Sillilaiturin pohjoispäähän, Tullaajankadun ja Hietalahdenrannan kulmaan Helsingissä jää kulmaus, joka ei ole kenenkään reitillä. Laiturilla kasvavan koivun ja kadunreunusmuurin välillä sammalet ja saniaiset saavat kasvaa suhteellisen rauhassa. En ole biologi, joten jätän tarkemmat lajinmääritykset muille. Mutta suorastaan harmittaa, etten ole seurannut paikan kehitystä jo pidempään. Kyseinen kulmaushan on kuin kaupunkiluonnon laboratorio, jossa voi seurata, kuinka luonto hiljalleen valtaa hylätyn palan kaupunkia.

Mielenkiintoiseksi paikan tekee myös se, ettei luonnollinen kehitys ole saanut jatkua siellä vielä kovin kauan. Hietalahdenrannan laiturikiveykset uusittiin muistaakseni joko vuonna 1999 tai 2000. Kuvassa näkyvät teräskuulat ovat osa Pasi Karjulan ja Marko Vuokolan ympäristötaideteosta Olo n:o 22, joka on Helsingin kulttuurikaupunkivuodelta 2000.

Ekologinen sukkessio on siis edennyt vasta kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Kuinkahan monta vuotta vielä menee, ennen kuin kulmauksen kivipinnoite on kokonaan kasvillisuuden peitossa?

Otin oheisen valokuvan 26.6.2008. Muurin päällä oikealla on Tullaajankatu ja taustalla näkyy Länsisatamaa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Vähemmän taidetta, enemmän informaatiota
• Ekotehokasta kaupunkiasumista
• Eiranranta vs. Ruoholahti
• Talvi on ympäristöongelma
• Virka Galleria korvasi Jugendsalin

Tänään oli luomakunnan sunnuntai. Sopiva paikka sunnuntain saarnalle oli siten pienen metsikön keskellä sijaitseva Otaniemen kappeli, jonka sisältä näkee komeasti ulos luontoon. Messuvuorossa oli pastori Eva Kanerva. Vanhan testamentin lukukappaleena luettiin osa luomiskertomuksesta viulun ja kanteleen säestämänä. Messu oli muutenkin varsin monipuolinen musiikin suhteen, sillä lisäksi kuultiin myös niin pianon kuin perinteisten urkujenkin soittoa ja laulettiin yksi laulu myös ilman säestystä.

Saarnan aluksi pastori Kanerva lainasi presidentti Paasikiven sanoja tosiasioiden tunnustamisesta. Viittaus taisi liittyä siihen, että meidän on tunnustettava ihmisen aiheuttama uhka luomakunnalle ja otettava se tosissaan. Tästä päästiin Changemaker-verkoston iskulauseeseen “Tee parannus – maailmanparannus”. Kanervan mielestä luomakunta-teema olikin muun muassa tätä kautta kytkettävissä sunnuntain toiseen aiheeseen, joka oli “kutsu Jumalan valtakuntaan”.

Luomiskertomusta seuraa syntiinlankeemus. Kanerva sanoi, että maailman ilmiöitä tarkastaltaessa on arvioitava, mikä on seurausta Jumalan luomistyöstä ja mikä syntiinlankeemuksesta; mikä on aitoa ja alkuperäistä, mikä syntisen ihmisen mulkeroimaa (Kanerva taisi käyttää jotain toista käsitettä). Esimerkkeinä, mutta ainakaan suoraan kantaaottamatta, hän mainitsi päivän teemaan liittyvien ympäristökysymysten ohella suhtautumisen seksuaalietiikkaan, toisiin kulttuureihin ja toisiin uskontoihin. Kanerva viittasi myös intialaiseen jesuiittapappiin Anthony de Melloon, jonka mukaan todellinen sielu haluaa vain rakastaa, ja muut tunteet tulevat muualta.

Saarna jäi minulle vähän sekavaksi, mikä osin johtui siitä, että Kanerva oli yhdistänyt siihen päivän molemmat mahdolliset teemat eikä siltaa niiden välille tuntunut kaikesta huolimatta löytyvän kuin kohdittain. Enemmän vaikutti kuitenkin se, että luomakunta näyttäytyi niin hienona alttaritaulun paikalla olleen ikkunarivistön takaa, että huomioni herpaantui pitkäksi aikaa sinne. Orava kiipeili pitkin sakastin seinää, västäräkki istahti ristille ja pikkulintuja lenteli edestakaisin. Ja tietysti myös puut ja muut kasvit ovat osa suurta luomakuntaa.

Kun huomioni palasi takaisin saarnaan, Kanerva puhui mahajana-buddhalaisuudesta ja siitä, kuinka sen parissa kaikkia eläimiä pidetään äiteinä. Buddhalaisuudessa tämä on seurausta uskosta uudelleensyntymiseen, mutta Kanervan mukaan asiasta löytyy silti yhtymäkohtia myös kristilliseen ajatteluun. Minulle vain ei auennut, mitä kautta. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä kristillisestä puolesta ja jättänyt sinänsä ihan kiinnostavat buddhalaiset opetukset jonnekin muualle kuin jumalanpalveluksen saarnaan.

Ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta Kanervan saarna oli puhutteleva ja jätti ajatuksia mieleen. Jos Kanerva ei saarnaisi kaukana Espoossa, tulisi varmaan mentyä joskus uudestaankin häntä kuulemaan.

Messun jälkeen oli kirkkokahvit. Pulla oli oikein hyvää.

Otaniemen kappelissa on alttarin takana koko seinän levyinen ikkunarivistö. Kuvassa yksi ikkunoista, ja sen takana risti, joka siis seisoo ulkona heinien osin peittämällä kalliolla. Otin kuvan tänään 1.6.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta
• Kyytiin hyppäämisestä