Aiheita » ruoka

Suklaafestivaali Lasipalatsissa

Niko Lipsanen — Sat, 15 Nov 2008 14:12:58 +0000

Lasipalatsissa on juuri nyt meneillään suklaafestivaali, jossa eri näytteilleasettajat esittelevät erilaisia laadukkaita suklaita. Vaimoni Mari yllätti minut ja vei meidät sinne. Itseltäni oli koko tapahtuma jäänyt huomaamatta. Paikan päällä oli aikamoinen tungos. Ensi kerralla tilaisuutta varten kannattanee varata vähän isompi tila, vaikka Lasipalatsi tietysti on kiva siitä, että se sijaitsee aivan ydinkeskustassa.

Hyvää suklaata oli tarjolla vaikka kuinka paljon. Yksi oli silti ylitse muiden: Extra Noirin käsintehdyt passionsuklaakonvehdit olivat aivan uskomattoman herkullisia. Valitettavasti niitä ei ole myytävänä missään, sillä T:mi Extra Noir ei valmista eikä myy suklaata. Sen sijaan he järjestävät alan koulutusta.

Varsin mielenkiintoinen tuttavuus oli myös Cocoa Farmin australialainen viinisuklaa. Sitä oli maisteltavana niin Merlot-, Shiraz- kuin Pinot Noir -rypäleistäkin valmistettuna. Suomessa valmistajaa edustaa Reuter & Stolt.

Myös sokeriton suklaa oli yllättävän hyvää. Sitä tarjosi Sokeriton Finland.

Mari olisi halunnut kokeilla myös Suomen Kosmetologisen Yhdistyksen Opiston suklaahoitoja, mutta valitettavasti jono oli liian pitkä.

Luennot ja erilliset suklaamaistelutilaisuudet jäivät tällä kertaa väliin. Suklaan maistelu -luennosta kuulin pienen pätkän lopusta, jossa kerrottiin tumman suklaan eri tyyppien eroista.

Festivaalilipun hintaan kuuluu vielä näytös Lasse Hallströmin elokuvasta Pieni suklaapuoti. Palaamme vielä illaksi Bio Rexiin katsomaan sen.

Kuvassa on ihmistungosta suklaafestivaalilla tänään lauantaina 15.11.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Fazerin sitruunajogurttisuklaa

Niko Lipsanen — Sun, 09 Nov 2008 04:53:35 +0000

Sain kutsun ainakin vielä varsin vaatimattomasti suosiota keränneeseen Facebook-ryhmään, jossa vaaditaan Fazerin sitruunajogurttisuklaata saataville myös levymuotoisena. Koska minulta oli jäänyt tällainen herkku kokonaan huomaamatta, niin ostin kauppareissulla yhden sitruunajogurttisuklaapatukan (Karl Fazer Lemon Yoghurt) ja kokeilin, miltä se maistuu.

Kuten kuvastakin näkyy, niin jogurttitäytettä patukassa on melko runsaasti. Minun makuuni sitä on oikeastaan liikaa, sillä sitruunajogurtin maku pääsi turhan hallitsevaksi suklaisuuden jäädessä taustalle. Myös jälkimaku oli sitruunajogurttinen, mitä ei voi pitää hyvänä asiana. Suklaapatukasta pitää jäädä suuhun suklaan maku.

Ei se nyt kuitenkaan varsinaisesti pahaa ollut, vaan ihan mielellään sitä patukallisen söi. Ja kyllä varmaan menisi levykin, jos joku sellaisen tarjoaisi. Mutta luulenpa. että minulta ne jäävät jatkossa kaupan hyllyyn niin patukoina kuin levyinäkin.

Sitruunajogurttipatukoiden levyttäminen ei siis saa varauksetonta kannatustani, vaikka eipä tuo kai elämääni millään lailla haittaisikaan. En kuitenkaan liity ryhmään. Mutta jos koet asian läheiseksi ja olet Facebookissa, niin linkki ryhmään on tuossa vähän ylempänä.

Valokuvan Fazerin sitruunasuklaapatukasta otin 5.11.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Oliiviöljyissä on eroja

Niko Lipsanen — Sun, 12 Oct 2008 10:30:35 +0000

Vaimoni Mari ei aikaisemmin pitänyt oliiviöljyistä, koska oli saanut lähinnä halvimpia espanjalaisia öljyjä. Innostus virisi kuitenkin tuliaisina saadun kreetalaisen oliiviöljyn myötä, kun hän havaitsi, että oliiviöljyillä todellakin on eroa. Sen jälkeen hän onkin etsinyt täydellistä oliiviöljyä vertailemalla Suomesta saatavia laatuja. Valikoima täällä koostuu lähinnä kahdesta tyypistä: toisiaan muistuttavista espanjalaisista ja sitten kreikkalaisista.

Onneksi valikoimaa voi täydentää matkoilla. Viime joulun alla olimme Pariisissa, ja sieltä ostin Marille lahjaksi Oliviers & Co -myymälästä laatikon, jossa oli kuusi pikkupulloa oliiviöljyjä eri puolilta Välimeren pohjoisrantaa. Niitä on nyt kohta vuosi maisteltu, ja Suomenkin valikoimaa on tullut samalla käytyä tarkemmin läpi. On siis aika kysyä Marilta vähän oliiviöljyistä.

Oliiviöljyjen tyypit vaihtelevat maittain ja alueittain. Kreikkalaiset öljyt ovat maukkaimpia, mutta samalla myös vähän hapokkaita. Tähän mennessä maistellut kreetalaiset öljyt ovat vähemmän hapokkaita ja täyteläisempiä kuin muun Kreikan öljyt, ja sopivat erinomaisesti etenkin leivän kanssa. Laajemmassa välimerellisessä vertailussa ne ovat kuitenkin varsin samantyyppisiä kuin muutkin kreikkalaiset oliiviöljyt.

Ranskalaiset maistuivat Marin suuhun aluksi vähän pliisuilta, mutta se johtui vain hapokkuuden puutteesta. Italialaiset öljyt eivät ole erityisen täyteläisiä, mutta sopivat kyllä hyvin pastaruokiin, kuten saattaa odottaakin. Niiden maku on mieto ja kevyt. Niihin verrattuna ranskalaisetkin öljyt ovat varsin täyteläisiä.

Espanjalaiset oliiviöljyt ovat äkäisen hapokkaita, ja sopivat vaikkapa rasvaisiin ja mausteisiin possuruokiin. Salaattiin niitä ei kannata laittaa. Portugalilaisia oliiviöljyjä Mari on kokeillut vasta yhtä laatua, ja sen maku oli jotain espanjalaisen ja ranskalaisen välistä. Se sopii vähän miedomman makuiseen ruokaan kuin espanjalaiset öljyt.

Eri oliiviöljyt näyttäisivät siis heijastelevan eri maiden ruokakulttuuria – tai toisin päin. Espanjalaiset oliiviöljyt ovat yhtä barbaarisia kuin espanjalainen keittiökin, ranskalaiset taas hienostuneen mietoja, mutta silti täyteläisiä. Marin oliiviöljytutkimukset ovat kuitenkin vasta alkutaipaleella ja erityisesti eri maiden eri alueiden vertailu on vielä pahasti kesken.

Mutta mikä sitten on parasta oliiviöljyä, jota Suomesta saa?

– Kreikasta tulee parikin hyvää öljyä, Extrolio ja Kretiko. Niistä on vaikea valita parempaa. Kumpikaan ei edes ole mitään erityisen kallista oliiviöljyä, joten niiden hinta-laatusuhde on erinomainen.

Kuvassa on kolme Ranskasta ostettua pikkupulloa oliiviöljyä: kreikkalainen Mantinea e Avia, ranskalainen Moulin Dozon-Autrand ja portugalilainen Vale de Lobo. Otin kuva 16.5.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kuivatut kiivit

Niko Lipsanen — Sat, 04 Oct 2008 05:17:09 +0000

Vaimoni Mari toi muutama päivä sitten kaupasta pussillisen kuivattuja kiivihedelmän suikaleita (joskus muinoin kyseistä hedelmää taidettiin kutsua nimellä kiwi). Ostopaikka taisi olla Kampin K-supermarket. Hän ei itse niihin kovasti tykästynyt, maistuivat kuulemma kalalta. Minusta ne taas olivat oikein makoisia.

Tunnistan kyllä taustalta sen maun, jota Mari pitää kalana. Se ei kuitenkaan minua häiritse. Monissa kuivatuissa hedelmissä on mielestäni vähän samankaltainen taustamaku. Paljon vahvempana maistui kuitenkin hedelmän oma maku, joka kuivatuksi versioksi oli varsin raikas.

Maistatimme siivuja myös parilla käymässä olleella tutulla. Toinen ei pystynyt edes syömään ottamaansa siivua kokonaan, koska se oli niin pahaa. Toinen taas oli samaa mieltä kuin minä, että oikein hyviä ne ovat.

Kuivatut kiivit siis selvästikin jakavat mielipiteet. Minulle ne kelpaisivat oikein hyvin uudestaankin, mutta Mari ei taida innostua.

Kuvassa lautasella on viimeinen kuivattu kiivi juuri ennen päätymistään syötäväksi. Otin kuvan 29.9.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Fazerin Omar-suklaa

Niko Lipsanen — Sat, 20 Sep 2008 16:20:22 +0000

Vaimoni kävi tutustumisretkellä Fazerilassa ja toi sieltä tullessaan muun muassa levyllisen uutta Fazerin maitosuklaata, jossa on seassa Omar-rakeita. Ei muuten ollut ollenkaan hassumpi yhdistelmä. Vaikka Omarin kermainen maku onkin sen verran hento, ettei se kovin selvästi suklaan seasta erotu, niin antaa se kuitenkin tietynlaista pehmeyttä suklaan makuun.

Ja maistuu se kermatoffeekin siellä taustalla, jos malttaa vähän aikaa suklaata kielen kärjellä pyöritellä. Minulla oli kyllä hieman vaikeuksia sen malttamisen kanssa, sillä oli se sen verran hyvää.

Uutta Omar-suklaa näkyy olevan jo tarjolla myös kauppojen suklaahyllyissä. Suosittelen.

Kuvan käärepaperista otin tänään 20.9.2008 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Crème brûlée -suklaa maistuu hyvältä

Niko Lipsanen — Wed, 30 Jul 2008 14:52:37 +0000

S-marketin hyllystä löytyi Rainbow-tuotenimen alla markkinoitu crème brûlée -täytteinen suklaapatukka. Koska crème brûlée (tai paahtovanukas) on yksi jälkiruokien helmistä, vaikutti suklaakin kokeilemisen arvoiselta tuttavuudelta. Joten pitihän sellainen ostaa ja maistaa.

Paahtovanukkaan maku jää ehkä aavistuksen turhan laimeaksi. Vahvempi kerman ja sokerin maku ei tekisi suklaapatukalle yhtään pahaa. Mutta hyvää se joka tapauksessa on. Ei varmasti jää ainoaksi ostokerraksi (tai ei itse asiassa ole jäänytkään, sillä kävin ostamassa uuden saadakseni otettua oheisen valokuvan).

Samaan sarjaan kuuluu myös praliné-suklaapatukka, mikä sekin on ihan ok. Mutta näistä kahdesta crème brûlée on kuitenkin selvästi makoisampaa.

Hintaa patukalla oli 45 senttiä ja kilohinnaksi tuli tasan kymppi. Ei siis ole patukaksi edes kovin kallista (toki kalliimpaa kuin levysuklaat).

S-ryhmän kaupoissa ei tule yleensä kovin paljon käytyä, koska en pidä siitä, että liike-elämä on turhan läheisissä kytköksissä julkisen vallan kanssa, kuten se S-ryhmän tapauksessa on. Mutta ei niitä täysin voi välttääkään, kun asuu kuitenkin jotakuinkin S-ryhmän liikkeiden saartamana. Suuremmat ruokaostokset teen kyllä jatkossakin K-kaupoissa ja Lidlissä, mutta tämä uusi suklaapatukka saattaa olla hyvä syy pistäytyä välillä S-marketissakin (tai Alepassa, jos niitä sielläkin on).

Kuvassa on Rainbow Crème Brûlée -suklaapatukka. Se kelpaisi varmaan kuvan Hyena-koirallekin, mutta sille sitä ei annettu. Otin kuvan tänään 30.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Pirkka-maitosuklaa, hyvää vai ei?

Niko Lipsanen — Fri, 25 Jul 2008 14:37:35 +0000

Vaimoni Marin mielestä Pirkka-maitosuklaa on jotakuinkin kammottavinta tavaraa, mitä kaupassa suklaan nimellä myydään. Minä taas olen tykästynyt sen makuun ja pidän sitä yhtenä parhaista kaupan omilla merkeistä myytävistä halpissuklaista. Tosin hinnaltaan se alkaa olla jo vähän siinä halpasuklaan ja merkkisuklaan rajoilla.

Pirkka-maitosuklaa valmistetaan Belgiassa, joka on yksi maailman parhaista suklaamaista, jollei peräti paras. Täytyy tosin myöntää, että ei tämä Pirkan tuote mikään sikäläisen suklaavalikoiman kirkkain tähti ole. Mutta siinä on kuitenkin taustalla selvä belgialainen maku, josta joko tykkää tai sitten ei.

Tuotesarjaan kuuluu myös hasselpähkinärusinasuklaa, joka on oikein hyvää sekin. Valkoiseen suklaaseen hasselpähkinät sen sijaan eivät mielestäni sovi. Se olisi todennäköisesti parempaa ilman.

Aikaisemmin K-kaupoissa oli myös sadan gramman Euroshopper-suklaalevyjä, jotka kilpailivat Lidlin suklaan kanssa parhaasta hinta-laatusuhteesta. Mutta ne ovat valitettavasti kadonneet valikoimista.

Kuvan Pirkka-suklaalevystä otin tänään 25.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Viikset ja makkarat

Niko Lipsanen — Sat, 21 Jun 2008 23:56:58 +0000

Mistä se johtuu, että jos ajaa parran pois, mutta jättää viikset, niin näyttää ihan hassulta? Tai vähintäänkin saksalaiselta?

Juhannus meni piknikillä makkaraa syöden – sekä aatto että itse juhannuspäivä. Aattopiknikille katsoimme ensin sopivaa paikkaa Eiranrannan uusien talojen välistä, mutta kun sellaista ei sieltä löytynyt, menimme nurmikolle Ursinin kallioiden viereen.

Makkarat toi yksi kaveri, kiitoksia vaan. Ne olivat olivat Wilhelm-makkaroita, jotka kai ovat joitain niistä lihaisimmista parempilaatuisista makkaroista. Ovathan ne ihan hyviä, mutta suomalaiseen makkaraan ei oikein liha sovi kuin mausteeksi. Perus-Campingit, ja mitä niitä nyt onkaan, ovat paljon parempia.

Keski- ja eteläeurooppalaiset lihaisat makkarat ovat sitten tietysti ihan eri juttu. Niillä on oikein mukava herkutella siellä päin matkustellessa, ja tässä suhteessa Keski-Eurooppaa alkaa onneksi jo niinkin läheltä kuin Virosta. Mutta suomalaiseen perusmakkaraan ei sovi lisätä liikaa lihaa. Se ei vain niihin sovi, ei sitten millään.

Makkarat ovat muuten siitä harvinainen makuasia, että olemme niistä Marin kanssa samaa mieltä. Yleensä makumieltymyksemme menevät kovasti ristiin. Joskus siitä on toki hyötyäkin, kuten vaikka pakettijäätelöä syödessä: minä kuorin pehmeämmät osat jäätelöpaketin reunoilta ja Mari syö kovempana pysyneen keskiosan.

Kuvassa minä, makkara ja viikset juhannuspäivän piknikillä tulevan Rantakallionpuiston kallioilla Munkkisaaressa. Kuvan makkara taisi olla merkiltään OK. Kuvan otti vaimoni Mari Taskinen 21.6.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

30 grammaa kanaa

Niko Lipsanen — Thu, 22 May 2008 13:26:01 +0000

Pirkka Senior -koiranruokapussin päällä kerrotaan punaisella taustavärillä korostettuna, että tuote sisältää “Lihaa 25 %, josta 4 % tuoretta kanaa”. Kanan osuus koko tuotteesta on siis prosentin verran, mikä tekee kolmen kilon pussissa 30 grammaa. Onko tuo 30 grammaa todella niin merkittävä määrä, että sitä pitää oikein korostamalla korostaa?

Kanan kerrotaan myös olevan tuoretta, mikä kuivamuonan ollessa kyseessä kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä. Kuinka se voi olla tuoretta, kun se kuitenkin on osana pieniä ruskeita papanoita? Ja eikö sen pitäisi silloin mennä lämpimässä pilalle?

Hyvin tuo kyllä tuntuu tuolle meidän vanhuksellemme maistuvan. Tosin sille nyt nykyisin maistuu melkein mikä tahansa, joka edes etäisesti muistuttaa ruokaa.

Kuvassa on vakituinen lainakoiramme Hyena ja kolmen kilon pussi Pirkka Senior Premium -täysravintoa. Otin kuvan tänään 22.5.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Itä ja länsi yhtyvät

Niko Lipsanen — Sun, 11 May 2008 22:44:34 +0000

Suomen itäisten ja läntisten heimojen parhaat tuotokset kohtaavat, kun samassa kuvassa on savolainen kalakukko ja pohjalainen puukko. Molemmat myös kantavat nimeä, joka tuotteen taustalla on: puukko on mallia Iisakki Järvenpää ja kalakukkopaketin päällä luki Irene Partanen. Oikean ihmisen nimi tavaralla tai ruoalla luo luotettavuutta, sillä kukapa haluaisi nimensä sekundatavaran kylkeen. Siksi kai suklaalevyjenkin kyljessä on Karl Fazerin nimikirjoitus ja myös tuo poliittisempi blogini kantaa kirjoittajiensa nimiä.

Iisakki-puukon ostin Lapista keväällä 2000. En tunne juurikaan puukkoperinnettä, joten en osaa edes sanoa onko tuo minun puukkoni pohjalaista vai lappilaista mallia. Mutta hyvä puukko se on ollut, tosin kaipaisi jo terottamista.

Partasen kukkoja näkyy olevan Kuopiossa niin Irene kuin Hanna Partasenkin nimellä. Jos olisin Kuopiosta, minulla varmaan olisi vankka näkemys siitä, kumpi on parempi. Tymäkkä maku tuossa Irenen muikkukukossa on. Ei sitä voi hyväksi olla sanomatta. Täällä Helsingissä kukkomakuni on tosin tainnut kaupunkilaistua, sillä suosikkejani ovat nykyisin kainuulaiset pikkukukot. Helsingissä niitä myy ainakin Kalaliike Marja Nätti (sekä Vanhassa että Hakaniemen hallissa). Kainuulaisiin avokukkoihin en tosin ole erityisemmin ihastunut, koska ne ovat mielestäni kuivahkoja.

Muikkukukko sen pitää joka tapauksessa olla. Ahven- ja lanttukukotkin käyvät välillä mukavasta vaihtelusta, mutta kyllä muikku kaikista parhaiten kukon sisään sopii. Sitä silavaakin saa mielellään olla ihan reilusti.

Otin kuvan kesäterassillamme äitienpäiväsunnuntaina 11.5.2008. Äiti ei silti ollut paikalla. Kukon toi vaimoni Mari, jolla länsisuomalaisuudestaan huolimatta on myös savolaista sukuperimää.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kaupunkilainen ei tarvitse jääkaappia

Niko Lipsanen — Fri, 09 May 2008 14:15:22 +0000

En ole vuosiin käyttänyt jääkaappia kuin satunnaisesti. Nyt satunnaiskäyttökin on loppunut, kun asunnossamme ei enää ole koko laitetta. Hyvä vaan, että on pois tilaa viemästä. Ei jääkaappi edes auta ruoan säilyttämisessä, vaikka se sitä varten on keksitty. Tuoreen jätetutkimuksen perusteella britit heittävät kolmanneksen ruoasta roskikseen. Suurin syy tähän on se, että ne ovat jääneet jääkaappiin parasta ennen -päiväyksen yli.

Mihin kaupungissa tarvitsisi kylmälaitetta, kun sellaiset on kaupoissa? Ihan turhaan olisi sähköä viemässä. Meillä on periaatteena, että ruokaa ei varastoida kotona, paitsi jonkin verran kuivatavaraa ja säilykkeitä. Tuoretuotteet ja pakasteet ostetaan kaupasta ja käytetään saman tien. Jos jotakin tarvitsee säilyttää yön tai joskus vaikka päivänkin yli, niin paketin voi laittaa kylmään vesisaaviin tai täyttää keittiön lavuaarin kylmällä vedellä. Talvella säilytys onnistuu ulko-ovien välissä. Silloin ei tarvitse tehdä keinotekoista kylmää sisälle, kun sitä on riittävästi ulkonakin.

Vettä Suomessa on runsaasti, joten sen käyttäminen ei ole merkittävä ympäristörasite, etenkin jos vettä käyttämällä voi korvata sähköä. Tietysti silloin, kun tarvitaan lämmintä vettä, on ympäristörasite suurempi, mutta vesijääkaapin ollessa kyseessä veden pitää nimenomaisesti olla kylmää. Toki veden puhdistaminen jotain kuluttaa, mutta se on suhteellisen pientä.

Jääkaapittomana joutuu usein ostamaan pienempiä pakkauksia, mikä lisää jonkin verran pakkausjätteen määrää. Mutta kuten Finfood kertoo, pakkausjäte on pienempi ympäristöongelma kuin pilalle menevä ruoka. Kannattaa siis mieluummin ostaa ruoka pienissä erissä ja syödä saman tien kuin ostaa isoja pakkauksia jääkaappiin pilaantumaan.

Maaseudulla tilanne voi olla toinen, kun kauppaan on pidempi matka. Mutta maalla asuminen nyt on muutenkin pääsääntöisesti epäekompaa. Sielläkin jääkaapin tarpeellisuus talvella on varsin kyseenalaista, kun kylmää saa ulkontakin ihan riittävästi. Kesälläkin voi käyttää maakellareita. Ehkä pakastin on maalaiselle hyödyllinen vimpain. Kaupunkilaiselle sekin on turha, kun kauppojen pakastealtaat ovat aivan vieressä. Jäätelön voi hakea sieltä ja syödä saman tien, ja muuhunhan pakastinta ei välttämättä tarvitse (ruokaa voi säilöä muinkin tavoin).

Tee siis sinäkin ekoteko ja luovu jääkaapistasi. Jos pelkäät, että ruokaa pääsee vanhenemaan, niin hanki myös koira.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Tuoreita Domino-keksejä

Niko Lipsanen — Fri, 04 Apr 2008 18:56:04 +0000

Tuoreet Domino-keksit ovat hyviä. Tai ovat Dominot ylipäänsäkin hyviä, mutta juuri ostamissani kekseissä, joissa valmistuspäivästä on aikaa alle kuukausi, tuoreus suorastaan maistuu. Minkähänlaisia ne mahtavat olla suoraan tehtaalta tullessaan?

Ostin paketin samasta kaupasta kuin aiemmin mainitun seitin. Myydään siellä siis tuoreitakin tavaroita.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Luomuleipä halvempaa kuin tavallinen

Niko Lipsanen — Mon, 31 Mar 2008 18:53:49 +0000

Olen jo viime syksystä asti kummastellut sitä, että Oululaisen revitty jälkiuunileipä on Kampin K-Supermarketissa halvempaa luomuna kuin tavanomaisesti tuotettuna. Välillä hinnat olivat olivat tasan, mutta nyt on taas saanut luomua halvemmalla. Luomuversio maksaa 1,25 ja ei-luomu 1,55 euroa. Kilohinnassa eroa on noin euron verran.

Tänään kaupassa käydessä oli leipähyllyjen luona sopivasti myyjä laittamassa tavaraa hyllyyn. Niinpä sitten kysäisin samalla hinnoittelusta. Myyjä kummasteli asiaa itsekin, ja sanoi käyvänsä tarkistamassa asian. Pelästyin jo, että tulikohan tehtyä moka. “Korjataankohan” luomuleivän hinta kohta kalliimmaksi?

Myyjä löysi minut vähän myöhemmin makkaratiskin luota ja kertoi, että kyseessä on ketjutuote, jonka hinta on siksi halvempi. Edullisempi hinta on voimassa vappuun asti. Mikään merkittävämpi kampanja ei kuitenkaan liene kyseessä, koska edullisempaa hintaa ei mitenkään erikseen tuoda esille.

Se minua vain ihmetyttää, että ketkä sitten ostavat sitä tavanomaisesti tuotettua leipää? Onko todellakin olemassa asiakkaita, jotka ovat valmiita maksamaan lisähintaa siitä, että saavat leipänsä ei-luomuna? Ihan yhtä paljon niitä luomuttomiakin leipiä hyllyssä oli, joten kai niidenkin kauppa käy. Vai onko kyse vain siitä, että tottumuksesta napataan sitä leipää mitä aina muulloinkin eikä kiinnitetä huomiota siihen, että vieressä samaa tavaraa olisi luomuna halvemmalla? Muutama kymmenen senttiä ei monenkaan kauppakassissa kuitenkaan tunnu missään.

Oululainen luomujälkiuunileipä on meidän kotimme yleisin leipäostos. Se ei silti ole sen enempää minun kuin vaimonikaan suurin suosikki. Leipämakumme eroavat, ja useastikaan vaimo ei pidä samoista leivistä kuin minä. Ja päinvastoin. Näin siis etenkin ruisleipien ollessa kyseessä. Tuo jälkiuunileipä on molempien mielestä hyvää. Ja tietysti on kiva saada sitä luomuna ja vieläpä maksamatta luomulisää hinnassa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kun koiranmakkarakin tuoksuu hyvältä

Niko Lipsanen — Tue, 18 Mar 2008 21:42:34 +0000

Onko se jotain paasto-oireilua, kun koiranmakkaraa kuppiin laittaessaan alkaa itsellekin tulla nälkä. Tai sitten Lidlistä ostettu Optidog-koiranmakkara vain haisee poikkeuksellisen hyvältä. Minulle siitä tuli mieleen lihamureke. Koirakin tykkäsi siitä kovasti (tosin se nyt syö himolla melkein mitä vain).

Voisiko sekin olla paastonaikaisen kasvisruokavalion syytä, että hemoglobiiniarvoni on päässyt laskemaan poikkeuksellisen alhaiseksi? Kävimme tänään vaimon kanssa luovuttamassa verta, ja hemoglobiinikseni mitattiin 159. Joskus yläasteella minut passitettiin terveyskeskukseen, kun mittaustulekseksi saatiin 190. Ja kyllä se senkin jälkeen yleensä on ollut 170:n ja 180:n välillä.

Veripalvelun täti sanoi, että 159 on ihan hyvä, ja sain luovuttaa verta. Kai se sitten on. En minä edes tiedä, millä välillä sen pitäisi olla. Itse asiassa en edes tiedä, mitä hemoglobiini tarkoittaa. Tai mitä mittayksikköjä nuo hemoglobiiniarvojen numerot ovat. Kai tämäkin asia Wikipediasta selviäisi tai ainakin googlettamalla. En ole mikään terveysasioiden ekspertti.

Veripalvelun leipätarjonta oli paastoajan kannalta heikko. Kasvisvaihtoehtoa ei ollut. Otin juustoleivän, ja annoin siitä juustot vaimolle.

Onneksi paasto päättyy kohta. Mielessä pyörii koko ajan lähinnä ruoka.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Vuoden vanha seiti

Niko Lipsanen — Sun, 16 Mar 2008 20:55:03 +0000

Olen tämänvuotisessa paastossa noudattanut pääosin samaa tapaa kuin aiempinakin vuosina, että viikot olen kasvisruoalla ja ilman herkkuja. Sunnuntaina saa sitten kalaa ja pullaa yms. (mutta ei esim. suklaata tai makeisia). Siksipä sunnuntaikalasta on tullut tärkeä perinne, ja vuorokauden ensimmäinen kala-ateria tulee nautittua heti puolenyön jälkeen. Tänä sunnuntaina se ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen.

Kävin lauantaina lähikaupassa, jonka kalavalikoima ei ole järin monipuolinen. Mukaan tarttui paketillinen seitiä, jonka valmistin keittämällä. Kun sitten puoliltaöin aloitin aterian, ihmettelin hieman kalan omituisentuntuista koostumusta. Arvelin sen johtuvan siitä, että blogeja lukiessani se saattoi jäädä vähän liian pitkäksi aikaa kiehumaan (mikä voi tietysti olla oikeakin syy). Söin puolet paketin sisällöstä, mutta katsoin sitten, sanotaanko kääreeessä mitään keittoajasta. Silloin huomasin parasta ennen -päiväyksen: 27.10.2007.

Kyseessä on pieni ruokakauppa, ja se on auki myös sunnuntaisin. Menin sinne puoliltapäivin ja suuntasin ensimmäiseksi pakastekaapille. Sieltä löytyi muitakin vanhentuneita pakkauksia ja ainakin yksi, jonka parasta ennen päiväys oli ollut viime vuoden huhtikuussa. Siis melkein vuosi sitten. Ei taida olla kyseisen seitin menekki kovin huikeata.

Ilmoitin asiasta henkilökunnalle, ja he keräsivät seitit pois hyllystä saman tien. Sain tietysti rahat takaisin (ilman kuittiakin), ja lisäksi sain valita hyllystä korvaavan tuotteen tilalle. Otin toisen valmistajan seitifilepaketin, sillä pitihän sitä vielä sunnuntaikalaa syödä. Ihan riittävä hyvitys minulle, kun en mitään vatsanpuruja vanhentuneesta seitistä saanut enkä viitsinyt tutussa lähikaupassa hankalaksikaan ryhtyä (en myöskään mainitse kaupan nimeä, koska en halua asiakkaiden kaikkoavan sieltä – haluanhan säilyttää lähikauppani).

Olen aikaisemminkin katsonut päiväyksiä tuoretuotteita ja muita vähemmän aikaa säilyviä ruokia ostaessani. Mutta luulenpa, että jatkossa katson ne tarkemmin myös pakasteista. Kuinka on mahdollista, että pakasteseitit pysyvät hyllyssä melkein vuoden deadlinen jälkeen? Ei kai ne sinne kauppaan valmiiksi vanhentuneinakaan ole tulleet.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Sunnuntain siirtäminen

Niko Lipsanen — Sat, 01 Mar 2008 23:37:18 +0000

Sunnuntait eivät ole paastopäiviä, joten silloin voi syödä vähän vapaammin. Itse juhlistan sunnuntaipäiviä syömällä kalaa ja pullaa. Joskus eteen tulee kuitenkin tilanteita, joissa käytännön syistä olisi kätevä syödä ne kalat ja pullat jonain toisena päivänä. En ole silloin ollut kauhean tarkka tuon sunnuntaisäännön kanssa, vaan olen siirtänyt sunnuntain sopivaan kohtaan viikkoa.

Tänä vuonna tällaisia tilanteita ei ole juuri tullut eteen, vaan sunnuntait on pidetty sunnuntaisin. Eilen lauantaina olimme kuitenkin vaimon veljen ja tämän vaimon luona kylässä, ja tarjolla oli kalakeittoa. Oikein hyvää madesoppaa olikin. Aloitin siis sunnuntain jo lauantaina iltapäivällä, ja tietysti myös vastaavasti lopetan sen sunnuntaina samoihin aikoihin.

Teen kanssa tarjoiltu suklaapäällysteinen appelsiinikakku oli sitten jo aika rajoilla, kun olen pitänyt periaatteena jättään paastoaikaan suklaan väliin myös sunnuntaisin. Mutta ehkä se ei kakunpäällysteessä niin haittaa, kunhan ei ota tavaksi. Oikein hyvää oli sekin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Blue Congossa parasta on komea väri

Niko Lipsanen — Thu, 28 Feb 2008 01:56:46 +0000

Blue Congo -peruna on varsin eksoottinen näköinen tuttavuus. Sinisenvioletti väri tuo mieleen tannian, ja odotin siksi sen koostumuksenkin olevan tanniamaisempi, siis tavan perunaan verrattuna kiinteämpi ja painavampi. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan ihan perusperunan oloinen. Makukaan ei hirveästi poikennut, ainakaan lämpimänä. Vähän kuten pitaijassa, Blue Congossakin (sinikongo?) säväyttävintä on ulkonäkö.

Normaalisti tykkään syödä perunoita myös kylmänä. Etenkin näin paastonaikaan ne ovat varsin sopivaa yöpurtavaa koneen äärellä työskennellessä. Siihen tarkoitukseen sinikongo ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto, sillä kylmänä esiin tulee taustamaku, joka ainakin minusta on aavistuksen epämiellyttävä.

Saattaa olla, että tuo taustamaku johtuu kuorista. Minulla on tapana syödä perunat kuorineen, koska toisaalta kuoret useimmiten maistuvat hyvältä, ja toisaalta olen liian laiska kuoriakseni ne. Kaupan perusperunoiden kanssa tuo ei ole mikään ongelma, mutta sinikongot pitäisi varmaan kuoria.

Komean värinsä takia sinikongoja tulee varmasti vielä joskus ostettuakin. Onhan se kivaa, jos ruoka ainakin välillä on myös hienon näköistä. Pitää vain muistaa syödä ne lämpimänä.

Kuvassa on yön yli kylmenneitä Blue Congo -perunoita lautasella. Otin kuvan maanantaina 25.2.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Pitahaya on laimea, mutta raikas

Niko Lipsanen — Wed, 20 Feb 2008 04:53:58 +0000

Kaupasta tarttui mukaan omituisen näköinen hedelmä. Sen nimeksi kerrottiin “pitahaya” ja alkuperämaaksi Thaimaa. Vaimo kertoi, että on niitä aiemminkin ollut tarjolla. Ihme, etten ole kiinnittänyt huomiota, sillä hedelmien kirkkaan pinkki väri ja erikoinen muoto saavat sen erottumaan joukosta hedelmäosastonkin väririkkauden keskellä.

Wikipediassa kerrotaan, että kyseinen hedelmä on parhaimmillaan viileänä. Niinpä veinkin sen ensin ulkoilemaan pikkupakkaseen Ursiniin kallioille ja sen jälkeen jätin sen ulko-ovien väliin viileään. Ja hyvä, että niin tuli tehtyä. Jos hedelmä ei olisi ollut viileytensä ansiosta edes raikas, olisi se ollut aikamainen pettymys. Räiskyvänvärisen kuoren alta löytyi vaalea, rakenteeltaan vähän kiivimäinen hedelmäliha, jota sai maistella kielensä päällä, jotta ylipäänsä maistoi jotain (eikä makujenerottelukykyni ole mitenkään huono). Jälkimaussa oli hieman enemmän aromia.

Ehkä pitahayasta saisi kelvollista mehua tai, kuten Wikipediassa kerrotaan, voisi se mennä salaatissakin. Sellaisenaan mutusteltavaksi se on vähän lattea valinta.

Entä miksi kyseistä hedelmää pitäisi kutsua? “Pitahaya” ei oikein kuulosta suomelta, kun käsittääkseni ainakaan sen y-kirjainta ei lausuta suomen lausumissääntöjen mukaan. “Pitahaja” tai “pitahaija”? Tai papaijaa mukaillen “pitaija” (koska ulkomaankielillä ilmeisesti käytössä on myös muoto “pitaya”). Thaimaassa sitä kuulemma kutsutaan “lohikäärmehedelmäksi”, koska se kasvaa lohikäärmettä muistuttavassa puussa.

Äänestän joko pitaijaa tai lohikäärmehedelmää (en osaa vielä päättää kumpaa). Tosin oli sen nimi mikä tahansa, niin tuskin ihan heti sellaista uudestaan tulen ostaneeksi.

Kuvassa pitaijahedelmä suomalaisella peruskalliolla. Onko siinä muuten jotain kummallista, jos makaa koiran kanssa kyljellään rantakalliolla ja kuvaa hedelmää? Vai tuntuiko minusta vain siltä, että ohikulkijat kiinnittivät kovasti huomiota touhuihini?

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Punaisissa banaaneissa on potkua

Niko Lipsanen — Fri, 15 Feb 2008 00:29:19 +0000

Ensimmäisen kerran maistoin punaisia banaaneja Dominicalla ensimmäisellä Karibian-matkallani syksyllä 1993. Sen jälkeen kesti monta vuotta, ennen kuin huomasin niitä olevan ainakin välillä saatavilla Stockmannin herkusta. Nyt ne olivat taas päässeet vähän unohtumaan, mutta Kampin K-Supermarkettiin oli tullut niitä erä myyntiin. Herkullisia ovat, mutta kalliita. Kahdesta pienestä banaanista sai maksaa pari euroa.

Banaanit eivät vielä myytäessä olleet kypsiä, vaan myyntilaatikon viereisessä lapussa kehotettiin kypsyttelemään niitä, kunnes ne tulevat pilkullisiksi. Väriltään niiden kuori on hyvin tummanpunainen, mutta syötävässä osuudessa punaväriä on vain häivähdys. Itse asiassa väri muistuttaa enemmän haaleaa oranssia.

Punaisten banaanien maku on kuitenkin se syy, miksi niitä kannattaa ostaa. Isot keltaiset banaanit ovat loppujen lopuksi aika lattean makuisia. Pienet keltaiset banaanit ovat maukkaampia ja makeampia. Kumpienkin mauista puuttuu kuitenkin se potku, joka punaisissa banaaneissa on. Johtuisiko se aavistuksesta happamuutta? Vaikka maku ei ole erityisen voimakas, antaa se punaisille banaaneille kuitenkin luonnetta, joka sen keltaisilta sukulaisilta puuttuu.

Harmi vain, että ovat niin kalliita. Ei niitä kovin usein raaski ostaa.

Kuvassa on punainen banaani vaimoni Marin kädessä. Kallis banaani saa arvokkaan taustan Eiranrantaan rakenteilla olevista uusista taloista. Otin kuvan maanantaina 11.2.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Päivä paastoa takana

Niko Lipsanen — Thu, 07 Feb 2008 00:56:04 +0000

Eilen tuhkakeskiviikkona alkoi taas pääsiäispaasto. Olen nyt jo useana elänyt paastonajan lähinnä kasvisruoalla ja ilman suklaata ja muita herkkuja. Moni tietysti tekee niin jatkuvasti, mutta minun normaaleihin ruokatottumuksiini verrattuna muutos on iso.

Sunnuntait eivät ole paastopäiviä, joten silloin voi syödä vähän vapaammin. Jottei homma kuitenkaan menisi ihan ramadaniksi, niin mitään mässäilyä en harrasta silloinkaan. Liha ja suklaa ovat pannassa myös sunnuntaisin, mutta kalaa ja leivonnaisia saa silloin syödä. Aiempina vuosina olen myös harrastanut välillä sunnuntain siirtämistä: jos on jonain muuna päivänä jokin erikoisempi tilaisuus, jossa olisi kiva syödä vähän vapaammin, niin siirrän sunnuntain sille päivälle ja vastaavasti pidän paastoa sunnuntainakin.

Tähän mennessä olen syönyt perunapapusipulikeittoa, porkkanoita, ruisleipää tahinilla, ananasmurskaa ja vaimon valmistamaa soijarouheporkkanapaistosta pastan kanssa. Ongelmallisinta tässä ruokavaliossa on se, että suolistokaasuja pukkaa tulemaan tavallista enemmän. Ei siis kannata tulla meille paastonaikaan kylään: tarjoilut ovat köyhiä ja haisee pahalle.

Paaston uskonnollinen puoli on valitettavasti vähän hakusessa. Tarkoitus kai olisi, että elämän yksinkertaistaminen jättäisi enemmän aikaa uskon tutkiskelulle. Minulle tämä on kuitenkin joka vuosi ollut pelkkä ruokapaasto, eikä elämä sen myötä ole hirveästi yksinkertaistanut. Vaimo on kyllä ehdotellut, josko voisin ruoan sijaan paastota jostain muusta, mutta luulen hänelläkin olevan uskonnollisten syiden sijaan mielessä lähinnä hajuhaittojen vähentäminen.