Eilisessä messussa Agricolan kirkossa oli oikein kesäinen tunnelma ainakin siinä mielessä, että kaikki tuntuivat olevan kesälomalla. Kukaan ei muistanut kertoa synnintunnustuksen numeroa, pari virttä veisattiin eri järjestyksessä kuin ne oli taululle merkitty ja pappi luki evankeliumitekstin kahteen kertaan. Messun jälkeen kuulin vielä sivusta, kun joku morsiuspari (tai lähinnä morsian) tiuski papille siitä, että heidän kuulutuksensa oli jätetty lukematta.

Mikä siinä onkin, että kun asiat alkavat mennä pieleen, niin usein ne sitten kerääntyvät ja menevät pieleen oikein joukolla?

Osa sekaannuksista saattoi johtua siitä, ettei liturgia- ja saarnavuorossa ollut pastori Tiina Silvo välttämättä ollut kauhean tottunut Agricolassa noudatettavaan vanhaan messukaavaan. Tuo evankeliumipätkä taitaa olla niissä vähän eri kohdissa, ja nyt tuli luettua molempien mukaan. Mutta kertaushan on opintojen äiti. Itse saarna oli kuitenkin varsin mainio.

Päivän teemana oli etsikkoaika. Raamatussa se mainitaan vain yhden kerran kohdassa, jossa Jeesus itkee Jerusalemin kohtaloa (Luuk. 19:44). Myös päivän evankeliumi oli Luukkaan kirjasta (Luuk. 4:23-30). Kyseessä on kohta, jossa Jeesus palasi Nasaretiin opettamaan. Jeesus kuitenkin kieltäytyi tekemästä ihmetekoja viitaten siihen, kuinka profeetat Elia ja Elisa eivät myöskään tehneet ihmeitään omiensa keskuudessa ja tokaisi, että “kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.” Väkijoukko hurjistui, ja yritti heittää Jeesuksen jyrkänteeltä alas.

Nasaretilaisillakin oli ilmeisesti etsikkoaikansa. Heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt vaatia ihmeitä uskoakseen, vaan uskoa, jotta ihmeitä olisi tapahtunut. Jeesus teki ihmeparantumisia niille, jotka jo uskoivat, eikä niinkään ihmeitä siksi, että ihmiset uskoisivat (tosin kyllä hän taisi Kaanan häissäkin ihan pyynnöstä sen veden muuttaa viiniksi).

Aika vähän sain lopulta tästäkin saarnasta irti, vaikka se hyvä olikin. Luulenpa, että lopetan tämän puolisäännöllisen saarnabloggauksen tähän kirjoitukseen. Formaatti ei oikein toimi. Toki jatkossakin, jos saarnasta nousee esiin joitakin ajatuksia, niin saatan niistä blogata. Mutta en enää pyri tekemään raporttia joka sunnuntain saarnasta.

Mutta menkää sunnuntaina messuun, siellä niitä saarnoja kuulee ihan livenä.

Kuvassa on Agricolan kirkon saarnatuoli. Otin kuvan eilen 27.7.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kuinka käytät talenttisi?
• Kyytiin hyppäämisestä
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Viime sunnuntain messussa evankeliumitekstinä oli hankalankuuloinen vertaus isännästä, joka maasta poistuessaan uskoi palvelijoilleen eri määriä rahaa hoidettavakseen (Matt. 25:14-30). Viisi talenttia saanut sijoitti ne, ja hankki toiset viisi lisää, ja kaksi talenttia saanut teki vastaavan tempun. Mutta yhden talentin saanut hautasi rahan maahan ja palautti isännän palatessa tälle vain omansa. Isäntä suuttui:

Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.

Olimme messussa tällä kertaa Helsingin Tuomiokirkossa ja saarnavuorossa oli kappalainen Suvi-Päivi Koski. Saarna ei alkanut kovin lupaavasti. Koski kertasi evankeliumitekstin monisanaisesti ja psykologisoi sitä mitä kunkin palvelijan mielessä kenties oli liikkunut. Kohta, jossa hän kuvaili kuinka tuuli tuo uusia lehtiä peittämään sitä kuoppaa, jonka vähäisin palvelija oli yhdelle talentilleen kaivanut, oli jo suorastaan pitkästyttävä.

Koski kuitenkin kokosi lopulta saarnan kunnialla kasaan. Hän muistutti, että tämä Jeesuksen vertaus oli hänen opetuksensa loppuvaiheilta. Jeesus oli silloin opetuslastensa kanssa jo Öljymäellä, ja vertaus liittyi sarjaan opetuksia, joilla valmistettiin opetuslapsia tulevaan. Vaikka vertauksessa Jeesus puhuukin rahasta, niin talentteja ei pidä ymmärtää kapeasti siinä merkityksessä, vaan laajemmin Jumalan antamina kykyinä ja lahjoina. Vaikka ei olisikaan saanut niitä yhtä paljon kuin joku toinen, on kuitenkin tärkeätä, että kehittää lahjojaan ja käyttää niitä taivaallisen isäntänsä hyväksi.

Kirkkokahvien jälkeen oli vielä saarnajatkot. En ole niillä koskaan ennen käynyt, koska aika harvoin tulee ylipäätään käytyä tuomiokirkossa messussa. Mutta tällä kertaa menimme myös niille. Siellä saarnan teemoista jatkettiin keskustellen. Kysyin, että entä jos joku palvelijoista olisi sijoittanut talenttinsa, mutta epäonnistunut ja menettänyt sijoituksensa. Mikä olisi ollut isännän tuomio? Mitään selvää vastausta ei tullut, mutta yksi osallistujista viittasi vertaukseen tuhlaajapojasta. Siinä ei kuitenkaan mielestäni ole kyse samasta asiasta, sillä tuhlaajapoika vain tuhlasi ilman yritystäkään sijoittaa.

Lopulta keskustelu harhautui romanialaisiin kerjäläisiin eikä Koski yrityksestään huolimatta onnistunut enää palauttamaan sitä aiheeseen. Mutta ihan antoisa tuokio se joka tapauksessa oli.

Kuvassa Helsingin tuomiokirkko sisältä. Otin kuvan messun jälkeen 20.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kyytiin hyppäämisestä
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Eilen oli toinen sunnuntai helluntaista ja kirkkovuoden teemana oli “Katoavat ja katoamattomat aarteet”. Olin vaimon ja erään kaverimme kanssa Lähetyskirkossa, jossa oli kevään viimeinen messu ennen kesätaukoa. Saarna- ja liturgiavuorossa oli pastori Heikki Hilvo.

Päivän evankeliumiteksti oli Luukkaan evankeliumista (Luuk. 12: 13–21). Siinä Jeesus sanoo: “Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”

Omistaminen sinänsä ei ole ongelma, vaan se, turvaako elämänsä siihen. Tähän viittaa Jeesuksen sanoma päivän tekstin viimeisessä jakeessa: “Näin [huonosti] käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.” Ja tätä ymmärrän myös Hilvon tarkoittaneen saarnassaan. Hän luki meille myös psalmin 23 – “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” – ja kehotti kuuntelijoita kysymään itseltään, voisivatko nämä yhtyä siihen: luottaa Herraan ja siihen, ettei mitään puutu.

Hilvo kertoi myös tarinan pyöräilijästä, joka oli lähdössä ylittämään Niagaraa vaijeria pitkin. Pyöräilijä oli kysynyt katsojalta, uskooko hän yrityksen onnistumiseen. Katsoja oli sanonut uskovansa, jolloin pyöräilijä oli sanonut: “Hyppää sitten kyytiin.” Voimme puhua Jumalasta hurskaasti, mutta uskossa on kyse siitä, että luottaa elämänsä Jumalan käsiin.

Maallisista aarteista luopumista pääsimme käytännössä harjoittelemaan, kun kolehti kerättiin. Se meni tällä kertaa Burman uhreille. Messun alussa Hilvo kertoi rukouksia tarvittavan sen puolesta, että apu voidaan toimittaa perille, eikä se jää maan rajoille.

Messu oli tällä kertaa osittain englanninkielinen, mikä johtui messumusiikista vastanneesta namibialaisesta M4-bändistä.

Suvivirsi ei pettymykseksemme ollut messuohjelmassa, vaikka kevään viimeisestä messusta olikin kyse. Kirkkokahveilla asiasta tuli mainittua Hilvollekin, joka sitten pyysi erästä paikallaolijaa soittamaan virren pianolla. Ilman virsikirjaa en takeltelematta muistanut sanoja paria ensimmäistä säkeistöä enempää, mutta onneksi monet muut tuntuivat osaavan paremmin (mm. vaimoni). Mutta kyllä siitä joka tapauksessa kivan kesäinen tunnelma jäi.

Kuvassa on toinen lasimaalauksista Lähetyskirkon alttarin takana. Otin kuvan eilen 25.5.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Aloitan tällä kirjoituksella saarnabloggaamisen. Ihan jokasunnuntainen tapa tästä tuskin tulee, kun ei joka viikko tule käytyä kirkossakaan, ja aina ei saarnasta jää mitään mieleen. Mutta silloin jos jotain jää, kirjoitan siitä tänne (vaikka sitten ehtisi mennä maanantain puolelle, kuten nyt aloituskerralla).

Eilen oli Pyhän Kolminaisuuden päivä, ja kävin messussa Johanneksenkirkossa. Liturgian ja saarnan hoiti Johanneksen kappalainen Ermo Äikää.

Päivän teemana oli “Salattu Jumala”. Äikää aloitti saarnan kertomalla, että tämä on kirkkovuoden teemoista opillisin. Hyvä niin, sillä ainakin minun mieleeni ovat saarnat, jotka sisältävät teologista pohdiskelua. Sellaisia saisi olla enemmänkin.

Kovin syvälle teologisiin syövereihin ei kuitenkaan menty. Äikää kertoi, ettei Jumalan olemus ole tavoitettavissa järkeilyllä, eikä sellaista siksi kannata yrittäkään. Kolmiyhteisyys on kuitenkin kristillisen opin peruskiviä, eikä siitä sovi ottaa mitään pois. Tämän hän kertoi useamman kerran hieman eri sanoin.

Sitten jatkettiin päivän evankeliumiin (Joh. 15: 1–10), jonka ensimmäinen jae kuuluu: “Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.” Äikää sanoi, että teksti kuvastaa kolmiyhteyttä. Kristus on puu Jumalan viinitarhassa, ja me olemme puun oksia. Minulta taisi kuitenkin mennä ohi, missä se Pyhä Henki tässä vertauksessa oli. Maan ravinteissako kenties?

Äikää puhui paljon vertauskuvin ja korosti kolmiyhteysopin merkitystä. Saarna jäi kuitenkin vähän sekavaksi, enkä oikein löytänyt siitä punaista lankaa. Se vaikutti enemmän osalta liturgiaa. Ehkä lähestymistapani on turhan rationaalinen, mutta olisin kaivannut hieman enemmän analyyttista pohdintaa, olihan nyt opillinen sunnuntaikin. Vai pitäisikö vain uskoa mitä Äikää sanoo, ja olla yrittämättäkään järkeillä?

Tulee väkisin mieleen yksi Sinfestin kristinuskoa oivaltavasti piikittelevistä stripeistä. Mutta ei pidä olla liian kriittinen. Ihan hyvä saarna se oli, vaikkei siinä mitään erityisen erikoista ollutkaan.

Saarnan jälkeen esirukousosiossa rukoiltiin Kiinan ja Burman luonnonturmien uhrien puolesta. Korvaani särähti kuitenkin se, että Äikää käytti jälkimmäisestä juntan sille antamaa nimitystä Myanmar. Sitä ei mielestäni pitäisi pitää kyseisen maan legitiiminä nimenä.

Kuvassa Johanneksenkirkko. Kuvaa en kuitenkaan ottanut eilen, vaan käydessäni siellä edellisen kerran pari viikkoa sitten 4.5.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Kyytiin hyppäämisestä
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Sukuluettelot ja jotkin vähemmän keskeiset kirjat tiivistelmä hyppää kokonaan yli. Vanha Testamentti tiivistyy tarinaksi, ja tutut tarinat asettuvat paikoilleen suhteessa toisiinsa. Uutta Testamenttia kirja käy läpi tarkemmin ja opetuksien sisältöönkin kiinnitetään enemmän huomiota. Ja niinhän sen tietysti kuuluukin mennä, koska VT:n opetukset annettiin juutalaisille, eikä meidän kristittyjen niistä niin tarvitse välittää.

Jos mieluummin kuuntelet kuin luet tiivistelmän, niin kannattaa tulla Lähetyskirkolle (Tähtitorninkatu 18, Helsinki) huomenna tiistaina kuuntelemaan. Siellä koko kirjanen luetaan läpi. Välissä pidetään kahvitauko. Minä luen luvut 8 ja 9, joissa käsitellään Daavidia kuninkaana ja psalmeja.

Kannattaa tietysti myös ostaa itse kirja, sillä välitti uskonjutuista tai ei, niin onhan Raamattu kuitenkin länsimaisen kulttuurin perusteoksia. Lähetysseura myy kirjaa seitsemän euron hintaan, joten kallis hankinta se ei ole. Varmaan jotakuinkin samalla hinnalla teoksen saa hankittua kirjakaupastakin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Kyytiin hyppäämisestä
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Kirkosta eroavien henkilötiedot vaarassa