Aiheita » matkat

VR:n lipunmyynti tökkii

Niko Lipsanen — Thu, 11 Sep 2008 01:48:12 +0000

Kuten olen blogissa jo kertonutkin, kävimme elokuun alkupuolella Mikkelissä. Matkassa olivat minun lisäkseni vaimoni Mari, naapurintyttö ja koira. Reissu meni muuten kivasti, mutta VR:n kanssa oli sotkua.

Helsingistä lähtiessä ostimme liput vain noin tunti ennen junan lähtöä. Se ei ollut mikään ongelma, sillä junassa oli tilaa. Minä sain naapurintytön kanssa perhelipun, jolla tyttö pääsi ilmaiseksi. Paikat olivat lemmikkipuolella. Jostain syystä vaimolle myytiin kuitenkin opiskelijalippu eri osastoon. Lemmikkipuolelle ei tullut yhtään matkustajaa meidän lisäksi, joten luulisi sielläkin olleen tilaa. Todennäköisyys sille, että kennel tulee junaan tunnin varoitusajalla lienee pieni. Mutta eipä tuo iso ongelma ollut, sillä oli siellä osastossa tilaa vaimollenikin.

Varsinainen sotku oli kuitenkin edessä vasta paluumatkalla.

Mennessä selvisimme yhdellä vaihdolla Kouvolassa, ja tästä VR:n tietokonejärjestelmät selvisivät kunnialla. Mutta paluumatkalla määränpäänämme ei ollutkaan Helsinki vaan Jokela. Katsoin aikataulusivuilta yhteyden, jossa oli vaihdot Lahdessa ja Riihimäellä, ja pyysin asemalta liput lähtöajan mukaan.

Vasta laiturilla huomasin katsoa lippuja tarkemmin, ja jostakin syystä virkailija ei ollutkaan myynyt niitä nopeimpaan yhteyteen, vaan meidän olisi pitänyt kiertää Tikkurilan kautta. Koska juna ei ollut vielä tullut, menin lipputiskille vaihtamaan reittiä. Virkailija sanoi, etteivät VR:n tietokonejärjestelmät ymmärrä pyytämäämme yhteyttä, ja siksi se täytyisi ostaa kahdessa pätkässä. Se tosin myös maksaisi enemmän.

Siis siitä, että matkustaa lyhyempää reittiä ja ja suuremman osan siitä henkilöjunalla kalliimman IC-junan sijaan pitäisi maksaa lisähintaa. Kummallisia ovat VR:n hinnoitteluperusteet. Suostuimme kuitenkin tähän. Yllättäen virkailija sanoi liput tulostettuaan, että hinta olisi sittenkin sama. Emme ehtineet jäädä asiaa ihmettelemään, koska juna oli jo laiturilla.

Junassa huomasimme, että liput oli edelleen reititetty Tikkurilan kautta. Edes toisella yrittämällä Mikkelin aseman lipunmyyntivirkailija ei siis saanut myytyä lippuja oikein. Ei sen nyt luulisi niin vaikeata olevan.

Konduktööriltä sitten tiedustelimme, että onko aivan pakko kiertää Tikkurilan kautta. Hän sanoi, että tietokonejärjestelmät voivat olla kankeita, mutta junissa ollaan kuitenkin joustavia. Eli kuulemma liput kelpaisivat niissä suorempaankin kulkevissa junissa. Luotimme tähän, ja niin se sitten toimikin.

Ystävällisen lupsakka savolaiskonduktööri pelasti tilanteen. Mutta olisi tuo tieto voitu kertoa meille jo asemallakin.

VR:stä tuleekin mieleen entinen Neuvostoliitto. Järjestelmä on kankea eivätkä hommat toimi. Ihmiset ovat kuitenkin pääasiassa mukavia ja osaavat luovia tiensä järjestelmän käsittämättömyyksien läpi.

Tulee mieleen myös aikaisempi tapaus, kun yritin hankkia junalippua Helsingistä Ateenaan.

Mutta kiitokset siis ystävälliselle konduktöörille ja potku perseelle niille, jotka ovat suunnitelleet rautateiden lipunmyyntijärjestelmän.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Seaid-kävely Helsingin rantoja pitkin

Niko Lipsanen — Thu, 28 Aug 2008 10:10:27 +0000

Ympäristöjärjestö Dodo ry:n jokakesäinen Seaid-kävely järjestetään taas ensi sunnuntaina. Yleensähän kävely on ollut heinäkuussa, mutta tänä vuonna vasta elokuun lopulla. Kävelyreitti kiertää Helsingin niemen ympäri rantoja pitkin. Lähtöpaikka on Talinhuipulla ja maali Vanhankaupunginkoskella. Matkaa tulee arviolta 35–40 kilometriä.

Hitaasti talsien tuollainen vajaa maratoni menee kohtalaisemmallakin kunnolla, mutta mukaan voi tulla myös osaksi matkaa. Luulenpa, etten tänä vuonna itsekään kävele koko reittiä. Toisaalta saman reitin käveleminen vuodesta toiseen avaa kyllä hyvin silmät kaupunkiympäristön muutokselle.

Lähtö on Talinhuipulta sunnuntaina 31.8. klo 10.00 (katso kartta). Bussin 14 päätepysäkiltä Pajamäestä on sinne lyhyt kävelymatka eikä 18:n päättäri Talissa ole sekään pitkällä. Matkan varrella joukon sijaintia voi tiedustella puhelinnumerosta 0440 315 315 (Valtteri Maja). Arvioitu saapumisaika maaliin on noin klo 19.

Retkelle ei tarvitse etukäteen ilmoittautua, mutta sen voi halutessaan tehdä Facebookin tapahtumailmoituksen kautta.

Katso myös valokuvia aiemmilta Seaid-kävelyiltä.

Kuvassa valloitetaan Hernesaaren soravuorta kahden vuoden takaisella Seaidilla. Unohdin laajakulmalisäkkeen kameraan, ja siksi zoomatessa kuvan reunat menivät epätarkoiksi. Otin kuvan 9.7.2006 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Sähkövene

Niko Lipsanen — Tue, 12 Aug 2008 02:22:17 +0000

Taloussanomien toimittaja Anna Mård kertoo lomailleensa Asikkalassa ja nähneensä siellä liikkuvia laitureita. Perämoottori vain kiinni ja vesille. Etenkin tavarankuljetukseen sovellettuna laiturilautat ovat Mårdin mielestä osoitus arkipäivän nerokkuudesta ja Suomen kansan kekseliäisyydestä.

Minäkin pääsin kesälomalla tutustumaan vastaavanlaiseen rakennelmaan ihan vanhassa kotirannassani Mikkelissä. Tässä laitteessa oli vieläpä sähkömoottori.

Isäni oli kyllästynyt kiikkerään soutuveneeseen ja myynyt sen pois. Tilalle hän oli ostanut pari ponttoonia ja kasannut niiden päälle lautan. Uivalta laituriltahan sekin kovasti näyttää. Kun kantavuutta ei heti tullutkaan aivan tarpeeksi, hän jatkoi lauttaa vielä parilla lyhyemmällä ponttoonilla. Näin syntyi keulaterassi aidatun alueen etupuolelle.

Kovin kovaa isän sähkövene ei kulkenut, mutta eipä sillä väliäkään. Hiljaisella veneellä oli kiva lipua järvenselkää rauhalliseen tahtiin. Tuulisimpana päivänä emme kuitenkaan lähteneet vesille, sillä emme olleet aivan vakuuttuneita siitä, että pieni sähköperämoottori jaksaisi työntää lauttaa myös vastatuuleen.

Veneen toimintasäde ei ole kovin pitkä, vain muutamia kilometrejä. Vaikka suuren Saimaan vesillä liikuttiinkin, niin lähisaaria pidemmälle ei ollut tarkoituskaan päästä. Lautassa on kaksi akkua. Kun ensimmäisen on käyttänyt tyhjäksi, kytketään toinen päälle. Siinä vaiheessa viimeistään on myös hyvä kääntyä takaisin.

Jatkosuunnitelmissa on laajentaa toimintasädettä asentamalla lauttaa aurinkopaneeleita. Mikäpä siinä, onhan sitä menty aurinkoenergialla jo Atlantinkin yli.

Rauhalliseen ja suhteellisen pienimuotoiseen sisävesiliikenteeseen tuollainen omatekoinen sähkölautta on varsin oiva peli. Myös ongintaan käytettynä vakaa lautta osoittautui varsin mainioksi ratkaisuksi (saimme kymmenen ahventa).

Kuvassa olemme vaimoni ja yhden naapurimme kanssa ajaneet lautan läheisen saaren rantaan ja kiinnittäneet sen puuhun. Otin kuvan 4.8.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Jos Disney Worldissa olisi moskeija

Niko Lipsanen — Sun, 27 Jul 2008 01:05:09 +0000

Tatarstanin tasavallan pääkaupungin Kazanin ehkä näkyvin maamerkki on Qol-Şärif-moskeija (useita eri kirjoitusasuja esiintyy). Olenko minä ainoa, jonka mielestä yhdennäköisyys Disney Worldin Tuhkimonlinnaan on ilmeinen (pienellä googletuksella löytyi vastauskin: en ole). Ehkä aika vielä patinoi moskeijaa, mutta aika keinotekoisen kiiltelevältä se Kazanin Kremlin vanhojen rakennusten keskellä tuntui. Tosin oli ne ympäröivätkin talot aika hienoiksi laitettu.

Tatarstan on ainoa muslimimaa, jossa olen käynyt, ja kuvan moskeija on ainoa, jossa olen käynyt sisällä. Sisällä ei saanut ottaa valokuvia, mutta samanlaista sinivalkoista ja uudenkiiltelevää sielläkin oli. Meitä vääräuskoisia ei päästetty varsinaiselle rukousalueelle, mutta parvelta saimme katsella. Yksi rukoilija siellä silloin näkyi uskontoaan harjoittamassa. Mutta ehkä ei ollut rukousaika. Sen sijaan eräs uskonoppinut rukoili kyllä minun ja ystäväni puolesta. Minut hän kättelikin, mutta ei naispuolista matkakumppaniani.

Kazanissa on paljon muitakin moskeijoita, ja tataari-isäntämme mukaan varsinainen uskonnollinen elämä keskittyy niihin. Qol-Şärif-moskeija on rakennettu muutama vuosi sitten Kazanin Kremliin paikalle, jossa on sijainnut samanniminen moskeija aikaisemminkin. Venäläiset purkivat sen vuonna 1552 Iivana Julman kukistettua Kazanin kaanikunnan. Uuden moskeijan rakentamiseen saatiin varoja etenkin Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista, ja se on kuulemma Euroopan suurin. Moskeijassa sijaitsee myös mielenkiintoinen islam-museo, jossa kerrotaan islamin ohella tataarien historiasta.

Kazanin Kreml on Unescon maailmanperintökohde ja valittiin jokin aika sitten Venäjän suurimmaksi ihmeeksi. Onhan se ihan hieno kohde, mutta olisi kyllä luullut suurelta Venäjän-maalta ihmeellisempiäkin asioita löytyvän. Viipurin linna pääsi samassa matkailulehden järjestämässä äänestyksessä kuudenneksi.

Oheisen kuvan moskeijasta otin viime kesän Venäjän-matkallani 12.6.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Opi ranskaa Karibialla

Niko Lipsanen — Fri, 27 Jun 2008 03:28:19 +0000

Ranska on hieno ja hyödyllinen maailmankieli, jota Suomessa kuitenkin osataan turhan vähän. Ei siis ole lainkaan huono ajatus aloittaa opiskelua vaikka samantien. Aloittelevalle ja vähän edistyneemmällekin opiskelijalle yksi iso hankaluus on kuitenkin se, ettei ranskalaisten puheesta meinaa saada millään selvää. Ranskalaiset puhuvat nopeasti ja puhe on yhtä pötköä, josta tottumattoman on vaikea erottaa missä kohdassa sana loppuu ja seuraava alkaa.

Ranskalla on kuitenkin siirtomaahistoriansa peruina muutama saari Itä-Karibialla, suurimpina Guadeloupe ja Martinique. Sielläkin puhutaan ranskaa, mutta ainakin suomalaiseen korvaan sikäläinen puhe on selkeämpää kuin mantereella. Sanat artikuloidaan selkeämmin ja niiden välit erottaa. Vaikka tietysti on tärkeätä oppia saamaan myös siitä pariisilaisten sössötyksestä selvää, niin kynnys voi olla turhan iso, jos sillä joutuu aloittamaan. Karibianranskan kuunteleminen on suomalaiselle pehmeä lasku ranskankieliseen maailmaan.

Kielitieteellinen amatööriveikkaukseni on, että tämä ero voisi johtua siitä, ettei ranska varsinaisesti ole saarten kantaväestön kotikieli. Karibialla puhutaan kreoliranskaa (patois), joka muistuttaa ranskaa suunnilleen yhtä paljon kuin rauma suomea. Se on saanut vaikutteita, mm. sanastoa, etenkin länsiafrikkalaisista kielistä, mutta jonkin verran myös karibi-intiaanien kielestä. Kreoliranska on vähän erilaista joka saarella, mutta joka tapauksessa sitä artikuloidaan selvemmin kuin standardiranskaa. Kreolin kirjoitusasu näyttää suunnilleen siltä, kuin joku suomalainen yrittäisi kirjoittaa ranskaa siten kuin sitä lausutaan.

Ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että paikalliset puhuisivat ulkomaalaisille kreolia. Kyllä he tietävät, etteivät nämä sitä osaa. Mutta sen sijaan he puhuvat ranskaa artikuloiden sitä kreolimaisen selkeästi. Ranskankieliset keskustelut sujuvat siksi aloittelijaltakin helposti, kun ymmärtää mitä toinen osapuoli sanoo. Vain lasten kanssa voi olla hankalampaa, koska he eivät välttämättä vielä tajua, ettei toinen ymmärrä kreolia.

Luulenpa, että omaa ranskan opiskeluani ovat auttaneet etenkin kaksi ensimmäistä Karibian-vierailuani. Ensimmäinen kerta oli heti lukion jälkeen, jolloin ranskani oli vielä hapuilevaa. Guadeloupella sitä tuli kuitenkin puhuttua. Toinen kerta oli yliopisto-opiskelujeni loppupuolella, jolloin minulla oli jo vahva pohja ranskanopintojen perusteella, mutta kuitenkin turhan vähän puheharjoitusta. Silloin vietin Guadeloupella yhteensä kuukauden (ja Martiniquellakin vajaan viikon) treenaten ranskaani kovasti. Pian tämän jälkeen guadeloupelainen ystäväni tuli Suomeen vaihtoon, joten pääsin muutaman kuukauden ajan treenaamaan karibianranskaa kotimaassakin.

En kuitenkaan varsinaisesti tajunnut karibianranskan selkeyttä kuin vasta viime talvena, kun olimme vaimoni Marin kanssa Karibialla häämatkalla. Hänen ranskanopintonsa ovat vielä melko alkuvaiheessa, ja hän nimenomaan kiinnitti huomiota siihen, kuinka helppo Karibialla oli ymmärtää ihmisten puhetta.

Sama kuvio toimii myös toisin päin. Eräs keski-ikäinen guadeloupelainen perheenäiti halusi opetella muutaman lauseen suomea. En enää muista, mitkä lauseet opetin, mutta hämmästyin sitä, kuinka pienellä vaivalla hän oppi ne lausumaan. Yleensä ulkomaalaisille tuottaa suuria vaikeuksia lausua suomea niin hyvin pidemmänkään opiskelun jälkeen. Mutta kreoliranskan puhujalle suomen kielen äännemaailma ei ilmeisestikään ole kovin outoa.

Valokuvassa on Deshaies’n hiekkaranta Guadeloupella. Otin kuvan 17.11.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Borovskin seinämaalaukset

Niko Lipsanen — Sun, 15 Jun 2008 00:05:24 +0000

Borovsk on pieni kaupunki Kalugan oblastin pohjoisosassa Venäjällä. Moskovaan on sieltä matkaa reilut sata kilometriä. Kaupunki on tunnettu paitsi sen lähellä sijaitsevasta vanhasta Pafnutjevin (Pyhä Pafnutius) luostarista myös siitä, että sen rakennuksissa on runsaasti seinämaalauksia.

Borovsk on ollut olemassa jo kauan, sillä siitä on historiallisia mainintoja jo 1200-luvulta. Seinämaalaukset ovat kuitenkin huomattavasti uudempaa tekoa. Wikipedia-tietojen mukaan ne ovat jonkun paikallisen harrastelijataiteilijan tuotoksia.

Monet seinämaalauksista kuvaavat ilmeisesti joitakin historiallisia tapahtumia tai henkilöitä, osa on maisemakuvia. Jotkut ovat hauskoja, kuten yllä näkyvät ikkunat ihmisineen. Ainakin yksi autokorjaamo oli myös maalauttanut seinäänsä oman mainoksensa. Muitakin modernimpiakin aiheita on joukossa.

Vaikuttaa siltä, että kaupunki on saanut maalausten ansiosta ihan kivasti huomiota. Voisiko tässä olla hyvä idea myös jollekin suomalaiselle kaupungille kohottaa imagoaan? Borovsk tosin on muutenkin hieno ja idyllinen vanha pieni kaupunki. Sinne kannattaisi mennä käymään ilman noita maalauksiakin. Mutta ovat nuo maalaukset ainakin minun mielestäni paljon hienompia kuin parhaatkaan graffitit, vaikka niistäkin jotkut toki sopivat kohtuullisen kivasti lähiösiltojen alle.

Ottamiani valokuvia seinämaalauksista on Borovsk-kuvasivuillani. En ole ainoa, joka niitä on kuvaillut. English Russia -sivustolla kuvia on enemmänkin, ja borovsk-tägillä niitä löytää myös Flickristä. Artborovsk.ru-sivuilla taas on maalauksia, joissa kuvataan Borovskin kaupunkia.

Borovskissa voi Moskovasta käsin käydä kätevästi juna-bussi-yhdistelmällä. Kiovan suunnan asemalta pääsee paikallisjunalla (elektrishka) Balabanovoon, jossa sijaitsee lähin rautatieasema. Sieltä kun seuraa pääkatua vähän matkaa oikealle, löytää bussiaseman. Matka Borovskiin ei ole kuin kymmenisen kilometriä, ja busseja luulisi lähtevän ainakin aina junan tullessa, todennäköisesti useamminkin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Matkalla kuvaamisesta

Niko Lipsanen — Thu, 29 May 2008 14:12:48 +0000

Monet naureskelevat japanilaisille turisteille, jotka ottavat koko ajan valokuvia. Minusta se on ihan normaalia. Olen itse aivan samanlainen, enkä edes vain matkoilla. Kuvailen jatkuvasti Helsingissäkin.

Monet parhaimmat muistot matkoilta kytkeytyvät valokuviin. Ilman valokuvia olisi paljon vähemmän muistojakin. Mutta yksi hauskimpia vaiheita on matkan jälkeinen salapoliisityö, kun laittaa kuvia nettiin ja selvittää, mikä rakennus tai joki tai katu mikä liekin missäkin kadussa on. Apuna ovat Wikipedia, Google ja Googlen satelliittikuvat.

Yleensä käykin niin, että kuvien järjestelemiseen menee enemmän aikaa kuin itse matkaan. Ääriesimerkit ovat syksyn 2005 automatkalta Kroatiaan. Matkalla pysähdyttiin joissakin kaupungeissa vain tunniksi tai joskus lyhyemmäksikin aikaa. Siinä ajassa ehti kiertää keskustan ympäri ja ottaa muutaman kymmenen kuvaa. Niiden lajittelemiseen ja kohteiden selvittämiseen menikin sitten aikaa useampi tunti. Aina tarmo tosin ei riitä loppuun asti, ja niinpä sellaisiakin kuvatekstejä kuin “Katunäkymä” tai “Joku iso rakennus” on päässyt joukkoon jäämään.

Viime päivinä olen oppinut paljon lisää Moskovasta. Kävin siellä viime kesänä matkalla Volgan mutkaan. Nyt olen laittanut kuvia nettiin (sivut aukeavat lähiaikoina) ja haeskellut tietoa kuvissa näkyvistä kohteista. Samalla on tullut luettua valtava määrä Wikipedia-artikkeleita ja muuta hakukoneella löytynyttä aineistoa ja tutkittua Moskovaa satelliittikuvista. Ilman kuvien ottamista tähänkään ei olisi tullut ryhdyttyä.

Ehkä se sitten liittyy maantieteilijyyteen, mutta minusta ainakin on kiva tietää mahdollisimman paljon niistä paikoista, joissa käy. Etukäteen ei useinkaan ehdi kauheasti selvittää tai tule lukeneeksi muuta kuin jotain melko yleispätevää. Paikan päällä on yleensä muuta tekemistä kuin lukea kirjoja tai selata nettiä. Silloin pitää kierrellä ja tutustua ihmisiin. Ihmisiltäkin saa tietysti tietoa, mutta aika usein myös väärää tai vähintäänkin epätarkkaa sellaista. Yksi haaste matkanjälkeisissä tutkimuksissa onkin selvittää missä määrin matkalla kuullut asiat pitävät paikkansa ja missä määrin eivät.

Kuvassa Kotelnitseskaja-penkereen asuinrakennus Moskovassa. Kyseessä on yksi Stalinin rakennuttamista pilvenpiirtäjistä. Otin kuvan 7.6.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Teematkailua lähialueille

Niko Lipsanen — Tue, 20 May 2008 22:57:05 +0000

Vaikka Helsingissäkin on nykyisin tarjolla varsin hyvä valikoima teetä, on matkoilla syytä tarkastaa paikallinen teevalikoima. Vaikka ei edes olisi missään varsinaisessa teemaassa, niin usein löytyy pieniä erikoiskauppoja laadukkaalla valikoimalla. Eikä tarvitse lähteä kauas. Tässä kirjoituksessa esittelen teekaupat Tukholmasta, Tallinnasta ja Pietarista, yhden kustakin.

Tukholman Södermalmilla sijaitsee yksi lähiseutujen teeparatiiseista, Tea Centre of Stockholm. Paikka on hämyisä ja teevalikoima on laaja. Kauppa on tosin sen verran sekava, että saa olla tarkkana jos haluaa saada juuri sitä teetä, mitä haluaa. Teet ovat esillä numeroitujen lasiruutujen takana. Numeroiden perusteella pitää katsoa erillisestä luettelosta, mikä tee on kyseessä, jotta voi pyytää sen kauppiaalta nuuhkittavakseen. Kaupan osoite on Hornsgatan 46. Lähin metroasema on Mariatorget, mutta ei Slussenkaan kaukana ole.

Tallinnan Viru-keskuksessa sijaitseva Tea & Coffee Centre on siisti ja asiallinen teeliike, juuri sellainen mitä kauppakeskuksessa voi odottaa. Se ei välttämättä ole syy matkustaa Tallinnaan, mutta valikoima kannattaa kuitenkin tarkistaa siellä päin liikkuessa. Vaikka teelaatuja ei ole tarjolla sen enempää kuin Helsinginkään teeliikkeissä, on siellä kuitenkin usein tarjolla jotain sellaista, mikä ei ole Helsingissä silmiin sattunut.

Pietarissa käydessään kannattaa vierailla jossakin Untsija-ketjun (унция) myymälöistä. Niissä on kohtuullinen valikoima erilaisia teelaatuja ympäri maailman. Untsijan erikoisuus ovat kuitenkin maustetut teet, joita kannattaa kokeilla, vaikkei kotoisista keisarinmorsiamista pitäisikään. Teelaadut niiden pohjalla ovat melko tavanomaisia mustia ja vihreitä laatuja, mutta maustaminen on tehty taidolla. Kannattaa kokeilla esimerkiksi Katariina Suuren sekoitusta. Kauppojen osoitteet ovat ketjun kotisivulla.

Untsija-ketjun nimi tulee unssi-painomitasta, ja niinpä teetä myydään liikkeissä unsseittain. EU:n ulkopuolelta ei saa virallisesti tuoda teetä verottomasti kuin sata grammaa, mikä on alle neljä unssia. Onneksi tuon perään ei ole ainakaan minulta koskaan kyselty. Kummallisen pieni määrä se kyllä on.

Kommentteihin saa mielellään jättää vinkkejä muistakin hyvistä teekaupoista mainituissa kaupungeissa tai muuallakin.

Kuvassa on Tea Centre of Stockholm. Otin kuvan 15.2.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kaikki Venäjän hipit ja minä

Niko Lipsanen — Sat, 10 May 2008 22:49:45 +0000

Festarit eivät ole ikinä olleet se minun juttuni. Itse asiassa en ollut ennen viime kesää oikeastaan edes varsinaisesti ollut sellaisilla (Otava Happy Jazzeja ja Heinolan ilmaiskonsertteja ei lasketa). Eikä minun pitänyt olla viime kesänäkään. Minun piti vain matkustaa bestmanini kanssa Volgalle. Matkaan tuli kuitenkin mutka, ja menimme pariksi päiväksi Holmi-festivaaleille, vähän matkaa Moskovasta etelään. Ne olivat sellaiset etnohippihenkiset ilmaisfestarit. Siellä me sitten olimme, kaikki Venäjän hipit, minä ja bestman.

Festarit olivat keskellä peltoa kaukana asutuskeskuksista. Festarialueen poikki virtasi pieni joki, johon pääsi uimaan. Vesi vaikutti melko puhtaalta, ilmeisesti juomavesikin oli peräisin siitä (tosin vähän ylempää). Musiikkiakin siellä tietysti soitettiin, mutta en juurikaan esiintymislavojen nurkilla hengaillut. Sen sijaan kiertelin pitkin festarialuetta tutustumassa ihmisiin.

Se minulle ei selvinnyt, kuka tuon koko touhun järjesti ja kustansi. Oli sinne kaikkia systeemejä rakenneltu: siltoja joen yli, esiintymislavoja, vessoja, äänentoistot ym. Luulisi siitä paikastakin menevän jotain kustannuksia. Ja ei kai kaikki bänditkään siellä ilmaiseksi soittaneet? Tai mistäs minä tiedän. Mutta ilmaiseksi sinne pääsi, eikä mitään isoja mainosbannereitaan näkynyt. Myyntitoimintakin oli melko vähäistä.

Meno oli ihan rentoa ja ihmiset mukavia. Vähäinen venäjäntaitoni joutui kyllä koetuksille, koska suurin osa paikallaolijoista ei englantia juuri puhunut, suomesta nyt puhumattakaan. Mutta sujuuhan se juttu, kun vodkalla kostuttaa kurkkua. Venäjällä hipitkin juovat vodkaa, ja jokaisen juttuporukan kanssa piti ystävyysmaljat kiskaista. Olisi ehkä pitänyt hankkia vähän vähemmän ystäviä, sillä loppuillan kulusta muistikuvani ovat melko vähäisiä. Tosin juon normaalisti niin vähän, ettei minun tarvitse ottaa paljonkaan kun alkaa jo tuntua.

Jos venäläinen hippimeininki iskee, niin sinne vaan Holmille (Пустые Холмы). Viime vuonna ne alkoivat kesäkuun toisena viikonloppuna, joten samoihin aikoihin varmaan ovat tälläkin kertaa. Luulisi jotain tietoa ajankohdasta tulevan myös festareiden kotisivuille. En tosin pikaisella vilkaisulla sieltä päivämäärää löytänyt.

Minulle riitti yksi kerta oikein hyvin.

Lisäys 10.6.2008: Nyt sain lopultakin laitettua festarikuvat nettiin.

Kuvassa yleistä festarimeininkiä. Otin kuvan 10.6.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Christiania-valokuvat kiinnostavat

Niko Lipsanen — Sun, 13 Apr 2008 00:13:31 +0000

Christiania näyttää kiinnostavan webin selailijoita. Valokuvasivu Christianshavnin kaupunginosasta Kööpenhaminassa, jossa myös Christianian niin sanottu vapaakaupunki sijaitsee, on tässä ja viime kuussa ollut yksi Domnik.netin eniten vierailluista sivuista. Kuvat on otettu syksyllä 2005, kun pistäydyimme kaveriporukalla Kööpenhaminassa Kroatiaa kohti suuntautuneen matkamme varrella.

Eri valokuvasivujeni suosio vaihtelee aika ajoin. Osa menee matkailusesonkien mukaan, kun ihmiset hakevat valokuvia potentiaalisista lomakohteista (tai näin ainakin luulen). Kenian taannoisten levottomuuksien aikaan kävijätilastojen kärkeen nousivat kuvani Kiberan slummista Nairobissa. Aina satunnaiselle suosiolle ei ole selkeää selitystä, kuten nyt vaikka Christianshavn-kuville. Miksi ne juuri nyt kiinnostavat?

Muutamia kävijöitä tulee erään pilvenpolttelijasivuston kautta, jonne kuvat on kopioitu (ihan luvan kanssa, sillä kuvat on lisenssoitu ei-kaupallisen käytön tietyin ehdoin sallivalla Creative Commons -lisenssillä). Sivuilta ei tosin ole varsinaista linkkiä, mutta osoite ja kuvaajien nimet on mainittu. Se ei kuitenkaan riitä selittämään kävijäryntäystä.

Käyntimme vapaakaupungissa kaksi ja puoli vuotta sitten jäi uteliaaksi pyrähdykseksi, sillä matkaa oli vielä paljon edessä. Ja tuskin sinne kovin pitkäksi aikaa olisi muutenkaan viitsinyt jäädä.

Valokuvauksen harrastajan kannalta paikka ei tuntunut kovin vapaalta, sillä keskeisimmissä osissa valokuvaaminen oli isojen kieltokylttien tehostamana kielletty. En uhmannut kieltoa, vaan kuvailin vähän sivuummalla. Satuin myös näkemään, kun yksi väärässä paikassa kameralla osoitellut turisti sai kimppuunsa ärhäkkään hipin.

Yritimme matkan aikana käydä toisessakin vapaakaupungissa. Kyseessä olisi ollut Metelkova Ljubljanassa. Se ei kuitenkaan pikaisella ajelulla löytynyt, ja meillä oli vähän kiirekin. Sitä paitsi satoi. Reissun hippiyhteisöosuus rajoittui siten Kööpenhaminaan.

Oheista kuvaa lähempänä kuvauskieltoaluetta en kaivanut kameraani esiin. Christistianshavn-kuvasivulla on myös toisen samalla reissulla mukana olleen matkalaisen, Santeri Junttilan, otoksia vapaakaupungista. Kuvat on otettu tiistaina 27.9.2005.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Karibi-intiaanit ja Kolumbus

Niko Lipsanen — Wed, 09 Apr 2008 06:20:57 +0000

Salybian katolisen kirkon päätymaalaus Dominican Karibiterritoriossa hämmästytti minua jo ensimmäisellä Dominican-matkallani reilut 14 vuotta sitten. Muraaliin on kuvattu Kolumbuksen toisen matkan laivasto ja eurooppalaisten kohtaaminen karibi-intiaanien kanssa. Kun tietää, mikä tuho eurooppalaisten tulosta alueen alkuperäiskansoille seurasi, aihevalinta on melko hämmästyttävä. Itä-Karibian intiaaneista ei ole jäljellä enää juuri muuta kuin nuo Dominicalla asuvat karibit (tai kalinagot, kuten he jälleen ovat alkaneet itseään kutsua).

Kyseessä on kuitenkin kirkko ja vieläpä katolinen sellainen. Ja kristinusko tuli Dominicallekin eurooppalaisten mukana. Tätä näkökulmaa painotti muun muassa entinen karibipäällikkö Faustulus Frederick, jonka kanssa aiheesta keskustelimme samalla kun pelasimme dominoa ja joimme rommia. Hänkin tosin oli sitä mieltä, että jokin muu aihe olisi silti voinut olla sopivampi.

Frederick on itsekin taidemaalari, ja osallistunut myös kyseisen kirkon koristeluun. Kyseisen muraalin on kuitenkin maalannut dominicalainen historioitsija ja taidemaalari Lennox Honychurch.

Uskonnon läsnäolo Dominicalla on paljon voimakkaampi kuin täällä maallistuneessa Pohjolassa. Uskonnolliset aiheet tulevat keskusteluissa esiin luontevasti ja ihmiset käyvät kirkoissa, niin Karibiterritoriossa kuin muuallakin. Hurrikaanikauden alkaessa kirkoissa rukoillaan, ettei myrsky osuisi Dominicalle (juuri muita valmisteluja köyhällä saarella ei sitten asian eteen tehdäkään). Suurin osa dominicalaisista on katolilaisia, mutta erilaisia pieniä protestanttikirkkojakin löytyy joka kylästä, monesta useampiakin.

Ja uskonnon nimissä intiaanitkin voivat käydä messussa kirkossa, jonka pääoven päällä kuvataan, kuinka kansanmurha saapui heidän keskuuteensa.

Kuvassa Karibiterritorion katolinen kirkko Salybian kylässä Dominicalla. Otin kuvan messun jälkeen adventtisunnuntaina 2.12.2007

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Liftaamisesta Guadeloupella

Niko Lipsanen — Sun, 30 Mar 2008 19:39:56 +0000

Matkustaminen bussilla on Guadeloupella helppoa ja edullista. Matkailijan kannalta erityisen kätevää on se, että matka maksetaan vasta bussista poistuessa. Voi hypätä kyytiin, ja kun näkee jonkun kiintoisan näköisen paikan, hyppää pois. Matkan määränpäätä ei tarvitse päättää etukäteen. Viikonloppuisin liikennettä on kuitenkin vähän, ja jos ei aivan pääteitä pitkin ole matkustamassa, niin bussivuoron osuminen kohdalle voi olla aika sattumasta kiinni. Silloin pitää joko liftata, ottaa taksi tai vuokrata oma kulkuväline. Kokeilimme liftaamista, mutta se ei osoittautunut erityisen helpoksi.

Turisteilta oli turha toivoa kyytiä. He eivät vuokra-autojensa kanssa pysähtyneet liftareiden kohdalla. Mutta eipä sitä tehnyt paikallinen musta väestökään. Liftasimme yhden viikonlopun aikana kuuteen eri kyytiin, ja viisi niistä saimme saarella asuvilta valkoisilta. Vain ensimmäisen kyydin tarjosi paikallinen rastamies parhaat päivänsä kauan sitten nähneen autonsa kanssa. Lisäksi yhden kyydin tarjosi pariskunta (?), jossa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen.

En tiedä, miksi paikalliset eivät ottaneet kyytiin. Turistit nyt tavallaan ymmärtää; vieraalla maalla on usein vähän varovaisempi. Ja monilla paikallisista on tietysti suuret perheet ja auto jo valmiiksi täynnä. Mutta silti. Olisimmekohan saaneet kyytejä helpommin, jos olisimme olleet mustia?

Viimeistä kyytiä odotimme pitkään. Iltahämärä alkoi jo lähestyä, mutta kyytiä ei kuulunut. Olimme Guadeloupen pääkaupungin, Basse-Terren, rantakadulla ja tarkoituksenamme oli päästä Trois-Rivières’n pikkukaupunkiin. Ei kovin pitkä matka, mutta busseja ei kuitenkaan ollut. Lopulta eräs saarella asuva nainen pysähtyi ja otti meidät kyytiin. Hän ei ollut menossa kyseiseen kaupunkiin, mutta ajoi kuitenkin sitä kautta. Hän kertoi ottaneensa meidät kyytiin, koska oli nähnyt vähän aikaisemmin meidän antavan katukoiralle ruokaa.

Kannattaa siis olla kiltti koirille! Karibialla monetkaan eivät ole, ja sitä kyydin tarjonnut nainenkin kovasti harmitteli.

Kuvassa (jutussa mainittu) koira viimeistelee salamiannostaan Basse-Terren rantakadulla Guadeloupella. Otin kuvan 18.11.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Parvekekeittiö olisi aika kiva

Niko Lipsanen — Wed, 27 Feb 2008 02:08:06 +0000

Guadeloupella vuokrasimme viimeiseksi yöksi pienen huoneiston, jossa oli keittiö parvekkeella. Siellä tropiikissa tuollainen ratkaisu olikin aika kätevä. Parvekkeella keittiö ei vie tilaa sisältä, ruoanlaitto ei lämmitä sisätiloja, käryt menevät suoraan ulos ja parveke on myös varsin mukava ruokailutila. Suomen talvessa tuollainen ratkaisu ei valitettavasti taitaisi oikein toimia.

Tietysti säät eivät aina ole parhaimmillaan edes Karibialla, ja meillekin osui tuolla aika tuulinen ilta. Parvekkeen eteen sai kuitenkin laskettua suojan, joka vähän vei parvekemaisuutta, mutta suojasi sateelta ja tuulelta. Osalle keittiön laitteista säiden vaihtelu voi myös olla rankkaa, mutta tuolla ongelma oli ratkaistu sijoittamalla jääkaappi parvekkeen oven viereen sisäpuolelle. Parempi tietysti, jos sekin voisi olla parvekkeella, sillä turha sitä on tropiikissa pitää puhkumassa lämpöä sisätiloihin.

Jos jotain huonoja puolia parvekekeittiöstä pitää keksiä, niin ehkä se ei aina ole kivaa, jos kerrostalossa ruokien käryt kulkeutuvat naapuriin. Tosin kyllä sen välillä suomalaisenkin kerrostalon rappukäytävässä haistaa, mitä naapurissa kokataan.

Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, ettei Suomen talvi oikein sovi minulle. Parvekekeittiö ei tietysti ole ainoa eikä tärkeinkään syy. Kuukausi Karibiaa oli kiva piristys marras-joulukuussa, mutta sitäkin ankeampaa on nyt täällä pimeässä ja kylmässä pohjoisessa.’

Kuvassa parvekeittiömme Moulen kaupungissa Guadeloupella. Otin kuvan 14.12.2007, päivää ennen lähtöämme takaisin Eurooppaan.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Vähemmän taidetta, enemmän informaatiota

Niko Lipsanen — Sun, 17 Feb 2008 19:46:50 +0000

Vaikka kuinka sanotaan, että valokuva latistaa paikan, niin usein on myös toisin päin. Kun on nähnyt jostain paikasta hienon kuvan, joka on otettu teknisellä taituruudella ihanneolosuhteissa ja josta kuvaaja on taiteellista vaikutelmaa korostaakseen rajannut pois kaiken mielestään epäolennaisen, voi itse paikka olla sen jälkeen pettymys. Maantieteilijälle kuva on informaation lähde, mutta taiteellisissa kuvissa informaatiosisältö supistuu usein olemattomiin. Jos haluaa tietää, miltä jossain paikassa näyttää, tavallisten turistien räpsimät matkakuvat ovat usein antoisampia tietolähteitä.

Onneksi tavallisillakin kuvaajilla on nykyään mahdollista saada kuvansa ja julki, ja vaikkapa Flickristä tavan tallaajien ottamia kuvia eri puolilta maailmaa löytyy miljoonittain. Niissäkin on silti puutteensa. Seuraan aina välillä esimerkiksi Flickrin Dominica-kuvavirtaa. Puuduttavinta on se, että matkailijoiden ottamissa kuvissa toistuvat samat kohteet uudestaan ja uudestaan. Sen sijaan monista kylistä ja muista mielenkiintoisista paikoista ei löydy kuvan kuvaa.

Tavalliset matkaajat kuvaavat turistikohteita ja niiden nähtävyyksiä. Niillä, jotka matkustavat vähemmän tallattuihin paikkoihin, on turhan usein myös jonkinlaisia taiteellisia ambitioita. Perushyvästä ja informaatiopitoisesta kuvasta on huutava pula.

Onneksi matkailijat eivät ole ainoa ihmisryhmä, jotka kuvaavat paikkoja ja maisemia. Verkossa on yhä enemmän paikallisten ihmisten omista kylistään, kaupungeistaan ja maistaan ottamia valokuvia eri puolilta maailmaa. Muun muassa edellä parjaamassani Dominica-kuvavirrassakin on yhä enemmän paikallisten asukkaiden tai vierailevien maastamuuttaneiden otoksia. Ne tosin keskittyvät usein joihinkin tapahtumiin, kuten karnevaaleihin. Kaikki ei kuitenkaan löydy Flickristä, vaan kannattaa hakea kuvia myös hakukoneilla ihmisten omilta kotisivuilta.

Olen yrittänyt itsekin paikata informatiivisten kuvien puutetta omilla matkakuvillani. Yleensä katson paikkaa, ja yritän hahmottaa mikä kaikki tekee siitä juuri sen paikan. Sitten yritän taltioida sen kaiken kuvaan. Eikä se ole haittaa, jos kaikki ei tallennu yhteen kuvaan. Voihan niitä ottaa enemmänkin. Haluan tietysti, että kuvat ovat teknisesti hyvälaatuisia, mutta jos niillä joskus on jotain taiteellista arvoa, niin se on tapahtunut vahingossa. En tee taidetta vaan dokumentoin.

Järjestelmällisimmän dokumentaatioprojektini tein keväällä 1999, kun kuvasin Dominican pienen pääkaupungin Roseaun lähes katu kadulta läpi. Valitettavasti olen skannannut kuvat nykystandardeja ajatellen turhan pieneen kokoon, mikä laskee niiden informatiivisuusarvoa. Täydennystä kuviin on tulossa lähikuukausina, ja tällä kertaa vähän suuremmassa koossa, kun saan viime syksynä ottamani uudet kuvat verkkoon. Ihan samanlaiseen järjestelmällisyyteen en kuitenkaan tällä kertaa yltänyt.

Pyydänkin kaikkia digikameroiden omistajia: ottakaa tavallisen informatiivisia kuvia siitä, miltä oma lähiympäristönne näyttää ja ottakaa matkoillakin kuvia ihan niistä tavallisista asuntokaduista ja muista tusinamaisemista. Ottakaa niitä paljon ja laittakaa ne nettiin. Älkää pyrkikö turhaan taiteellisuuteen, sillä se yleensä enemmän vie kuin tuo informaatiota. Sitä paitsi, taidekuvista on ylitarjontaa.

Kuvassa on taloja Kurkiaiskujalla Helsingin Kurkimäessä. Olen ottanut kuvan toukokuussa 2003. Minulla on tuhansittain tylsiä, mutta informatiivisa kuvia Helsingistä. Niiden laittaminen verkkoon vain vähän kangertelee. Jotain siellä jo on, toivottavasti kohta vähän enemmän.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Pyhien saaret eli Seintsit

Niko Lipsanen — Sat, 09 Feb 2008 02:42:36 +0000

Maantieteellinen paikannimistö on joskus hankalaa, etenkin kun kertoo vierasmaalaisista paikoista suomeksi. Esimerkiksi Guadeloupen ja Dominican välissä sijaitsevan pienen Ranskalle kuuluvan saariryhmän nimi on Îles des Saintes tai lyhyemmin Les Saintes. Ranskankielisen nimen käyttö suomessa on kuitenkin kankeaa, koska ainakaan lausuttuna nimi ei kerro useimmille ranskaa taitamattomille sen enempää sitä, että kyse on saarista, kuin sitäkään, että nimi on monikollinen. Jälkimmäinen on hankala asia etenkin nimeä taivutettaessa, jos valmiiksi monikolliseen sanaan pitää liitää suomen monikon taivustusta: “Kävin Les Sainteseilla.”

Suoraan käännettynä nimi on “Pyhien saaret” tai lyhyemmässä muodossa “Pyhät”. Alun perin nimi on Kolumbuksen antama ja espanjaa: Los Santos. Englanniksi käytetään joskus muotoa The Saints, mutta yleensä ranskankielistä nimeä käytetään kääntämättä. Englanninkielinen nimi esiintyy kuitenkin vuonna 1782 käydyn taistelun Battle of the Saints nimessä, joskin ainakin Wikipedia käyttää sekasikiömuotoa Battle of the Saintes. Ilmeisesti tarkoitus on välttää nimen kuulostaminen “pyhimysten taistelulta”.

Ei siis ole helppoa muillakaan kielillä.

Kun puhun jollekulle kyseisistä saarista, minulla ei kuitenkaan ole ongelmia nimen kanssa. Kerron sujuvasti käyneeni “Seintseillä”.”Seintsit” näyttää kirjoitettuna vähän hassulta (kunnes siihen tottuu), mutta on loppujen lopuksi aika osuva. Se kuulostaa saariryhmän nimeltä, se on monikollinen, ja nimestä on myös helppo arvata, mistä se on johdettu. Ja mikä tärkeintä, nimi kuulostaa suomelta ainakin siinä määrin, että sen taivuttelu suomenkielisessä tekstissä ei tuota mitään ongelmia.

Voisinko siis Karibialta gradun tehneen maantietelijän auktoriteetillä ryhtyä vaatimaan, että saariryhmän nimi suomeksi on jatkossa Seintsit?

Kuvan olen ottanut Terre-de-Haut’n saarella Seintseillä 19.11.2007.