Aiheita » kirkko

Ei profeetta omalla maallaan

Niko Lipsanen — Sun, 27 Jul 2008 23:11:35 +0000

Eilisessä messussa Agricolan kirkossa oli oikein kesäinen tunnelma ainakin siinä mielessä, että kaikki tuntuivat olevan kesälomalla. Kukaan ei muistanut kertoa synnintunnustuksen numeroa, pari virttä veisattiin eri järjestyksessä kuin ne oli taululle merkitty ja pappi luki evankeliumitekstin kahteen kertaan. Messun jälkeen kuulin vielä sivusta, kun joku morsiuspari (tai lähinnä morsian) tiuski papille siitä, että heidän kuulutuksensa oli jätetty lukematta.

Mikä siinä onkin, että kun asiat alkavat mennä pieleen, niin usein ne sitten kerääntyvät ja menevät pieleen oikein joukolla?

Osa sekaannuksista saattoi johtua siitä, ettei liturgia- ja saarnavuorossa ollut pastori Tiina Silvo välttämättä ollut kauhean tottunut Agricolassa noudatettavaan vanhaan messukaavaan. Tuo evankeliumipätkä taitaa olla niissä vähän eri kohdissa, ja nyt tuli luettua molempien mukaan. Mutta kertaushan on opintojen äiti. Itse saarna oli kuitenkin varsin mainio.

Päivän teemana oli etsikkoaika. Raamatussa se mainitaan vain yhden kerran kohdassa, jossa Jeesus itkee Jerusalemin kohtaloa (Luuk. 19:44). Myös päivän evankeliumi oli Luukkaan kirjasta (Luuk. 4:23-30). Kyseessä on kohta, jossa Jeesus palasi Nasaretiin opettamaan. Jeesus kuitenkin kieltäytyi tekemästä ihmetekoja viitaten siihen, kuinka profeetat Elia ja Elisa eivät myöskään tehneet ihmeitään omiensa keskuudessa ja tokaisi, että “kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.” Väkijoukko hurjistui, ja yritti heittää Jeesuksen jyrkänteeltä alas.

Nasaretilaisillakin oli ilmeisesti etsikkoaikansa. Heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt vaatia ihmeitä uskoakseen, vaan uskoa, jotta ihmeitä olisi tapahtunut. Jeesus teki ihmeparantumisia niille, jotka jo uskoivat, eikä niinkään ihmeitä siksi, että ihmiset uskoisivat (tosin kyllä hän taisi Kaanan häissäkin ihan pyynnöstä sen veden muuttaa viiniksi).

Aika vähän sain lopulta tästäkin saarnasta irti, vaikka se hyvä olikin. Luulenpa, että lopetan tämän puolisäännöllisen saarnabloggauksen tähän kirjoitukseen. Formaatti ei oikein toimi. Toki jatkossakin, jos saarnasta nousee esiin joitakin ajatuksia, niin saatan niistä blogata. Mutta en enää pyri tekemään raporttia joka sunnuntain saarnasta.

Mutta menkää sunnuntaina messuun, siellä niitä saarnoja kuulee ihan livenä.

Kuvassa on Agricolan kirkon saarnatuoli. Otin kuvan eilen 27.7.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kuinka käytät talenttisi?

Niko Lipsanen — Tue, 22 Jul 2008 15:31:28 +0000

Viime sunnuntain messussa evankeliumitekstinä oli hankalankuuloinen vertaus isännästä, joka maasta poistuessaan uskoi palvelijoilleen eri määriä rahaa hoidettavakseen (Matt. 25:14-30). Viisi talenttia saanut sijoitti ne, ja hankki toiset viisi lisää, ja kaksi talenttia saanut teki vastaavan tempun. Mutta yhden talentin saanut hautasi rahan maahan ja palautti isännän palatessa tälle vain omansa. Isäntä suuttui:

Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.

Olimme messussa tällä kertaa Helsingin Tuomiokirkossa ja saarnavuorossa oli kappalainen Suvi-Päivi Koski. Saarna ei alkanut kovin lupaavasti. Koski kertasi evankeliumitekstin monisanaisesti ja psykologisoi sitä mitä kunkin palvelijan mielessä kenties oli liikkunut. Kohta, jossa hän kuvaili kuinka tuuli tuo uusia lehtiä peittämään sitä kuoppaa, jonka vähäisin palvelija oli yhdelle talentilleen kaivanut, oli jo suorastaan pitkästyttävä.

Koski kuitenkin kokosi lopulta saarnan kunnialla kasaan. Hän muistutti, että tämä Jeesuksen vertaus oli hänen opetuksensa loppuvaiheilta. Jeesus oli silloin opetuslastensa kanssa jo Öljymäellä, ja vertaus liittyi sarjaan opetuksia, joilla valmistettiin opetuslapsia tulevaan. Vaikka vertauksessa Jeesus puhuukin rahasta, niin talentteja ei pidä ymmärtää kapeasti siinä merkityksessä, vaan laajemmin Jumalan antamina kykyinä ja lahjoina. Vaikka ei olisikaan saanut niitä yhtä paljon kuin joku toinen, on kuitenkin tärkeätä, että kehittää lahjojaan ja käyttää niitä taivaallisen isäntänsä hyväksi.

Kirkkokahvien jälkeen oli vielä saarnajatkot. En ole niillä koskaan ennen käynyt, koska aika harvoin tulee ylipäätään käytyä tuomiokirkossa messussa. Mutta tällä kertaa menimme myös niille. Siellä saarnan teemoista jatkettiin keskustellen. Kysyin, että entä jos joku palvelijoista olisi sijoittanut talenttinsa, mutta epäonnistunut ja menettänyt sijoituksensa. Mikä olisi ollut isännän tuomio? Mitään selvää vastausta ei tullut, mutta yksi osallistujista viittasi vertaukseen tuhlaajapojasta. Siinä ei kuitenkaan mielestäni ole kyse samasta asiasta, sillä tuhlaajapoika vain tuhlasi ilman yritystäkään sijoittaa.

Lopulta keskustelu harhautui romanialaisiin kerjäläisiin eikä Koski yrityksestään huolimatta onnistunut enää palauttamaan sitä aiheeseen. Mutta ihan antoisa tuokio se joka tapauksessa oli.

Kuvassa Helsingin tuomiokirkko sisältä. Otin kuvan messun jälkeen 20.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Tiede, totuus ja elämä

Niko Lipsanen — Sat, 19 Jul 2008 10:15:29 +0000

Kävin viime sunnuntaina messussa Mikael Agricolan kirkossa, joka on nykyinen kotikirkkoni ja myös vihkikirkkomme. Tarkoitus oli blogata saarnasta jo aiemmin, mutta hukkasin muistiinpanolappuni. Kun se muutaman päivän päästä löytyi, en enää saanut selvää kuin osittain siitä, mitä olin siihen kirjoittanut. Harmi sinänsä, sillä Agricolan kappalainen Matti T. Amnell piti varsin hyvän saarnan päivän teemasta, joka oli “Totuus ja harha”.

Amnell sanoi, että tiede on suuri Jumalan antama lahja, jonka avulla ihmiset ovat saaneet selvitettyä monia maailman ongelmia. Toisaalta ihmiset eivät ole juuri muuttuneet, eivätkä pahuus ja synti ole kaikonneet. Tieteen avulla pahuus voi saada entistäkin pahempaa tuhoa aikaan maailmassa. Siksi Jumalan sanan täytyy ohjata tiedettä.

Minustakaan tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan yhteensovittaminen ei ole mitenkään erityisen ongelmallista. Toki esimerkiksi luomiskertomusta ei voi silloin ottaa kirjaimellisesti. Sen ei pitäisi olla ongelma ainakaan luterilaiselle, koska luterilaisen kirkon opin pohjana ovat “Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset”. Mooseksen kirjat, ja luomiskertomus niiden mukana, eivät niihin kuulu.

Huomenna on taas sunnuntai ja todennäköisesti tulee mentyä johonkin messuun. Toivottavasti saan pidettyä muistiinpanot tallessa ja luettavina, niin tulee taas vähän yksityiskohtaisempi saarnabloggaus.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Saarna ja pesukone

Niko Lipsanen — Mon, 23 Jun 2008 04:22:01 +0000

Viikonloppuna jäivät kirkossakäynnit väliin, tarjolla olisi ollut niin juhannusmessua lauantaina kuin apostolien päivän saarnaa sunnuntaina. Onneksi ei tarvitse jäädä kokonaan ilman sanaa, sillä Arto Antturi on laittanut blogiinsa Helsingin Tuomiokirkossa pitämänsä saarnan. Päivän teeman pohjalta Antturi pohdiskelee, mikä on seurakunta.

Antturin tyyli on pohdiskelevaa ja argumentoivaakin. Tuon tyyppisiä saarnoja kuuntelee mielellään, ja ainakin tämänkertainen teksti toimii myös kirjoitettuna. En ala sitä tässä referoimaan, sillä tuolta linkin takaahan sen voi lukea. Kirjoitan sen sijaan pesukoneista.

Agricolan kirkosta ollaan kehittämässä jonkinlaista seurakunnan olohuonetta ja uskonnollista toimintakeskusta. En ole kovin tarkkaan perillä, missä mennään, mutta odotan innolla, mitä tuleman pitää. Onhan kyseessä kuitenkin kotikirkkomme.

Tarkoitus olisi kai saada ihmiset viihtymään kirkolla muutenkin kuin jumalanpalvelusten ja kirkkokahvien aikaan. Jotain kahvilaa sinne ainakin on tulossa. Tätä toimintaa tukisi oikein kivasti pyykkitupa. Etelä-Helsingissä on paljon vanhoja taloja, joissa on pieniä asuntoja. Näissä asunnoissa ei useinkaan ole pesukoneita, eikä niitä välttämättä ole järjestetty taloyhtiöidenkään puolesta. Mikäpä olisikaan sen kätevämpää, kuin tulla kirkolle teelle ja pyöräyttää siinä samalla koneellinen tai pari, vähän Töölön Tin Tin Tangon tapaan.

Kirkko tuntuu tavoittelevan erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia. Juuri näitä niissä kantakaupungin pienissä asunnoissa asuu. Kohderyhmä siis osuisi ainakin kohdalleen.

Myönnettäköön, että tässä asiassa on omakin lehmä ojassa. Tämä on muuten oikein mukava kämppä asua, mutta pyykkihuollossa on aina järjestelemistä. Kirkollinen pesula parin korttelin päässä helpottaisi arkea kummasti. Mutta en usko, että olemme tässä kulmilla ainoat, jotka pähkäilevät pyykkiongelman kanssa. Lähin kaupallinen pesula on Rööperin itsepalvelupesula Fredantorin kulmalla. Mutta sinne pitää pyykkikassien kanssa mennä jo bussilla. Samalla vaivalla voi sitten mennä vaikka sinne Tin Tin Tangoon.

Idea on vapaasti käytettävissä, eikä ainakaan omasta mielestäni edes lainkaan huono. Siinä saisi kirkkokäynnillä niin hengen kuin ruumiin ravintoa ja vielä puhtaat vaatteet päällensä.

Kuvassa on taloyhtiön pesutupa Piritanaukion reunalla valmistumaisillaan olevassa Eiranrannassa. On oikein hauskaa, että ovat laittaneet siihen isot ikkunat, joista voi katsoa niin ulos kuin sisäänkin. Monissa uusissa ja joissain vanhemmissakin taloissa kun katutasot ovat pelkkiä ankeita umpiseiniä. Otin kuvan tänä aamuna 23.6.2008 koiraa ulkoiluttaessani.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Armahtamisen vaikeudesta

Niko Lipsanen — Mon, 16 Jun 2008 01:15:36 +0000

Eilen oli viides sunnuntai helluntaista, ja päivän teemana oli “Armahtakaa!” Olimme pitkästä aikaa puolenpäivän messussa kotikirkossamme Agricolassa, jossa messu on vanhan kaavan mukainen. Ei minulla mitään ole uuttakaan kaavaa vastaan, mutta on oikein mukavaa, että vanhaakin kaavaa on edelleen tarjolla. En tiedä, johtuuko se kaavasta vai mistä, mutta etenkin messusävelmät ovat Agricolassa kauniimpia kuin missään muualla. Pidän myös tavasta, että ehtoollinen jaetaan pöytä kerrallaan eikä jatkuvana. Pappina messussa oli Seppo S. Kosonen.

Päivän johdantolauselman yhteydessä Kosonen aloitti päivän teeman käsittelyn sanomalla, että Jumala kyllä armahtaa, mutta entä kukin itse. Hän korosti sitä, kuinka vaikeata voi olla antaa lähimmäiselle anteeksi.

Päivän evankeliumina oli tuttu tarina avionrikkojanaisesta ja siitä, kuka heittää ensimmäisen kiven (Joh. 8: 2–11). Kosonen sanoi saarnassa, että Jeesus armahti naisen totaalisesti, mutta kuitenkin ehdollisesti: “Mene, äläkä enää tee syntiä.” Hän myös pohti sitä, mitä Jeesus mahtoi kirjoittaa maahan. Kirjoittiko hän kenties fariseusten syntejä, vai tuomiolauselman (roomalaiseen oikeuskäytäntöön kuului, että tuomiot annettiin kirjallisena)?

Kosonen kertoi kolme esimerkkiä, joissa on ollut vaikea tai mahdotonta antaa anteeksi. Ensimmäinen esimerkki liittyi juutalaiseen Simon Wiesenthaliin, joka ei voinut antaa kuolevalle natsille anteeksi tämän rikoksia juutalaisia vastaan.

Toinen esimerkki oli liittyi sitten varsin suorasti evankeliumitekstin kuvaamaan tilanteeseen, koska se koski Youtubessakin esitettyä 17-vuotiaan kurditytön kivittämistä Irakissa. Kosonen sanoi kivittäjien olleen muslimeja ja huutaneen samalla kunnioitusta Jumalalle (Allah). Jos hän kuitenkin viittaa edellä linkittämääni tapaukseen, niin sekä kivittäjät ja kivitetty tyttö olivat jesidistejä, joiden uskoon luomistapahtuman jälkeen maailmassa vaikuttava jumala ei ilmeisesti edes kuulu.

Voi tietysti olla, että Kosonen viittasi johonkin toiseen tapaukseen, sillä kyllähän kivityksiä esiintyy muslimienkin keskuudessa. Hän sanoi saarnassa, että harvinaisempaa on se, jos joku siellä uskaltaa nousta vastaan (viitateen ilmeisesti uskonnon nimissä tehtäviin julmuuksiin laajemminkin). Hän mainitsi jonkun saudiarabialaisen ihmisoikeusaktivistin, joka kuulemma uskaltaa. Valitettavasti kyseisen naisen nimi meni minulta ohi.

Oli tietysti varsin rohkea veto Kososelta kritisoida islamia, koska vallitsevana linjana tuntuu olevan enemmän hymistely niille ongelmille, jotka liittyvät siihen ja sen harjoittajiin. Mutta kannattaisi tietysti ensin tarkistaa faktat kohdalleen, ja ehkä kritiikin voisi esittää jossain muualla kuin jumalanpalveluksen saarnassa. Silloin voisi keskittyä kristinuskoon, kuten edellisessäkin saarnabloggauksessani toivoin. Toki Kososen islam-kritiikki oli varsin mietoa verrattuna siihen, mitä moskeijoissa kerrotaan toisuskoisista julistettavan, mutta tarvitseeko siihen silti lähteä mukaan? Toki mielelläni kannustan Kososta tuomaan kritiikkinsä julki jollakin toisella foorumilla.

Kolmas esimerkki anteeksiantamisen vaikeudesta liittyi Schindlerin lista -elokuvaan, mutta koska en ole sitä nähnyt, meni esimerkkikin vähän ohi.

Esimerkit jäivät saarnassa aika pitkälti vain esimerkiksi, eikä niihin sen enempää pureuduttu. Anteeksiantaminen lähimmäiselle on vaikeaa, mutta silti pitäisi armahtaa. Siihen, kuinka tehdä se, saarna ei kuitenkaan antanut juurikaan eväitä.

Kuvassa Agricolan kirkon komea kirkkosali votiivilaivoineen. Otin kuvan messun jälkeen eilen 15.6.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Luomakunnan sunnuntai

Niko Lipsanen — Sun, 01 Jun 2008 19:55:59 +0000

Tänään oli luomakunnan sunnuntai. Sopiva paikka sunnuntain saarnalle oli siten pienen metsikön keskellä sijaitseva Otaniemen kappeli, jonka sisältä näkee komeasti ulos luontoon. Messuvuorossa oli pastori Eva Kanerva. Vanhan testamentin lukukappaleena luettiin osa luomiskertomuksesta viulun ja kanteleen säestämänä. Messu oli muutenkin varsin monipuolinen musiikin suhteen, sillä lisäksi kuultiin myös niin pianon kuin perinteisten urkujenkin soittoa ja laulettiin yksi laulu myös ilman säestystä.

Saarnan aluksi pastori Kanerva lainasi presidentti Paasikiven sanoja tosiasioiden tunnustamisesta. Viittaus taisi liittyä siihen, että meidän on tunnustettava ihmisen aiheuttama uhka luomakunnalle ja otettava se tosissaan. Tästä päästiin Changemaker-verkoston iskulauseeseen “Tee parannus – maailmanparannus”. Kanervan mielestä luomakunta-teema olikin muun muassa tätä kautta kytkettävissä sunnuntain toiseen aiheeseen, joka oli “kutsu Jumalan valtakuntaan”.

Luomiskertomusta seuraa syntiinlankeemus. Kanerva sanoi, että maailman ilmiöitä tarkastaltaessa on arvioitava, mikä on seurausta Jumalan luomistyöstä ja mikä syntiinlankeemuksesta; mikä on aitoa ja alkuperäistä, mikä syntisen ihmisen mulkeroimaa (Kanerva taisi käyttää jotain toista käsitettä). Esimerkkeinä, mutta ainakaan suoraan kantaaottamatta, hän mainitsi päivän teemaan liittyvien ympäristökysymysten ohella suhtautumisen seksuaalietiikkaan, toisiin kulttuureihin ja toisiin uskontoihin. Kanerva viittasi myös intialaiseen jesuiittapappiin Anthony de Melloon, jonka mukaan todellinen sielu haluaa vain rakastaa, ja muut tunteet tulevat muualta.

Saarna jäi minulle vähän sekavaksi, mikä osin johtui siitä, että Kanerva oli yhdistänyt siihen päivän molemmat mahdolliset teemat eikä siltaa niiden välille tuntunut kaikesta huolimatta löytyvän kuin kohdittain. Enemmän vaikutti kuitenkin se, että luomakunta näyttäytyi niin hienona alttaritaulun paikalla olleen ikkunarivistön takaa, että huomioni herpaantui pitkäksi aikaa sinne. Orava kiipeili pitkin sakastin seinää, västäräkki istahti ristille ja pikkulintuja lenteli edestakaisin. Ja tietysti myös puut ja muut kasvit ovat osa suurta luomakuntaa.

Kun huomioni palasi takaisin saarnaan, Kanerva puhui mahajana-buddhalaisuudesta ja siitä, kuinka sen parissa kaikkia eläimiä pidetään äiteinä. Buddhalaisuudessa tämä on seurausta uskosta uudelleensyntymiseen, mutta Kanervan mukaan asiasta löytyy silti yhtymäkohtia myös kristilliseen ajatteluun. Minulle vain ei auennut, mitä kautta. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä kristillisestä puolesta ja jättänyt sinänsä ihan kiinnostavat buddhalaiset opetukset jonnekin muualle kuin jumalanpalveluksen saarnaan.

Ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta Kanervan saarna oli puhutteleva ja jätti ajatuksia mieleen. Jos Kanerva ei saarnaisi kaukana Espoossa, tulisi varmaan mentyä joskus uudestaankin häntä kuulemaan.

Messun jälkeen oli kirkkokahvit. Pulla oli oikein hyvää.

Otaniemen kappelissa on alttarin takana koko seinän levyinen ikkunarivistö. Kuvassa yksi ikkunoista, ja sen takana risti, joka siis seisoo ulkona heinien osin peittämällä kalliolla. Otin kuvan tänään 1.6.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kyytiin hyppäämisestä

Niko Lipsanen — Mon, 26 May 2008 02:44:33 +0000

Eilen oli toinen sunnuntai helluntaista ja kirkkovuoden teemana oli “Katoavat ja katoamattomat aarteet”. Olin vaimon ja erään kaverimme kanssa Lähetyskirkossa, jossa oli kevään viimeinen messu ennen kesätaukoa. Saarna- ja liturgiavuorossa oli pastori Heikki Hilvo.

Päivän evankeliumiteksti oli Luukkaan evankeliumista (Luuk. 12: 13–21). Siinä Jeesus sanoo: “Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”

Omistaminen sinänsä ei ole ongelma, vaan se, turvaako elämänsä siihen. Tähän viittaa Jeesuksen sanoma päivän tekstin viimeisessä jakeessa: “Näin [huonosti] käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.” Ja tätä ymmärrän myös Hilvon tarkoittaneen saarnassaan. Hän luki meille myös psalmin 23 – “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” – ja kehotti kuuntelijoita kysymään itseltään, voisivatko nämä yhtyä siihen: luottaa Herraan ja siihen, ettei mitään puutu.

Hilvo kertoi myös tarinan pyöräilijästä, joka oli lähdössä ylittämään Niagaraa vaijeria pitkin. Pyöräilijä oli kysynyt katsojalta, uskooko hän yrityksen onnistumiseen. Katsoja oli sanonut uskovansa, jolloin pyöräilijä oli sanonut: “Hyppää sitten kyytiin.” Voimme puhua Jumalasta hurskaasti, mutta uskossa on kyse siitä, että luottaa elämänsä Jumalan käsiin.

Maallisista aarteista luopumista pääsimme käytännössä harjoittelemaan, kun kolehti kerättiin. Se meni tällä kertaa Burman uhreille. Messun alussa Hilvo kertoi rukouksia tarvittavan sen puolesta, että apu voidaan toimittaa perille, eikä se jää maan rajoille.

Messu oli tällä kertaa osittain englanninkielinen, mikä johtui messumusiikista vastanneesta namibialaisesta M4-bändistä.

Suvivirsi ei pettymykseksemme ollut messuohjelmassa, vaikka kevään viimeisestä messusta olikin kyse. Kirkkokahveilla asiasta tuli mainittua Hilvollekin, joka sitten pyysi erästä paikallaolijaa soittamaan virren pianolla. Ilman virsikirjaa en takeltelematta muistanut sanoja paria ensimmäistä säkeistöä enempää, mutta onneksi monet muut tuntuivat osaavan paremmin (mm. vaimoni). Mutta kyllä siitä joka tapauksessa kivan kesäinen tunnelma jäi.

Kuvassa on toinen lasimaalauksista Lähetyskirkon alttarin takana. Otin kuvan eilen 25.5.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Pyhä kolmiyhteisyys

Niko Lipsanen — Mon, 19 May 2008 04:02:14 +0000

Aloitan tällä kirjoituksella saarnabloggaamisen. Ihan jokasunnuntainen tapa tästä tuskin tulee, kun ei joka viikko tule käytyä kirkossakaan, ja aina ei saarnasta jää mitään mieleen. Mutta silloin jos jotain jää, kirjoitan siitä tänne (vaikka sitten ehtisi mennä maanantain puolelle, kuten nyt aloituskerralla).

Eilen oli Pyhän Kolminaisuuden päivä, ja kävin messussa Johanneksenkirkossa. Liturgian ja saarnan hoiti Johanneksen kappalainen Ermo Äikää.

Päivän teemana oli “Salattu Jumala”. Äikää aloitti saarnan kertomalla, että tämä on kirkkovuoden teemoista opillisin. Hyvä niin, sillä ainakin minun mieleeni ovat saarnat, jotka sisältävät teologista pohdiskelua. Sellaisia saisi olla enemmänkin.

Kovin syvälle teologisiin syövereihin ei kuitenkaan menty. Äikää kertoi, ettei Jumalan olemus ole tavoitettavissa järkeilyllä, eikä sellaista siksi kannata yrittäkään. Kolmiyhteisyys on kuitenkin kristillisen opin peruskiviä, eikä siitä sovi ottaa mitään pois. Tämän hän kertoi useamman kerran hieman eri sanoin.

Sitten jatkettiin päivän evankeliumiin (Joh. 15: 1–10), jonka ensimmäinen jae kuuluu: “Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.” Äikää sanoi, että teksti kuvastaa kolmiyhteyttä. Kristus on puu Jumalan viinitarhassa, ja me olemme puun oksia. Minulta taisi kuitenkin mennä ohi, missä se Pyhä Henki tässä vertauksessa oli. Maan ravinteissako kenties?

Äikää puhui paljon vertauskuvin ja korosti kolmiyhteysopin merkitystä. Saarna jäi kuitenkin vähän sekavaksi, enkä oikein löytänyt siitä punaista lankaa. Se vaikutti enemmän osalta liturgiaa. Ehkä lähestymistapani on turhan rationaalinen, mutta olisin kaivannut hieman enemmän analyyttista pohdintaa, olihan nyt opillinen sunnuntaikin. Vai pitäisikö vain uskoa mitä Äikää sanoo, ja olla yrittämättäkään järkeillä?

Tulee väkisin mieleen yksi Sinfestin kristinuskoa oivaltavasti piikittelevistä stripeistä. Mutta ei pidä olla liian kriittinen. Ihan hyvä saarna se oli, vaikkei siinä mitään erityisen erikoista ollutkaan.

Saarnan jälkeen esirukousosiossa rukoiltiin Kiinan ja Burman luonnonturmien uhrien puolesta. Korvaani särähti kuitenkin se, että Äikää käytti jälkimmäisestä juntan sille antamaa nimitystä Myanmar. Sitä ei mielestäni pitäisi pitää kyseisen maan legitiiminä nimenä.

Kuvassa Johanneksenkirkko. Kuvaa en kuitenkaan ottanut eilen, vaan käydessäni siellä edellisen kerran pari viikkoa sitten 4.5.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Karibi-intiaanit ja Kolumbus

Niko Lipsanen — Wed, 09 Apr 2008 06:20:57 +0000

Salybian katolisen kirkon päätymaalaus Dominican Karibiterritoriossa hämmästytti minua jo ensimmäisellä Dominican-matkallani reilut 14 vuotta sitten. Muraaliin on kuvattu Kolumbuksen toisen matkan laivasto ja eurooppalaisten kohtaaminen karibi-intiaanien kanssa. Kun tietää, mikä tuho eurooppalaisten tulosta alueen alkuperäiskansoille seurasi, aihevalinta on melko hämmästyttävä. Itä-Karibian intiaaneista ei ole jäljellä enää juuri muuta kuin nuo Dominicalla asuvat karibit (tai kalinagot, kuten he jälleen ovat alkaneet itseään kutsua).

Kyseessä on kuitenkin kirkko ja vieläpä katolinen sellainen. Ja kristinusko tuli Dominicallekin eurooppalaisten mukana. Tätä näkökulmaa painotti muun muassa entinen karibipäällikkö Faustulus Frederick, jonka kanssa aiheesta keskustelimme samalla kun pelasimme dominoa ja joimme rommia. Hänkin tosin oli sitä mieltä, että jokin muu aihe olisi silti voinut olla sopivampi.

Frederick on itsekin taidemaalari, ja osallistunut myös kyseisen kirkon koristeluun. Kyseisen muraalin on kuitenkin maalannut dominicalainen historioitsija ja taidemaalari Lennox Honychurch.

Uskonnon läsnäolo Dominicalla on paljon voimakkaampi kuin täällä maallistuneessa Pohjolassa. Uskonnolliset aiheet tulevat keskusteluissa esiin luontevasti ja ihmiset käyvät kirkoissa, niin Karibiterritoriossa kuin muuallakin. Hurrikaanikauden alkaessa kirkoissa rukoillaan, ettei myrsky osuisi Dominicalle (juuri muita valmisteluja köyhällä saarella ei sitten asian eteen tehdäkään). Suurin osa dominicalaisista on katolilaisia, mutta erilaisia pieniä protestanttikirkkojakin löytyy joka kylästä, monesta useampiakin.

Ja uskonnon nimissä intiaanitkin voivat käydä messussa kirkossa, jonka pääoven päällä kuvataan, kuinka kansanmurha saapui heidän keskuuteensa.

Kuvassa Karibiterritorion katolinen kirkko Salybian kylässä Dominicalla. Otin kuvan messun jälkeen adventtisunnuntaina 2.12.2007

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Raamattu tiivistettynä

Niko Lipsanen — Mon, 07 Apr 2008 13:37:55 +0000

Anglikaanipastori Michael Hinton tiivisti Raamatun muutama vuosi sitten 50 lyhyeen lukuun. Nyt se on käännetty myös suomeksi ja julkaistu Suomen Lähetysseuran kustantamana. Minäkään kun en ole ikinä saanut koko suurta kirjaa luettua, niin tällainen lyhyt versio on oikein tervetullut. Kirjan nimi on Raamattu 100 minuutissa, mutta vähän kauemmin minulta meni, kun luin sen bussimatkalla Mikkeliin.

Sukuluettelot ja jotkin vähemmän keskeiset kirjat tiivistelmä hyppää kokonaan yli. Vanha Testamentti tiivistyy tarinaksi, ja tutut tarinat asettuvat paikoilleen suhteessa toisiinsa. Uutta Testamenttia kirja käy läpi tarkemmin ja opetuksien sisältöönkin kiinnitetään enemmän huomiota. Ja niinhän sen tietysti kuuluukin mennä, koska VT:n opetukset annettiin juutalaisille, eikä meidän kristittyjen niistä niin tarvitse välittää.

Jos mieluummin kuuntelet kuin luet tiivistelmän, niin kannattaa tulla Lähetyskirkolle (Tähtitorninkatu 18, Helsinki) huomenna tiistaina kuuntelemaan. Siellä koko kirjanen luetaan läpi. Välissä pidetään kahvitauko. Minä luen luvut 8 ja 9, joissa käsitellään Daavidia kuninkaana ja psalmeja.

Kannattaa tietysti myös ostaa itse kirja, sillä välitti uskonjutuista tai ei, niin onhan Raamattu kuitenkin länsimaisen kulttuurin perusteoksia. Lähetysseura myy kirjaa seitsemän euron hintaan, joten kallis hankinta se ei ole. Varmaan jotakuinkin samalla hinnalla teoksen saa hankittua kirjakaupastakin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Pitkien saarnojen puolesta

Niko Lipsanen — Mon, 04 Feb 2008 03:09:13 +0000

Olimme eilen Lähetyskirkon messussa (vaimoni Mari ja minä). Liturgina ja saarnaajana oli Heikki Hilvo. Ennen saarnaa hän kertoi, että vielä 1970-luvulla saarnat saattoivat kestää puolesta tunnista tuntiin ja ihmetteli, että kuka niitä jaksoi kuunnella. Riippuu tietysti saarnaajasta, mutta minä ainakin jaksaisin. Kymmenen minuutin saarnassa kun ei kovin syvälle ehdi päivän aiheeseen pureutua.

Seurakunnissa on nykyisin monenlaisia teemamessuja. Yhteistä niille kaikille tuntuu olevan, että juuri saarnan osuudesta nipistetään. Esimerkiksi Tuomasmessuissa saarna on usein aika köykäinen. Taizé-messussa saarna on korvattu hiljaisella mietiskelyllä (en ole koskaan, osin juuri tuosta syystä, Taizé-messussa käynyt). Olisiko missään teemamessua meille, jotka mielellämme kuuntelisimme pidempiä ja pohdiskelevampia saarnoja?

Messut eivät tietystikään ole ainoita tilaisuuksia, joissa uskonnollista pohdiskelua pääsee kuulemaan. Olen pari kertaa ollut Kohtaamispaikkana krypta -illoissa ja Lähetyskirkon raamattuluennoilla. Viime kesänä kävin kerran myös Ruoholahden kappelilla kuuntelemassa kirkkohistoria-aiheista luentoa. Tuomiokirkolla on ilmeisesti joskus myös saarnajatkoja, mutta niille en ole ikinä osallistunut.

Mutta silti. Jos 30 vuotta sitten ainakin jotkut jaksoivat kuunnella pitkiä saarnoja, niin eikö niille voisi olla tilausta nytkin? En tosin tiedä, kuinka syvälle teologisiin kiemuroihin niissä tuolloin mentiin, ja kuinka pohdiskelevia saarnat olivat. Enkä tietysti tiedä, olisiko pitkistä saarnoista edes kiinnostunut kukaan muu kuin minä ja jaksaisinko minäkään nousta, jos ne olisivat aamulla aikaisin toisella puolella kaupunkia. Täällä Etelä-Helsingissä kun on ajateltu aamu-unisia: Agricolan messu on puoliltapäivin ja Lähetyskirkon messu vasta kahdelta (ja Tuomasmessu illalla).