nopeutta halvemmalla hinnalla.

Welhokin on uusinut nopeuksiaan – hitain liittymä on nykyään tuon 10 megaa. Vanhoille asiakkaille nopeuksia ei kuitenkaan nostettu automaattisesti, vaan asiasta piti erikseen sopia. Tämä helpotti siirtymistä, koska Welholla pysyminenkin olisi vaatinut sopimuksen neuvottelemista uusiksi. Silloin ei ole iso kynnys vaihtaa samantien yhtiötäkin.

Irtisanoin Welhon vasta kun Soneran liittymä oli jo asennettu. Jos olisin ottanut yhteyttä aiemmin, olisivat he varmaankin tehneet vastatarjouksen. Uuden liittymän asentanut asentaja kertoi, että ovat kuulemma tarjonneet vastaavaa liittymää samoin ehdoin kuin Sonerakin. Tosin kyseessä lienee 10 megan Welho S -liittymä, joka ei ole sisällöltään aivan vastaava Soneran tarjouksen kanssa.

En tiedä, kuinka kauan tarjous on vielä voimassa. Aikaisemmin Sonera mainosti sitä sivuillaan isommin. Nyt siellä tarjotaan ensisijaisesti kalliimpaa 24 megabitin liittymää. Tämä halvempikin tarjous löytyy edelleen, mutta vaatii oikealle sivulle päätymistä.

Nopeus. Jos tätä Soneran tarjousliittymää (Laajakaista Extra) vertaa 10 megan Welho S -liittymään, niin merkittävin ero on paluusuunnan nopeus. Welholla paluusuunta, eli siirto koneelta verkkoon päin, toimii vaivaisen yhden megan nopeudella. Soneralla paluunopeus on sentään kaksi megaa. Tämä on mielestäni oleellinen ero, joka olisi varmaan kallistanut valinnan Soneran puolelle siinäkin tapauksessa, että Welho olisi tarjonnut S-liittymäänsä samaan hintaan.

Luvattu nopeus vaikuttaisi toteutuvan myös käytännössä, jopa ylikin. Nopeustesti antoi juuri tulokseksi 11,03 Mt/s, ja paluusuuntaan 1,99 Mt/s. Olen testannut nopeuden useamman kerran, ja se on aina ollut aivan 10 megabitin tuntumassa ja nyt toistamiseen vähän ylikin. Myös paluusuunnan nopeus on pitänyt hyvin paikkansa.

Testasin aikaisemmin välillä Welhonkin nopeuksia, ja varsin hyvin nekin toteutuivat. Luvatun nopeuden yli en kuitenkaan muista Welholla koskaan päässeeni.

Asennus. Laajakaistaliittymän asennuksessa Welho on vahvoilla. Liittymä avattiin heti tilattaessa, ja kun modeemin kytki kotona linjaan, se toimi samantien.

Soneralla asennus piti erikseen sopia ja olla kotona paikalla asentajan tullessa. Ensimmäisellä yrittämällä asentaja ei edes tullut, vaan minun piti soittaa perään. Oli kuulemma jäänyt koko tilaus matkalla jonnekin matkan varrelle, vaikka tiedot kyllä löytyivät. Sovittiin siis uusi päivämäärä. Modeemi tuli postissa, ja sovittuna päivänä asentajakin (tosin yli tunnin ilmoitetusta aikaikkunasta myöhässä).

Kun asentaja sitten tuli, opastin hänet taloyhtiön kellariin, missä hän teki tarvittavat asennustoimenpiteet. Siihen ei kauan mennyt, ja sen jälkeen testasimme vielä asunnossa, että yhteys toimi. Ja toimihan se. Asentaja oli mukava ja puhelias heppu, joten aikatauluongelmista huolimatta hommasta jäi lopulta varsin hyvä mieli.

Kannatti kuitenkin lukea tilausvahvistuksen liitteenä lähetetyt toimitusehdot. Niissä, tarkemmin kohdassa 4.3, sanotaan:

Mikäli viestintäpalvelun toimitus on viivästynyt, asiakkaalla on oikeus vakiokorvaukseen. Vakiokorvauksen määrä on 15 euroa kultakin alkavalta viivästysviikolta, kuitenkin yhteensä enintään 120 euroa.

Kyselin tämän perään, kun sovin uutta toimitusaikaa liittymälle ensimmäisen yrityksen epäonnistuttua. Lupasivat hyvittää tuon 15 euroa, mikä tarkoittanee sitä, että ensimmäiset puolitoista kuukautta saa surffailla ilmaiseksi. Oma-aloitteisesti eivät kuitenkaan tarjonneet, vaan tuota piti osata itse vaatia.

Modeemi. Soneran liittymän mukana toimitettiin Telewell TW-EA510 ADSL -modeemireititin. Siinä on liittymät neljälle eri ethernet-piuhalle (kaksi palomuurin takana, kaksi sillattua) sekä langaton WLAN-yhteys. Welhon liittymän mukana tulleessa Thomson TCW710 WLAN-modeemissa ei ollut kuin yksi ethernet-paikka. Eipä tosin ole ollut useammalle tarvettakaan, kun on se langatonkin yhteys.

Jos itse liittymän asennus sujui Welholla helpommin, niin modeemin asetuksissa Sonera veti pidemmän korren. Welhon modeemin asetuksiin ei päässyt käsiksi kuin Internet Explorer -selaimella, joten voidakseni ylipäänsä muuttaa niitä oli minun lainattava läppäri, johon oli asennettu Windows. Soneran modeemin asennus toimi oikein hyvin Ubuntun ja Operan yhdistelmällä, ja vaikutti muutenkin selkeämmältä hahmottaa.

Siitä, kun Welhon WLAN-modeemin hankimme, on kuitenkin jo melkein kolme vuotta (sitä ennen meillä oli lankamodeemi). Onhan se mahdollista, että sielläkin on modeemin asennuskäyttöliittymää sen jälkeen paranneltu.

Soneran toimittama modeemi kuitenkin käynnistyy hitaammin kuin Welhon. Minulla on tietokone ja modeemi saman katkaisimellisen jatkojohdon perässä. Kun laitan virran ja käynnistän koneen, on nettiyhteyden muodostumista yleensä odotettava vielä hetki. Joskus pitää verkkoyhteyskuvakkeesta sammuttaa ja käynnistää yhteys, että sen saa ylipäänsä toimimaan.

Welhon yhteys toimi tässä suhteessa luotettavammin, ja vaikka modeemi ei aina ehtinytkään Ubuntun nopean käynnistymisen vauhtiin, niin nopeammin linja kuitenkin avautui kuin Soneralla (tosin ei se Sonerankaan kanssa ole kiinni kuin sekunneista).

Vertailua tosin vaikeuttaa se, että Soneran modeemi on minulla kytketty koneeseen ethernet-piuhalla, kun taas Welhoa käytin pöytäkoneeltakin langattomasti. Kokeilin testin vuoksi myös Soneraa langattomasti, mutta se ei avautunut yhtään sen nopeammin.

Kännykällä (Nokia E71) selatessani minulla on välillä ongelmia tavoittaa Soneran modeemin WLAN-signaalia. Vaikka se useimmiten löytyykin ongelmitta, niin välillä täytyy hakea useampaan kertaan tai jopa vaihtaa paikkaa, jotta signaali löytyy. Welhon kanssa tällaista ongelmaa ei esiintynyt. On tosin mahdollista, että ero johtuu modeemien eri sijoituspaikoista asunnossa (Soneran modeemi on tasolla seinän vieressä, Welhon modeemi oli ylhäällä lähes katonrajassa).

Asiakaspalvelu. Olen soittanut Soneran puhelinpalveluun vain kerran. Silloin minun ei tarvinnut jonottaa lainkaan, vaan puheluun vastattiin heti. Yhden puhelun perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka edustava tämä kokemus oli.

Welhonkin puhelinpalvelu oli muistaakseni yleensä aika ripeä. Odotteluaika taisi olla usein jossakin kymmenen minuutin tienoilla, mikä lienee kohtuullista nykyaikana. Ei minun tosin sinnekään kovin usein tarvinnut soitella. Nettiyhteys toimi hyvin, joten ei ollut asiaa soitella.

Welhon laskutuksessa oli se mukava puoli, että jos laskun unohti maksaa (kuten joskus pääsi käymään), niin ensimmäisen muistutuksen sai kaupan päälle ilman lisämaksuja. Unohduksesta ei siis rankaistu.

Soneran lasku tulee ilmeisesti sähköisenä, mikä onkin oikein hyvä asia. Sähköinen lasku ei katoakaan yhtä helposti kuin paperinen, jollaiset tulee tökättyä milloin mihinkin. En tiedä, olisiko laskun Welholtakin saanut halutessaan sähköisenä, sillä en tullut koskaan kysyneeksi. Soneralta ei ole vielä yhtään laskua tullut, joten tämän enempää en heidän laskutuksestaan osaa sanoa.

Yhteenveto. Welho päihittää Soneran liittymän asennuksen helppoudessa ja nopeudessa sekä WLAN-modeemin signaalin tavoitettavuudessa. Sonera taas päihittää Welhon laajakaistan paluusuunnan nopeudessa ja WLAN-asetusten käytettävyydessä. Myös hinnaltaan Soneran tarjous on parempi, mutta ilmeisesti samanhintaisen tarjouksen olisi saanut tingattua myös Welholta.

Erot ovat loppujen lopuksi aika pieniä, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että olen tyytyväinen liittymän vaihtoon. Jos mieli muuttuu, niin kerron siitä täällä blogissa.

Kuvassa ovat Soneran ja Welhon logot.

Googlen hakutulossivu on uudistunut. Vasen sivupalkki, jota Google jo aiemminkin kokeili, on jäänyt pysyväksi. Myös Googlen logo on uusittu: värit ovat kirkkaammat ja varjostus poissa.

Uusi ulkonäkö on ainakin minun silmääni entistä selkeämpi ja tyylikkäämpi. Olennaisempaa kuitenkin on, että hakutulossivun päivitys toi mukanaan myös joukon uusia ominaisuuksia: mahdollisuuden rajata tuloksia aika-akselilla, sivujen esikatselukuvakkeet, kuvia sisältävien sivustojen haun ja muuta.

Yksi erikoisimmista uutuuksista on haettuun aiheeseen liittyviä muita hakulauseita tarjoileva ”Wonder Wheel” eli maailmanpyörä.

Mukana ovat tietysti myös vanhat rajaustoiminnot, jolla voi rajata haun vain suomalaisiin tai suomenkielisiin sivuihin (Google.fi-hakua käytettäessä).

Aikarajaus on kätevä erityisesti ajankohtaisia teemoja haettaessa. Valmiiden vaihtoehtojen ohella on mahdollista rajata tuloksia myös itse annetun aikavälin perusteella. Tällöin on mahdollista rajata myös toisin päin, ja jättää uusimmat tulokset hausta pois. Googlen ehdottamat perusvaihtoehdot ovat 24h, viikko, kuukausi ja vuosi, mutta ne voivat vaihdella haun mukaan erityisesti ajankohtaisissa aiheissa.

Sivujen esikatselukuvakkeet ovat varsin kätevä lisä hakutulosten selainnäkymään. Hakutulosten viereen saa halutessaan pienet kuvat, joista näkee, miltä kohdesivu näyttää. Onneksi eivät ole toteuttaneet tätä toimintoa samalla tavalla kuin WordPress.com-blogeissa, missä linkitettyjen kohdesivujen esikatselut näkyvät rasittavissa ponnahdusikkunoissa.

Kuvia sisältävien sivustojen haku on ehkä se toiminto, joka itseäni tässä uudistuksessa ilahduttaa eniten. Sen avulla saa kärkeen ne sivustot, joilla on kuvia, ja lisäksi näkee hakutuloksen alla muutaman esimerkin sivun kuvista. Googlen varsinaisesta kuvahausta tämä eroaa siten, että yksittäisten kuvien sijaan kohteena ovatkin kuvia esittävät sivustot.

Tämä uudistus tietää varmasti ikävää aikaisemmin kehumalleni Kalooga-kuvahakukoneelle – sen toimintaperiaate kun on jotakuinkin sama kuin tämä Google-haun uusi ominaisuus.

Wonder Wheel eli maailmanpyörä ehdottelee käyttäjälle aiheeseen liittyviä muita hakulauseita. Käyttöliittymältään se on erilainen kuin muut toiminnot. Nimensä mukaisesti se on pyörä, jonka keskellä näkyy haettu termi ja siitä eri suuntiin on ajatuskarttatyylisesti linkitetty muita hakuja, joiden Google uskoo liittyvän samaan teemaan. Jos sellaista klikkaa, saa uuden ympyrän, josta on linkitetty jälleen uusia ehdotuksia hakulauseiksi.

Yllä esimerkki Googlen Wonder Wheel -toiminnosta. Olen ensin hakenut hakusanalla ”helsinki” ja sen jälkeen valinnut aiheeseen liittyvän haun ”helsinki nähtävyydet”.

Varsinaiset hakutulokset näkyvät Wonder Wheeliä käytettäessä ympyrähässäkän oikealla puolella. Toiminto vaatii varsin paljon tilaa, joten kovin pienellä ruudulla sitä tuskin kannattaa kokeilla.

En ole aivan varma tämän ratkaisun toimivuudesta. Luulenpa, että toiminto olisi ollut kätevämpi, jos ehdotukset pysyisivät sivupalkissa ja aukeaisivat sinne vaikkapa puumaisesti. Se olisi ollut googlemaisempaakin kuin tuollainen ylimääräisten hässäköiden käyttäminen.

Maailmanpyörä ei myöskään välttämättä kavenna hakua. Uudet haut voivat tuottaa enemmän tai vähemmän hakutuloksia kuin entinen. Itse olisin ehkä ennemmin kaivannut sivupalkkiin ehdotuksia tuloksien kavennuksista. Tämä tietysti onnistuu helposti itsekin, kun vaan kirjoittelee lisää hakusanoja hakukenttään. Pudotusvalikkoon aukeava Googlen ehdottelutoiminta auttaa haun tarkentamisessa. Silti olisin mielelläni nähnyt nuo kavennusehdotukset valmiina linkkeinä suoraan sivupalkissa.

Googlen ehdottelijasta huomasin muuten jo joitakin päiviä sitten, että Google.comin puolella se saattaa välillä tarjota sekaan myös mainoksia (ks. kuva alla). Googlen suomalaisilla sivuilla en sellaisia vielä saanut esiin, mutta eiköhän niitä vielä sielläkin nähdä.

Pizzamainos Googlen hakuehdotusten seassa.

Kaikki tässä esitellyt toiminnot eivät ole täysin uusia, vaan osa on jossakin muodossa ollut tarjolla ennenkin. Hakutulossivun uudistuksen myötä ne on nyt kuitenkin koottu kätevästi vasempaan sivupalkkiin. Kaikki toiminnot eivät myöskään ole käytössä kaikkien hakujen yhteydessä. Mitä erikoisempia hakuja hakee, sitä vähemmän lisätoimintoja Googlella on tarjolla.

Wonder Wheel vähän ihmetyttää, mutta muutoin tämä oli oikein kelpo uudistus. Google ei selvästikään tule vielä pitkään aikaan jäämään kilpailijoidensa jalkoihin hakutoimintojen kehittämisessä.

Päivitys: Englanninkielisellä puolella (Google.com) toimintoja on enemmän. Kirjoitin niistä lisää alle kommentteihin.

Suomalaisia blogeja listaavan Blogilista.fi-palvelun kehitysblogissa kysytään, kuinka käyttäjät haluaisivat palvelun kehittyvän. Jo oli aikakin. Olisi voinut jo luulla, ettei palvelua enää ollut tarkoituskaan kehittää, sillä sen verran hiljaista siellä on ollut.

Ehkä keskeisin ongelma Blogilistalla on se, että se ei enää listaa suomalaisia blogeja kovinkaan kattavasti. Uusista blogeista monetkaan eivät listalle liity ja jotkin vanhatkin ovat eronneet kyllästyttyään palveluun.

Ketään ei tietystikään voi pakottaa liittämään blogiaan Blogilistalle. Olisi kuitenkin jo aika antaa käyttäjille mahdollisuus lisätä omiin suosikkeihinsa muidenkin kuin palveluun listautuneiden blogien syötteitä. Tämä mahdollistaisi myös ulkomaisten blogien seuraamisen, vaikkei niitä edelleenkään voisi palveluun listata.

Blogilistan pingaus olisi myös hyvä saada kuntoon. Tai periaatteessahan se toimiikin, ainakin pääsääntöisesti, mutta sitä ei vain kerrota missään. Palvelun ohjeissa kerrottiin pari vuotta sitten, kuinka pingauksen (eli päivitysilmoituksen) voi ottaa käyttöön. Ohjeistus katosi nopeasti, mutta itse toiminto pysyi käytössä senkin jälkeen – tosin aina välillä se on ollut hajalla tai pois päältä.

Kehuja Blogilista.fi ansaitsee mobiiliversiostaan. Sen kautta useimpien blogien merkinnät voi lukea menemättä itse blogiin, mikä on kännykällä selattaessa varsin kätevää. Kommentit pitää kuitenkin käydä katsomassa blogin puolelta. Mobiiliversiota voisikin parantaa niin, että sieltä olisi tarjolla linkit paitsi blogien etusivuille, niin myös yksittäittisiin blogikirjoituksiin kyseisessä blogissa.

Olisi myös hyvä, jos Blogilista listaisi niin perus- kuin mobiiliversiossakin blogeista useampia kuin yhden artikkelin. Nythän uuden artikkelin ilmestyessä vanha katoaa listalta, mikä on ongelmallista etenkin tiuhaan päivittyvien blogien yhteydessä.

Toivottavasti uudistuksia saadaan pian aikaiseksi. Olen pysynyt viimeiset pari vuotta Blogilistan käyttäjänä enää lähinnä laiskuuttani. Viime aikoina olen alkanut siirtyä vähitellen pois ja lopettanut sellaisten blogien tilauksia, jotka tarjoavat linkit merkintöihinsä myös Twitterin kautta.

Muitakin vaihtoehtoja olisi. Esimerkiksi Bloglovin vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta en ole siihen ehtinyt vielä kovin yksityiskohtaisesti tutustua (Seuraa blogiani Bloglovinin avulla).

Kuvana on tällä kertaa kuvakaappaus Blogilista.fi-palvelun etusivusta.

Yksi harvinaisen ärsyttävä piirre monissa blogeissa on se, että blogin pitäjä tarkastaa kommentit ennen niiden julkaisemista. Ensinnäkin, se hidastaa keskustelua. Kun kommentti ei ole heti näkyvillä, eivät toiset lukijat voi vastata siihen ennen kuin bloginomistaja käy hyväksymässä kommentin.

Toiseksi, kommenteissa on usein hyödyllistä lisäinformaatiota. Se jää monilta näkemättä, kun kommentti makaa bloggaajan hyväksymisjonossa.

Kolmanneksi, moderoitu keskustelu typistyy helposti kahdenkeskiseksi. Lukija kommentoi blogimerkintää, ja bloggaaja vastaa sitten kun vastaa. Lukijoiden välinen vuorovaikutus jää helposti kokonaan pois.

Neljänneksi, kun kommentoijat eivät näe edeltäviä kommentteja, he puhuvat päällekkäin. Tämä on ongelma etenkin suosituissa blogeissa ja raskauttaa kommenttiketjujen lukemista.

En oikeasti usko, että törkyviestit olisivat kovinkaan monessa blogissa merkittävä ongelma. Minäkin kirjoitan välillä varsin intohimoja herättävistä aiheista, mutta keskustelu pysyy silti sivistyneenä. Tässä ja Lipsanen & Ruso -blogissa on julkaistu jo reilusti yli kaksi tuhatta kommenttia ilman ennakkomoderointia. Poistamista vaatineiden törkyviestien laskemiseen riittäisivät luultavasti yhden käden sormet.

Kaupallista roskaa tietysti sataa, mutta Akismet nappaa sen lähes sataprosenttisesti ennen kuin se ehtii näkyville.

Kontrollinhalu selittänee ainakin osittain sen, miksi niin monet bloggaajat estävät vapaan keskustelun. Jotkut äärimmäiset tapaukset eivät halua nähdä lainkaan poikkipuolisia viestejä omassa blogissaan. Toiset taas häiriintyisivät siitä, jos vasta-argumentit olisivat näkyvillä ennen kuin on itse ehtinyt kirjoittaa niihin harkitun vastauksen. Jokuhan voisi vaikka luulla, että bloggaaja olisi asiansa kanssa väärässä.

On sitten varmaan niitäkin, joiden blogit ihan oikeastikin keräävät törkyä. Jos ei ole kyse kovin tunnetusta henkilöstä, niin tuollaiset ilmiöt lienevät väliaikaisia. Jos tänne alkaisi tulvia törkyä, niin voisin minäkin hetkeksi tiukentaa kommentointikäytäntöjä. Eiköhän se kuitenkin aika nopeasti menisi ohi.

Jos katsot välttämättömäksi ennakkotarkastaa blogiisi tulevat kommentit, niin tee se ainakin rivakasti. Osmo Soininvaara (vihr) on hyvä esimerkki poliitikosta, jolla on varmaan oikeitakin syitä pitää moderointitoiminto päällä. Hän kuitenkin tarkastaa viestit pääsääntöisesti ihailtavan nopeaan tahtiin, ja niin keskustelu pysyy käynnissä.

Myös suuret mediatalot voivat pitää moderoinnin päällä, koska niillä on palkattua henkilökuntaa, joka käy viestit läpi säädyllisessä ajassa.

Minua ennakkomoderointi tympii siinä määrin, että en kovin usein jaksa sellaista harjoittaviin blogeihin kommentoida. Jotkin lisäinformaatiota sisältävät tai virheellistä tietoa korjaavat kommentit vielä menevät, mutta argumentoiva keskustelu on useimmissa ennakkotarkastuksen alaisissa blogeissa turhan tuskaista.

Jos tarkastat blogiisi tulevat kommentit ennalta, niin mieti vielä, onko se aivan välttämätöntä. Ovatko sillä saavutettamasi hyödyt suuremmat kuin ne, mitkä keskustelevuudessa menetät?

Ecosia on uusi hakukone, joka lupaa pelastaa kaksi neliömetriä sademetsää jokaista sillä tehtyä hakua kohti.

Vaikuttava lupaus, eikä hakukone muutenkaan mitenkään erityisen huono ole. Ecosia käyttää Bingin ja Yahoo!n hakutietokantoja, ja vaikkeivät ne aivan Googlen veroisia olekaan, niin tulokset ovat varsin kelvollisia etenkin englanninkielisiä hakuja tehtäessä.

Ecosiaa kannattaa ilman muuta kokeilla. Jos se tuntuu omalta, niin onhan se kiva suojella sademetsää samalla kun etsii tietoa netistä. Itse aion kuitenkin, syistä jotka kerron alla, pitää ainakin toistaiseksi Googlen pääasiallisena hakukoneenani.

Ensiksi on syytä tarkentaa Ecosian väitettä. Hakujen tekeminen ei sinänsä pelasta yhtään mitään, vaan hakukoneen mainosten klikkaaminen. Niinpä jos sinulla on selaimessa jokin mainostenestotyökalu, niin älä suotta vaihda hakukonettasi. Siitä ei silloin ole sademetsille mitään iloa. Päinvastoin – klikkailemattomista kävijöistä aiheutuu Ecosiallekin kuluja. Sama pätee tietysti silloin, jos et ikinä klikkaa mainoksia.

Ecosian markkinointi on siten aavistuksen harhaanjohtavaa, vaikka sinänsä ymmärrettävää. Se, että tulokset tulevat mainoksista, kerrotaan kyllä hakukoneen usein kysytyissä kysymyksissä. Sitä on kuitenkin parempi olla mainostamatta, koska kannatuksen vuoksi mainoksia klikkailevat heikentävät mainostajien tulosta. Pidemmällä tähtäimellä sellainen karkottaa mainostajat muualle.

Kaksi neliömetriä sademetsää per haku kuulostaa aika suurelta määrältä, kun kuitenkin vain mainosten klikkaajilla on oikeasti merkitystä. Tällä hetkellä varat menevät Juruenan kansallispuiston suojeluun Mato Grosson osavaltiossa Brasiliassa. Ecosian antamien tietojen mukaan hehtaarin suojelu maksaa siellä vain viisi euroa.

Tuolla hintatasolla suojeltava määrä alkaa kuulostaa uskottavalta, mutta edelleenkään Ecosia ei kerro, mitä rahalla tarkalleen ottaen tehdään. Selvää on, että tuolla hinnalla sademetsää ei osteta, vaan raha käytetään suojelutoimenpiteisiin joillakin muilla tavoin. Raha menee perille WWF:n kautta, joten tarkemmat tiedot löytyisivät varmaankin heidän sivuiltaan.

Minusta Ecosian olisi kuitenkin syytä itsekin tehdä paremmin selko siitä, mitä niillä rahalla tosiasiallisesti saadaan aikaan. Sademetsien suojelu on se ykkösargumentti, jolla Ecosia houkuttelee käyttäjiä. Salamyhkäisyys sen ympärillä ei herätä luottamusta.

Sen verran voi varmaan kuitenkin luottaa, että jos raha menee WWF:lle, niin tuskin se aivan hukkaan menee. Eiköhän sillä enemmän hyvää saada aikaan kuin pahaa.

Varsinainen ongelma liittyy kuitenkin siihen, että suomalaisen käyttäjän on varsin hankala saada niitä mainoksia ylipäänsä näkyviin. Kokeilin monilla enemmän ja vähemmän haetuilla hakusanoilla niin suomeksi kuin englanniksi, mutta en saanut ruudulle mainoksen mainosta. Vasta kun kävin muuttamassa maa-asetukseni Suomesta Yhdysvalloiksi, alkoi mainoksia näkyä. Silloinkaan mainoksia ei tullut, jos hain suomenkielisillä hakusanoilla.

Jos siis haluaa, että Ecosian käyttö tosiasiallisesti hyödyttää sademetsien suojelua, pitää vaihtaa maa-asetukset Yhdysvalloiksi ja hakea englanniksi. Jotkin muutkin suuret maat ja kielet toiminevat. Kokeilin hakea myös Ranska-asetuksella ranskaksi, ja sain mainoksia näkymään – tosin huomattavasti vaatimattomammassa määrin kuin amerikkalaiseksi tekeytymällä.

Tämä voi tietysti tulevaisuudessa muuttua, jos Bing kasvattaa hakuosuuksiaan ja kerää mainostajia mukaan myös Suomesta. Ehkä hakutuloksetkin ajastaan paranevat, sillä vaikkei Bing nyt suoranaisen huono ole, niin ei se Googlelle pärjää. Ero on selkeä etenkin suomeksi haettaessa.

Iso puute on myös se, että Ecosiasta puuttuu kuvahaku. Se, että teksti- ja kuvahaku ovat samassa hakukoneessa, on erityisen kätevää silloin, kun hakee jonkin vieraskielisen sanan mahdollisimman tarkkaa merkitystä. Merkitykset aukeavat paljon havainnollisemmin, kun vaihtelee teksti- ja kuvahaun välillä (myös Wikipediasta on usein apua, mutta se ei liity enää tämän artikkelin aiheeseen).

Jos etsii kuvia ihan kuvien itsensä vuoksi, ei erillisen kuvahakukoneen käyttäminen ole niin iso vaiva. Silloin kannattaa Googlen kuvahaun ohella kokeilla ainakin Kalooga-kuvahakukonetta.

Minun ei siis kannata siirtyä käyttämään Ecosiaa, koska ensinnäkään siitä ei olisi sademetsille mitään hyötyä. Toisekseen, Ecosian hakukone vastaa käyttötarkoituksiani heikommin kuin sen keskeisimmät kilpailijat. Kolmanneksi, niin minulla kuin varmaan varmaan monella muullakin on erityisiä syitä käyttää nimenomaan Googlea.

Koska minulla on tämä blogi ja joitakin muitakin verkkosivuja niin täällä Domnik.netissä kuin osin muuallakin Internetissä, haluan tietysti, että ne myös löydetään. Koska valtaosa kävijöistä tulee Googlen kautta, on minun syytä pitää tuntuma siihen, kuinka sivut ja kuvat sijoittuvat Googlen hakutuloksissa. Se onnistuu parhaiten käyttämällä itse säännöllisesti Googlen hakupalveluita.

Pidän Ecosian ideasta ja varmasti seuraan sen kehitystä jatkossakin. Voi vaikka olla, että joskus siirryn käyttämään sitä ensisijaisena hakukoneenani. Toistaiseksi en kuitenkaan näe siihen mitään syytä.

Artikkelin kuvana on kuvakaappaus osasta Ecosian etusivua (kaapattu 29.3.2010).

Näin minäkin uskoin vielä tunti sitten. Nyt kuitenkin jo epäilen. En minä itsekään sulje hitaasti aukeavia sivuja, jos epäilen sieltä löytyvän jotakin vähänkin mielenkiitoista. Olenko sitten kovinkin poikkeava käyttäjä?

Hitaasti latautuvat sivut saattoivat tietysti ärsyttää vielä joskus silloin, kun selaimissa ei ollut välilehtiä tai moni-ikkunointia. Mutta kuka enää nykyään sellaisia selaimia käyttää?. Olen kuullut huhuja, että jopa Internet Explorerissa olisi nykyään jonkinlainen välilehtiviritys. Vai täbeiksikö niitä pitäisi kutsua?

Jos jokin sivu hidastelee, niin antaa hidastella. Selaamista voi jatkaa toisessa välilehdessä ja palata hidastelevan sivun pariin sitten joskus kun se on latautunut. Operan uusi 10-versio on tässä erityisen kätevä, kun välilehdet saa sivupalkkiin pikkukuvakkeina. Kun kuvake on latautunut, on sivukin valmis. Jos jo kuvakkeesta näkee, ettei sivu olekaan vierailemisen arvoinen, niin ruksista vain kiinni.

Googlen ja Bingin testaukset näyttävät kuitenkin varsin selvästi, että sivujen hitaus karkottaa kävijöitä. Ja käytänhän minäkin esimerkiksi Facebookin Lite-versiota – tosin enemmän sen selkeyden kuin nopeuden takia.

Saattaa myös olla, että Google alkaa rankata sivuja myös niiden nopeuden perusteella. Eli kannattaa tehdä jatkossakin sivut niin, että ne latautuvat mahdollisimman nopeasti. Vaikka hitaus ei välilehdillä selailijaa niin haittaisikaan, niin nopeat sivut löytyvät paremmin hakukoneilla.

Facebookia voi nyt käyttää myös uutena selkeämpänä kevytversiona (Facebook Lite). Sitä ei ole vielä käännetty, joten ottaakseen sen käyttöön on vaihdettava tilinsä kieli englanniksi.

Vaihdoin kielen ja kokeilin. Ja luulenpa, etten vaihda enää takaisin perusversioon. Kielen kyllä vaihdan, kunhan suomennos tulee.

Facebook Lite on nopea ja selkeä. Vaikka sivun asettelu päällisin puolin näyttää melko samalta kuin perusversiossakin, on se kuitenkin ilmavampi ja helpommin hahmotettava. Tarkemmin syynätessä huomaa, että kaikenlaista tilpehööriä on pudotettu pois. Suurinta osaa niistä en jää kaipaamaan.

Etenkin sivupalkeista on kadonnut tavaraa. Profiilisivulla vasemmassa palkissa on kuvan lisäksi vain linkit seinälle, tietosivulle, kaverilistaukseen ja valokuviin. Oikeassa palkissa on vain mainos.

Pääsivulta vasen palkki on poistettu kokonaan, ja oikealla on vain kavereidenehdottelutoiminto ja mainos. Sinne olisin ehkä halunnut jättää tapahtumalistauksen. Nyt se on omalla Tapahtumat-sivulla (Events). Olisikin kätevää, jos voisi itse määritellä, mitä kaikkea haluaa jättää näkyviin.

Myös keskipalkin syötenäkymää on virtaviivaistettu. Kuvia on vähemmän: kunkin päivityksen kirjoittajan profiilikuva näkyy edelleen, mutta kommentoijien kuvakkeet on poistettu.

Ja mikä parasta, sovellukset on heitetty mäkeen. Enää kaverisyötettä ei täytä tiedotukset siitä, mikä linjan 3B raitiovaunupysäkki kukakin kavereista on (vaikkei siellä vielä juuri tuollaista sovellusta taida ollakaan).

Kevytversiosta puuttuu myös keskustelutoiminto (chat) ja sivun yläreunan päivityslomake on piilotettu erillisen painikkeen taakse.

Jäljelle on jätetty vain olennaisimmat toiminnot, mikä tekee Facebookin käyttämisestä selkeämpää ja nopeuttaa sivujen latautumista. Luulenpa, että tästä tulee suosittu.

Joitakin pieniä bugeja kevytversiossa vielä on. Sähköpostia lähettäessäni sain jonkin virheilmoituksen, mutta viesti ilmestyi silti jonon jatkoksi. Kaikkia asetuksia ei vielä pysty säätämään kevytversion kautta. Ja kuten mainittua, käännökset muille kielille kuin englanniksi uupuvat.

Jos Facebook tuntuu liian raskaalta kevyenäkin, niin aina voi käyttää mobiiliversiota. Se toimii hyvin kännykällä, mutta tietokoneen ruudulla se on minun makuuni jo vähän turhankin karu.

Kuvakaappauksessa on kevytversio Facebook-profiilistani. Suttasin yksityisyyden suojaamiseksi kaappauksesta seinälleni kommentteja jättäneiden nimet.

Opera-selaimen uusin 10-versio on nyt ilmestynyt. Versionumero ei huijaa, kyseessä on täyden kympin selain.

Selaimessa on runsaasti uusia ominaisuuksia. Ehkä puhutuin uudistus on Opera Turbo, joka laittaa sivujen latautumiseen vauhtia. Idea on sama kuin Opera Mini -mobiiliselaimessa: sivut haetaan ensin Operan välityspalvelimelle, joka pakkaa sivut pienempään kokoon ja lähettää ne sitten selaimelle. Etenkin hitailla yhteyksillä eron pitäisi olla huomattava.

Kiinteän laajakaistayhteyden päässä nopeudet alkavat nykyään olla sellaisia, ettei turbotoiminnolle välttämättä ole käyttöä. Mutta läppärin kanssa sekalaisia langattomia yhteyksiä käytettäessä nopeudet eivät välttämättä ole parhaimmasta päästä. Silloin turbo tulee tarpeeseen.

Turbon huonoin puoli on se, että se heikentää kuvanlaatua. Testasin, ja laatuero näkyy todella selvästi. Toiminto on kuitenkin helppo kytkeä päälle ja pois sen mukaan haluaako katsoa kuvat tarkkoina ja hyvälaatuisina vai sivujen latautuvan nopeasti.

Flash-sisältö pitää turboa käytettäessä käynnistää erikseen. Flash siis toimii, mutta sivujen latautumisen nopeuttamiseksi sisällöt eivät ala pyöriä automaattisesti. Niinpä esimerkiksi Youtubessa pitää turboillessa klikata video erikseen käyntiin.

Joitakin saatta huolestuttaa myös tietoturva, kun sivut kiertävät Operan palvelinten kautta. Opera lupaa kunnioittaa käyttäjien yksityisyyttä. Tilastotietoa kerätään, muttei mitään yksilöivää. SSL-suojatuilla sivuilla, kuten verkkopankeissa, turbo menee automaattisesti pois päältä.

Toisaalta turboa käytettäessä identiteetti pysyy paremmin piilossa sivujen ylläpitäjiltä. Palvelinlokeissa ei näy, mistä verkosta käyttäjä on tullut. Siellä näkyy vain, että sivu on ladattu Operan välityspalvelimille (jotakin.opera-mini.net).

Turbo ei kuitenkaan ole Opera 10:n ainoa uusi ominaisuus.

Välilehtien (tai oikeastaan ikkunoinnin) käsittelyä on parannettu. Jo ties kuinka monta versiota sitten välilehdet on voinut halutessaan listata selaimen sivussa, jotta ne eivät vie tilaa pystysuunnassa. Leveyssuunnassa kun tilaa useimmilla näytöillä on nykyään enemmän. Nyt uutuutena on se, että sivut voi näyttää sivupalkeissa kuvakkeina. Välilehtien hallinta on helpompaa, kun heti näkee mitä mikäkin pitää sisällään (ks. kuva).

Sivukuvakkeita käytetään myös tyhjillä välilehdillä, jonne on voinut jo aikaisemminkin kerätä muutaman yleisimmän käyttämänsä sivulinkin pikavalinnoiksi. Tähän asti sivuja on ollut mahdollisuus lisätä sinne yhdeksän kappaletta, mutta nyt käyttäjä voi itse valita määrän neljän ja 25 väliltä.

Myös selaimen ulkoasu on laitettu uusiksi. Minäkin päätin pitkästä aikaa päivittää myös sen, sillä olen versionumeroiden kasvamisesta huolimatta käyttänyt varsin vanhaa ulkoasuteemaa. Operan hyvä puoli on se, että vanhasta ulkoasusta voi halutessaan pitää kiinni, vaikka selain alla uudistuisikin.

Sähköpostilinkit voi jatkossa avata erillisen ohjelman sijaan myös webmailiin. Eli kun klikkaa linkkiä, pääsee suoraan webmailinsa viestinkirjoitussivulle. Tuettuja palveluita on kuitenkin vielä melko vähän, ja ne ovat täkäläisittäin vähän käytetyt Yandex, Fastmail, Mail.ru ja Operan oma webmail. Toivottavasti myös yleisemmät Gmail ja Yahoo pääsevät jatkossa listalle.

Selainydin on myös päivitetty uuteen Presto 2.2 -moottoriin. Sen pitäisi ilman turboakin olla selvästi aikaisempaa nopeampi. Erityisesti on parannettu suosittujen yhteisösivujen toimintaa, ja ainakin Facebookia selaillessa eron kyllä huomaa. Sivut latautuvat selvästi aikaisempaa nopeammin.

Vanhat hyvät Operan ominaisuudet ovat edelleen tallella. Hiirieleet nopeuttavat selaamista, roskiksesta saa kaivettua vahingossa sulkemiaan välilehtiä ja selaimen mukana tulee sekä sähköpostiohjelma että syötteidenlukija. Selaimen ulkoasun voi edelleen varsin vapaasti muokata mieleisekseen.

Suosittelen. Opera on ollut markkinoiden paras selain tähänkin asti, mutta nyt se on entistäkin parempi.

Kuvassa on kuvakaappaus Opera 10 -selaimesta sellaisena, kuin se näyttää minun koneellani. Olen muokannut ulkoasua mieleisekseni, joten aivan samalta se ei oletusasetuksilla näytä.

Useimmilla hiiren nuolikursori on kallellaan vasemmalle ja linkin päälle vietäessä kursori muuttuu oikean käden muotoiseksi. Tämähän ei sinänsä ole mikään ongelma, jos käyttää hiirtä oikealla kädellä. Niinhän useimmat tekevät, varsin usein myös vasenkätiset.

Minäkin käytin aikaisemmin hiirtä oikealla kädellä. Vasta kun piti ryhtyä piirtämään karttoja, havaitsin tarkkuuden riittämättömäksi. Hiiri siirtyi vasempaan käteen ja on siellä pysynyt.

Joskus vuosia sitten, kun kotikoneellani oli vielä Windows, vaihdoin kursorit ensimmäisen kerran vasenkätisiksi. Silloin ongelmana oli, etteivät selaimet (Explorer ja Netscape) suostuneet uskomaan asetuksia, vaan käyttivät joitakin omia osoittimiaan. Se olikin alkusysäys ryhtyä Operan käyttäjäksi.

Ongelma palasi, kun vaihdoin käyttöjärjestelmän ensin Mandrakelinuxiin (nykyinen Mandriva) ja sitten Ubuntuun. Etsin ohjeita kursoreiden muuttamiseksi ja jotain löysinkin, mutta ne olivat liian vaikeita minulle. Linux voi olla hankala, jos yrittää tehdä jotakin erikoisempaa.

Vieraile vasenkätisyyssivuillani

Kursorit ovat jonkin verran häirinneet, mutta sellaiseenkin tottuu. Vasenkätisyyssivuja uusiessani aihe kuitenkin palasi mieleen, ja hain Googlella, josko vasenkätisiä kursoreita olisi helpommin saatavilla. Olihan niitä, useita eri vaihtoehtojakin.

Lupaavimmalta vaikuttava paketti oli CrystalCursors, joka on saatavana neljänä eri väriversiona sekä oikea- että vasenkätisille. Valitsin valkoiset (muut värit olivat sininen, vihreä ja harmaa).

Ubuntu-käyttäjät voivat asentaa kursorit seuraavasti:

Avaa ensin ”Software Channel” (System > Administration > Synaptic Package Manager). Kirjoita hakuruutuun ”crystalcursors” ja asenna paketti.

Tämän jälkeen ota kursorit käyttöön kirjoittamalla terminaaliin komentorivi:

sudo update-alternatives --config x-cursor-theme

Tässä välissä pitää todennäköisesti kirjoittaa pääkäyttäjätunnuksen salasana. Valitse sen jälkeen listasta haluamasi väri-, kätisyys- ja animointivaihtoehdon numero ja paina enter. Kursorit on otettu käyttöön.

Ainakin Opera piti ensin sulkea ja avata sitten uudestaan, että kursorit tulivat käyttöön. Koskenee muitakin ohjelmistoja.

Windows-käyttäjät löytävät useita kursorivaihtoehtoja googlettamalla esimerkiksi hakusanoilla ”left-handed windows cursors” (ilman lainausmerkkejä).

Kuvassa on CrystalCursors-setin vasenkätisiä kursoreita valkoisina.