Aiheita » maku

Kuivatut kiivit

Niko Lipsanen — Sat, 04 Oct 2008 05:17:09 +0000

Vaimoni Mari toi muutama päivä sitten kaupasta pussillisen kuivattuja kiivihedelmän suikaleita (joskus muinoin kyseistä hedelmää taidettiin kutsua nimellä kiwi). Ostopaikka taisi olla Kampin K-supermarket. Hän ei itse niihin kovasti tykästynyt, maistuivat kuulemma kalalta. Minusta ne taas olivat oikein makoisia.

Tunnistan kyllä taustalta sen maun, jota Mari pitää kalana. Se ei kuitenkaan minua häiritse. Monissa kuivatuissa hedelmissä on mielestäni vähän samankaltainen taustamaku. Paljon vahvempana maistui kuitenkin hedelmän oma maku, joka kuivatuksi versioksi oli varsin raikas.

Maistatimme siivuja myös parilla käymässä olleella tutulla. Toinen ei pystynyt edes syömään ottamaansa siivua kokonaan, koska se oli niin pahaa. Toinen taas oli samaa mieltä kuin minä, että oikein hyviä ne ovat.

Kuivatut kiivit siis selvästikin jakavat mielipiteet. Minulle ne kelpaisivat oikein hyvin uudestaankin, mutta Mari ei taida innostua.

Kuvassa lautasella on viimeinen kuivattu kiivi juuri ennen päätymistään syötäväksi. Otin kuvan 29.9.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Fazerin Omar-suklaa

Niko Lipsanen — Sat, 20 Sep 2008 16:20:22 +0000

Vaimoni kävi tutustumisretkellä Fazerilassa ja toi sieltä tullessaan muun muassa levyllisen uutta Fazerin maitosuklaata, jossa on seassa Omar-rakeita. Ei muuten ollut ollenkaan hassumpi yhdistelmä. Vaikka Omarin kermainen maku onkin sen verran hento, ettei se kovin selvästi suklaan seasta erotu, niin antaa se kuitenkin tietynlaista pehmeyttä suklaan makuun.

Ja maistuu se kermatoffeekin siellä taustalla, jos malttaa vähän aikaa suklaata kielen kärjellä pyöritellä. Minulla oli kyllä hieman vaikeuksia sen malttamisen kanssa, sillä oli se sen verran hyvää.

Uutta Omar-suklaa näkyy olevan jo tarjolla myös kauppojen suklaahyllyissä. Suosittelen.

Kuvan käärepaperista otin tänään 20.9.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Crème brûlée -suklaa maistuu hyvältä

Niko Lipsanen — Wed, 30 Jul 2008 14:52:37 +0000

S-marketin hyllystä löytyi Rainbow-tuotenimen alla markkinoitu crème brûlée -täytteinen suklaapatukka. Koska crème brûlée (tai paahtovanukas) on yksi jälkiruokien helmistä, vaikutti suklaakin kokeilemisen arvoiselta tuttavuudelta. Joten pitihän sellainen ostaa ja maistaa.

Paahtovanukkaan maku jää ehkä aavistuksen turhan laimeaksi. Vahvempi kerman ja sokerin maku ei tekisi suklaapatukalle yhtään pahaa. Mutta hyvää se joka tapauksessa on. Ei varmasti jää ainoaksi ostokerraksi (tai ei itse asiassa ole jäänytkään, sillä kävin ostamassa uuden saadakseni otettua oheisen valokuvan).

Samaan sarjaan kuuluu myös praliné-suklaapatukka, mikä sekin on ihan ok. Mutta näistä kahdesta crème brûlée on kuitenkin selvästi makoisampaa.

Hintaa patukalla oli 45 senttiä ja kilohinnaksi tuli tasan kymppi. Ei siis ole patukaksi edes kovin kallista (toki kalliimpaa kuin levysuklaat).

S-ryhmän kaupoissa ei tule yleensä kovin paljon käytyä, koska en pidä siitä, että liike-elämä on turhan läheisissä kytköksissä julkisen vallan kanssa, kuten se S-ryhmän tapauksessa on. Mutta ei niitä täysin voi välttääkään, kun asuu kuitenkin jotakuinkin S-ryhmän liikkeiden saartamana. Suuremmat ruokaostokset teen kyllä jatkossakin K-kaupoissa ja Lidlissä, mutta tämä uusi suklaapatukka saattaa olla hyvä syy pistäytyä välillä S-marketissakin (tai Alepassa, jos niitä sielläkin on).

Kuvassa on Rainbow Crème Brûlée -suklaapatukka. Se kelpaisi varmaan kuvan Hyena-koirallekin, mutta sille sitä ei annettu. Otin kuvan tänään 30.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Viikset ja makkarat

Niko Lipsanen — Sat, 21 Jun 2008 23:56:58 +0000

Mistä se johtuu, että jos ajaa parran pois, mutta jättää viikset, niin näyttää ihan hassulta? Tai vähintäänkin saksalaiselta?

Juhannus meni piknikillä makkaraa syöden – sekä aatto että itse juhannuspäivä. Aattopiknikille katsoimme ensin sopivaa paikkaa Eiranrannan uusien talojen välistä, mutta kun sellaista ei sieltä löytynyt, menimme nurmikolle Ursinin kallioiden viereen.

Makkarat toi yksi kaveri, kiitoksia vaan. Ne olivat olivat Wilhelm-makkaroita, jotka kai ovat joitain niistä lihaisimmista parempilaatuisista makkaroista. Ovathan ne ihan hyviä, mutta suomalaiseen makkaraan ei oikein liha sovi kuin mausteeksi. Perus-Campingit, ja mitä niitä nyt onkaan, ovat paljon parempia.

Keski- ja eteläeurooppalaiset lihaisat makkarat ovat sitten tietysti ihan eri juttu. Niillä on oikein mukava herkutella siellä päin matkustellessa, ja tässä suhteessa Keski-Eurooppaa alkaa onneksi jo niinkin läheltä kuin Virosta. Mutta suomalaiseen perusmakkaraan ei sovi lisätä liikaa lihaa. Se ei vain niihin sovi, ei sitten millään.

Makkarat ovat muuten siitä harvinainen makuasia, että olemme niistä Marin kanssa samaa mieltä. Yleensä makumieltymyksemme menevät kovasti ristiin. Joskus siitä on toki hyötyäkin, kuten vaikka pakettijäätelöä syödessä: minä kuorin pehmeämmät osat jäätelöpaketin reunoilta ja Mari syö kovempana pysyneen keskiosan.

Kuvassa minä, makkara ja viikset juhannuspäivän piknikillä tulevan Rantakallionpuiston kallioilla Munkkisaaressa. Kuvan makkara taisi olla merkiltään OK. Kuvan otti vaimoni Mari Taskinen 21.6.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Hauduta tee oikein

Niko Lipsanen — Thu, 12 Jun 2008 23:25:11 +0000

Vaikkei joisikaan teetä monta litraa päivässä, kuten minä, niin kannattaa silti juoda hyvää teetä. Se ei välttämättä tarkoita samaa kuin kallis tee. Minäkin juon useimmiten jotain ihan perusteetä, halpaa ceylonia tai assamia (sellaista samantapaista, mitä saa pussiteenäkin). Vaikka teen laadullakin on väliä, hauduttaminen on kuitenkin se tärkein asia. Kalliin ja hyvälaatuisenkin teen voi helposti pilata hauduttamalla sen väärin.

Olen joskus saanut jopa Lipton-pussiteetä, joka oli herkullisen hyvää. Se vain oli haudutettu kunnolla pannussa. Oleellista on, että vesi on hyvälaatuista ja riittävän kuumaa (muttei välttämättä aivan kiehuvaa), haudutusastia puhdas, teelehtiä sopiva määrä ja haudutusaika on oikea. Haudutusaika riippuu teelaadusta. Usein se on kirjoitettu paketin päälle, mutta jos sitä ei kääreestä löydy, niin Google auttaa. Kannattaa hakea teelaadun nimellä, ja yleensä tulee vastaan sivuja, joilta löytyy ohjeita juuri siihen teelaatuun liittyen.

Kalliimpiakin teelaatuja kannattaa kuitenkin kokeilla, mutta haudutusaikoja kannattaa noudattaa tarkasti. Joitakin sencha-lajikkeita ei hauduteta kahta minuuttiakaan, kun taas monia valkoisia teelaatuja pidetään pannussa yli vartti. Monet paremmista teelaaduista voi myös hauduttaa kahteen kertaan. Ensimmäinen haudutus on tällöin yleensä lyhyt, pari minuuttia. Toisella kerralla lehtien annetaan sitten hautua pidempään. Monilla vihreillä teeillä (esim. juuri senchat) ensimmäisen haudutuksen tulos on raikkaan, mutta hennon hienostuneen makuinen. Toisella haudutuksella tulee pehmeämpi ja täyteläisempi lopputulos. Mutta jos jättää ensimmäisen haudutuksen liian pitkäksi aikaa veteen, saa vain kitkerää litkua.

Joskus on pakko tyytyä myös pussiteehen. Asiaa auttaa kummasti, jos senkin voi hauduttaa kunnon pannussa. Mutta aina siihen ei ole mahdollisuutta. Teepussien suurin ongelma on se, että niissä on liikaa teetä kupilliseen vettä. Sunnuntain kirkkokahveilla ratkaisemme vaimoni Marin kanssa ongelman yleensä siten, että teemme yhdestä teepussista kaksi mukillista juomaa. Teepussissa kun on aivan liikaa teetä yhteen kupilliseen. Pussia pitää kuitenkin siirrellä koko haudutuksen ajan kupista toiseen, jotta molemmat saavat samanlaisen lopputuloksen. Muutoin toinen saa teestä värin ja toinen parkkihapot.

Teepussin jakamista kutsutaan joskus kaverikuppimenetelmäksi. Ei sillä haudutetun teen veroista lopputulosta tule, mutta joka tapauksessa parempaa kuin yksi pussi per kuppi -menetelmällä.

Kuvassa on käynnissä venäläinen teetarjoilu Borovskin pikkukaupungissa Kalugan oblastissa. Taustalla lauletaan karaokea. Otin kuvan 9.6.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Mulperiteetä Thaimaasta

Niko Lipsanen — Fri, 16 May 2008 13:49:07 +0000

Naapurini on pariinkin kertaan tuonut minulle Thaimaasta tuliaisena teentapaista juomaa. Pussin päällä lukee “Mulberry Tea Beverage”. Sisältö näyttää lähinnä vihreältä teeltä, mutta siitä valmistettu juoma on pehmeämmän makuista. Minun suuhuni maku on ehkä turhan ponneton, mutta on se hyvää aina silloin tällöin juotuna. Vaimo tuntuu tykkäävän siitä enemmänkin. Mutta mitä ihmettä se oikein on?

Wikipedia auttaa tässäkin. Mulperi- eli silkkiäispuut ovat trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla kasvava kasvisuku. Puut kasvavat myös syötävää hedelmää. Valkoisen mulperin lehdet, joista teejuoma tehdään, ovat myös silkkimadon ruokaa. Wikipedia ei tosin kerro teekäytöstä mitään, mutta hakukoneella löytämäni aasialaisen parantamistaidon sivusto kertoo niin. Sivuilla vakuutetaan mulperiteen (Sang Ye) sisältävän vaikka mitä terveydelle hyödyllisiä ainesosia, mutta noihin tietoihin jokainen suhtautukoon sillä varauksella kuin tarpeelliseksi katsoo.

Teetä mulperi on siis yhtä paljon kuin marjaviinit ovat viiniä, mutta hyvin samantapainen lopputulos siitä haudutettuna tulee. Ja toisin kuin monet vihreät teet, mulperitee ei mene parkkihapoille. Ei se toisaalta tunnu piristävänkään, joten sitä voinee juoda vaikka juuri ennen nukkumaanmenoakin.

Kuvassa paketillinen Herbal House -mulperiteetä. Otin kuvan tänään (16.5.2008). Kuvassa näkyvät sormet ovat osa vasenta kättäni.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Inkiväärijuoman pitää tuoda vedet silmiin

Niko Lipsanen — Sat, 29 Mar 2008 14:09:41 +0000

Kattilassa oli jotain epämääräistä töhkää. Heitin sen lavuaarin ja tiskasin kattilan keittääkseni pastaa. Vasta sitten vaimo muistutti keitelleensä kattilassa inkiväärijuomaa. Tai kyllähän minä vähän aikaisemmin näin, kun hän sitä keitti, mutta luulin sen jo tulleen valmiiksi. Viemäriin menivät, mutta onneksi inkivääriä saa kaupasta lisää. Kunnollista, maistuvaa inkiväärijuomaa ei sen sijaan taida enää saada kuin itse tekemällä.

Kun olin Dominicalla kahdeksan vuotta sitten, monesta paikasta sai todella tiukkaa inkiväärimehua (tai inkivääriolutta, ginger beer, kuten sitä tavataan kutsua). Sellaista, josta tuli kunnolla vedet silmiin. Viime syksynä sitä ei saanut siellä mistään. Ei kuulemma mene enää kaupaksi.

Suomessa vahvinta taitaa olla Old Jamaica -niminen tölkkijuoma. Siinä on inkivääriä jo sen verran, että se on ihan hyvää. Laimea inkiväärimehu kun on suorastaan pahaa. Mutta ei siitäkään vedet silmiin tule.

Joku vuosi Maailma kylässä -festareilla Kaisaniemessä sai jonkun länsiafrikkalaisen hepun tekemää tuhtia inkiväärijuomaa. Toivottavasti sitä on taas toukokuussa tarjolla.

Linkki: Ginger Beer Recipes

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Pitahaya on laimea, mutta raikas

Niko Lipsanen — Wed, 20 Feb 2008 04:53:58 +0000

Kaupasta tarttui mukaan omituisen näköinen hedelmä. Sen nimeksi kerrottiin “pitahaya” ja alkuperämaaksi Thaimaa. Vaimo kertoi, että on niitä aiemminkin ollut tarjolla. Ihme, etten ole kiinnittänyt huomiota, sillä hedelmien kirkkaan pinkki väri ja erikoinen muoto saavat sen erottumaan joukosta hedelmäosastonkin väririkkauden keskellä.

Wikipediassa kerrotaan, että kyseinen hedelmä on parhaimmillaan viileänä. Niinpä veinkin sen ensin ulkoilemaan pikkupakkaseen Ursiniin kallioille ja sen jälkeen jätin sen ulko-ovien väliin viileään. Ja hyvä, että niin tuli tehtyä. Jos hedelmä ei olisi ollut viileytensä ansiosta edes raikas, olisi se ollut aikamainen pettymys. Räiskyvänvärisen kuoren alta löytyi vaalea, rakenteeltaan vähän kiivimäinen hedelmäliha, jota sai maistella kielensä päällä, jotta ylipäänsä maistoi jotain (eikä makujenerottelukykyni ole mitenkään huono). Jälkimaussa oli hieman enemmän aromia.

Ehkä pitahayasta saisi kelvollista mehua tai, kuten Wikipediassa kerrotaan, voisi se mennä salaatissakin. Sellaisenaan mutusteltavaksi se on vähän lattea valinta.

Entä miksi kyseistä hedelmää pitäisi kutsua? “Pitahaya” ei oikein kuulosta suomelta, kun käsittääkseni ainakaan sen y-kirjainta ei lausuta suomen lausumissääntöjen mukaan. “Pitahaja” tai “pitahaija”? Tai papaijaa mukaillen “pitaija” (koska ulkomaankielillä ilmeisesti käytössä on myös muoto “pitaya”). Thaimaassa sitä kuulemma kutsutaan “lohikäärmehedelmäksi”, koska se kasvaa lohikäärmettä muistuttavassa puussa.

Äänestän joko pitaijaa tai lohikäärmehedelmää (en osaa vielä päättää kumpaa). Tosin oli sen nimi mikä tahansa, niin tuskin ihan heti sellaista uudestaan tulen ostaneeksi.

Kuvassa pitaijahedelmä suomalaisella peruskalliolla. Onko siinä muuten jotain kummallista, jos makaa koiran kanssa kyljellään rantakalliolla ja kuvaa hedelmää? Vai tuntuiko minusta vain siltä, että ohikulkijat kiinnittivät kovasti huomiota touhuihini?

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Punaisissa banaaneissa on potkua

Niko Lipsanen — Fri, 15 Feb 2008 00:29:19 +0000

Ensimmäisen kerran maistoin punaisia banaaneja Dominicalla ensimmäisellä Karibian-matkallani syksyllä 1993. Sen jälkeen kesti monta vuotta, ennen kuin huomasin niitä olevan ainakin välillä saatavilla Stockmannin herkusta. Nyt ne olivat taas päässeet vähän unohtumaan, mutta Kampin K-Supermarkettiin oli tullut niitä erä myyntiin. Herkullisia ovat, mutta kalliita. Kahdesta pienestä banaanista sai maksaa pari euroa.

Banaanit eivät vielä myytäessä olleet kypsiä, vaan myyntilaatikon viereisessä lapussa kehotettiin kypsyttelemään niitä, kunnes ne tulevat pilkullisiksi. Väriltään niiden kuori on hyvin tummanpunainen, mutta syötävässä osuudessa punaväriä on vain häivähdys. Itse asiassa väri muistuttaa enemmän haaleaa oranssia.

Punaisten banaanien maku on kuitenkin se syy, miksi niitä kannattaa ostaa. Isot keltaiset banaanit ovat loppujen lopuksi aika lattean makuisia. Pienet keltaiset banaanit ovat maukkaampia ja makeampia. Kumpienkin mauista puuttuu kuitenkin se potku, joka punaisissa banaaneissa on. Johtuisiko se aavistuksesta happamuutta? Vaikka maku ei ole erityisen voimakas, antaa se punaisille banaaneille kuitenkin luonnetta, joka sen keltaisilta sukulaisilta puuttuu.

Harmi vain, että ovat niin kalliita. Ei niitä kovin usein raaski ostaa.

Kuvassa on punainen banaani vaimoni Marin kädessä. Kallis banaani saa arvokkaan taustan Eiranrantaan rakenteilla olevista uusista taloista. Otin kuvan maanantaina 11.2.