Mikkeli ei ole ollut erityisen tunnettu kesätapahtumistaan. Joskus 70- ja 80-luvuilla oli Rapu ja muikku, mutta se kuihtui pois. Jotain kai on yritetty senkin jälkeen.

Syyskesällä olisi luvassa uutta vipinää, kun Mikkelissä järjestetään elo-syyskuun vaihteessa ensimmäinen Marski Fest. Idean kerrotaan olevan alkujaan kaupunkilaisilta. Mikkeliin on haluttu tapahtumaa, jossa tuotaisiin esille kaupungin historiaan kiinteästi kytkeytyvää marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiä.

Kuitenkin, kun ohjelmaa lukee, niin ei sieltä Mannerheimiä mistään löydä. Tapahtumakeskuksen nimi on Marski Areena ja se pystytetään oheisessa kuvassa näkyvän Mannerheimin patsaan luokse, mutta siinä se sitten onkin.

Festivaalin sivuilla rohkaistaan esittämään ehdotuksia ohjelmaksi tapahtuman Facebook-sivulla. Siitä rohkaistuneena esitänkin ohjelmaan patsaskulkuetta.

Mannerheimin patsas, nimeltään Päämajapatsas, sijaitsee Mikkelissä siis torin reunalla, mutta ei se siinä aina ole ollut – ei itse asiassa edes kovin kauan. Aikaisemmin patsas sijaitsi vähän sivuummalla paikassa, jonka nimi edelleen on Marskin aukio.

Patsas oli alunperin haluttu torin reunaan, mutta kaupungin vasemmisto vastusti sitä. Niinpä patsas päätyi vähän ydinkeskustan ulkopuolelle. Oikeisto halusi siirtää patsaan suunnitellulle paikalle torille. Asiasta kehkeytyi vuosikymmeniä kestänyt kunnallispoliittinen vääntö. Vuonna 2003 patsas sitten viimein siirrettiin torille Itä-Suomen lääninhallituksen eteen (joka kuusi vuotta myöhemmin lakkasi olemasta lääninhallitus).

Ehdotankin nyt, että laitetaan patsaan alle pyörät, ja hinataan se joka toinen vuosi torilta Marskin aukiolle ja joka toinen vuosi toiseen suuntaan. Siitä saisi hienon karnevaalikulkueen Marski Festiin, ja Mannerheim nousisi juhlien keskiöön.

Ei Marski Fest sillä nouse valtakunnallisesti tunnetuksi kesätapahtumaksi, että siellä esiintyy joukko samoja artisteja kuin muissakin kesän tapahtumissa. Siihen tarvitaan annos savolaista hulluutta. Patsaskulkue sopisi sellaiseksi hyvin.

Mikä parasta, kulkueella olisi tarina. Hyvä tarina, tosi tai keksitty, on olennainen osa tapahtuman identiteettiä. Patsaan vuosittainen siirto kertoisi tarinan siitä, kuinka mikkeliläiset ratkaisivat kaupunkilaisia vuosikymmenten ajan jakaneen riidan luovalla tavalla. Joka toinen vuosi Marski olisi torilla, joka toinen vuosi omalla aukiollaan. Olisihan se vaihtelua marsalkalle itselleenkin, kun ei tarvitse koko ajan katsella samoja maisemia.

Kulkueen kautta kaupunkilaisia ennen jakaneesta Mannerheimistä tulisi yhdistävä tekijä. Kun vasemmistolaiset vetäisivät Mannerheimiä torilta aukiolle, voisivat oikeistolaiset iloita jo valmiiksi siitä, että ensi vuonna he pääsevät vetämään patsaan takaisin. Ja seuraavana vuonna toisin päin. Ei tarvitsisi riidellä, vaan voisi vaikka antaa kaverille vähän työntöapua.

Kulkue muistuttaisi myös katolilaisia pyhimysjuhlia, joissa kylän suojelupyhimyksen patsas haetaan kirkosta, kierrätetään vähän kylällä, viedään takaisin kirkkoon ja laitetaan juhlat pystyyn. Luterilaisuuden myötä pyhimysten juhliminen on jäänyt Suomessa vähemmälle. Mannerheim olisi varmasti monelle kelpo korvike siihen tarkoitukseen.

Suorinta reittiä matka Mikkelin torin ja Marskin aukion välillä on noin 600 metriä.

Ongelmaksi voi muodostua patsaan siirtämisen kustannus. Wikipedia kertoo, että vuonna 2003 siihen meni 70 tuhatta euroa. Se on vähän turhan paljon jokavuotiseksi menoeräksi. Toistuvana tapahtumana siirtämiseen voinee kuitenkin kehitellä pysyväisluontoisemman ratkaisun, jolla vuotuiset kustannukset saadaan painettua alemmiksi.

Jos kulkue ei tämän vuoden Marski Festiin enää ehdi, niin ehtii uuden perinteen aloittaa seuraavallakin kerralla. Eipä patsaan siirtelyssä ole Mikkelissä ennenkään hötkyilty.

Kuvassa yllä on kuvanveistäjä Kalervo Kallion tekemä marsalkka Mannerheimiä esittävä Päämajapatsas nykyisessä paikassaan Mikkelin torilla. Alla on kuva patsaan entisestä sijoituspaikasta Marskin aukiolla.

Otin ylemmän kuvan 30.4. ja alemman 7.5.2012.

Äitienpäivää vietetään Suomessa toukokuun toisena sunnuntaina. Tänä vuonna 2012 äitienpäivä on siten sunnuntaina 13. toukokuuta.

Vaikka äitienpäivää vietetäänkin monissa eri maissa, ei se kaikissa ole samaan aikaan. Toukokuun toinen sunnuntai on kuitenkin hyvin yleinen vaihtoehto. Silloin äitienpäivää vietetään muun muassa Yhdysvalloissa, josta perinne Suomeenkin levisi.

Yhdysvalloissa äitienpäivästä tuli kansallinen juhlapäivä vuonna 1914. Suomessa sitä vietettiin ensimmäisen kerran jo toukokuussa 1918, mutta aluksi äitejä muistettiin toukokuun kolmantena sunnuntaina. Nykyiselle paikalleen juhlinta vakiintui vuodesta 1927 alkaen.

Englannissa vietetään amerikkalaisperäisen äitienpäivän sijaan Mothering Sunday -juhlaa. En ole aivan varma, kuinka se pitäisi kääntää suomeksi. Ehkä ”äiteilysunnuntai”, vaikka kuulostaakin hassulta, olisi osuvin.

Äiteilypäivää vietetään paastonajan neljäntenä sunnuntaina. Silloin on ollut perinteisesti tapana mennä lähikirkon sijaan messuun ”äitikirkkoon”, jolla tarkoitetaan kunkin alueen pää- tai tuomiokirkkoa.

”Äiteily” ei tässä yhteydessä siis suoraan viittaa kunkin omaan äitiin, vaan kirkkoon, mutta äiditkin tulevat silti kuvaan mukaan. Mothering Sunday nimittäin oli palvelusväen yleinen vapaapäivä ja siten perheille mahdollisuus tavata toisiaan äitikirkollansa. Siten äiteillessä tuli tavattua myös äitejä.

Nykyisin äiteilysunnuntaita kutsutaan yleensä äitienpäiväksi (Mother’s Day) ja sen vietto muistuttaa enemmän amerikkalaista versiota juhlasta. Itse päivämäärää ei kuitenkaan ole muutettu: se on Englannissa ja Irlannissa edelleen paaston neljäntenä (keskimmäisenä) sunnuntaina.

Naapurimaistamme Virossa äitienpäivää vietetään samaan aikaan kuin täällä Suomessakin. Norjassa päivä oli jo helmikuun toisena sunnuntaina. Ruotsissa äitienpäivä on toukokuun viimeisenä sunnuntaina ja Venäjällä vasta marraskuun viimeisenä sunnuntaina.

Äitienpäivänä on usein tapana ojentaa tai lähettää äidille kortti. Monet järjestöt käyttävätkin tätä varainhankintakeinona. Käytänkin tilaisuuden hyväksi, ja mainostan ympäristöjärjestö Dodo ry:n kortteja.

Sinsibere-hankkeen korteilla tuetaan naisten osuuskuntatoimintaa Malissa, Tany Maitson korteilla taas kylätoimintaa Madagaskarilla. Omalle äidilleni päädyin tilaamaan Tany Maitso -kortin (Sinsibereltä olen joskus ostanut joulukortteja).

Mainittakoon, että olen Dodon jäsen ja joskus takavuosina ollut järjestössä aktiivinenkin. En kuitenkaan ole osallistunut kumpaankaan mainituista kehitysyhteistyöprojekteista.

Kortin ohella tapana on usein antaa äidille kukka tai kukkia. Kuvassa näkyvä vuoriananaksen (Guzmania plumierii) kukka ei liene tähän tarkoitukseen niitä kaikista tyypillisimpiä, mutta huomasin, että olen ottanut aika vähän kukkakuvia. Onhan se kuitenkin ihan nätti kukka. Otin kuvan Guadeloupella marraskuussa 2007.

Tapanilan kaupunginosassa Helsingissä on taas tänäkin vuonna jo perinteiseksi muodostunut elävä adventtikalenteri. Ideana on, että joka ilta on ohjelmassa yksi luukku, joka voi olla jokin esitys tai muu tapahtuma.

Kävin viime vuonna katsomassa yhden luukun (kuvassa) äitini kanssa, kun hän oli käymässä Helsingissä. Silloin ohjelmana oli musiikkiesitys omakotitalon parvekkeelta. Laulu oli kaunista ja tarjottu glögi lämmitti. Kannatti käydä.

Tapanilassa kalenteri on nimeltään adventtikalenteri, koska se alkaa jo ensimmäisestä adventista. Toisaalta luukkuja ei näytä tänä vuonna riittäneen aivan joka illalle.

Neljä vuotta vanhassa lehtijutussa (K&K 27.11.07) kerrotaan, että kalenteri olisi ollut Tapanilassa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Idea on saatu Keski-Euroopasta.

Elävät joulukalenterit ovat sittemmin levinneet muuallekin. Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin alueen kalenteri on tänä vuonna ensimmäisen kerran. Siellä useimmat luukuista näyttävät kuitenkin olevan paikallisten yhdistysten tai yritysten järjestämiä. Onpa mukaan sotkettu puoluetoimintaakin. Yksi luukku, soihtukävely, on yhteinen Kallion kanssa.

Kallion joulukalenteri näyttäisi myös olevan järjestövetoinen. Joinakin päivinä luukkuja on useampiakin, ja toteutus vaikuttaa enemmänkin joulukuun tapahtumakalenterilta kuin varsinaiselta joulukalenterilta.

Vähän samaa vikaa on myös Pikku-Huopalahden kalenterissa. Sinänsä hauskana pidän ideaa, että luukuttomille päiville on keksitty vinkit, mitä silloin voisi tehdä. Parempi tietysti, jos joka päivälle olisi oma luukkunsa, mutta tuo on hyvä tapa täyttää aukot. Toisaalta Pikku-Huopalahdessakin osalla päivistä on useita tapahtumia, ja osa ohjelmanumeroista vaikuttaa turhan paljon paikallisten yritysten esittelytilaisuuksilta.

Myös Vartio- ja Mellunkylän joulukalenterissa Itä-Helsingissä on vähän liikaa joulunajan tapahtumakalenterin makua. On sielläkin silti osa luukuista sellaisia, että ne lienee tehty varta vasten joulukalenteria varten. Toisten päivien kohdalle on sitten listattu tapahtumia, jotka olisivat ohjelmassa muutenkin.

Voi olla, että olen turhan kriittinen. Varmasti parhaansa yrittävät joka kaupunginosassa. Voivathan yritykset ja järjestötkin tuoda hyvää joulumieltä. Silti pidän kuitenkin enemmän ajatuksesta, että kalenterin luukkuja tekevät yksittäiset ihmiset ja perheet omilla tai taloyhtiöidensä pihoilla ja, että luukkuja on vain yksi per ilta.

Käpylässäkin elävän joulukalenterin (.doc) järjestäjinä on lähinnä järjestöjä. Tapahtumia on kuitenkin vain yksi per ilta, ja ne ovat usein vakioaikaan klo 18.30. Monet vaikuttavat nimenomaan kalenteria varten järjestetyiltä.

Saunakallion joulukalenterissa Järvenpäässä on vähän toisenlainen idea. Siellä luukut eivät ole esityksiä tai tapahtumia, vaan erilaisia asetelmia tai koristeluita, jotka asukkaat laittavat paikoilleen pihoilleen kukin omana päivänään. Saunakallionkin kalenteri on jo perinteinen, olen sitä kerran käynyt katsomassakin. Hyvä puoli tuossa on, että voi käydä kävelyllä kiertämässä kaikki jo avatut luukut läpi.

Omassa kaupunginosassa Munkkisaaressa ei joulukalenteria järjestetä, eikä ilmeisesti muuallakaan Etelä-Helsingissä. Saattaa siis olla, että jokin luukku tulee tälläkin kertaa käytyä katsomassa jonkin toisen kaupunginosan joulukalenterissa.

On hyvin todennäköistä, että jokin tai useampikin Helsingin tai lähiympäristön elävistä joulukalentereista on jäänyt minulta huomaamatta. Voit paikata puutteen kertomalla siitä kommenteissa. Ja järjestetäänhän kalentereita toki muuallakin Suomessa – en kiellä niistäkään kertomasta.

Kuvassa on viimevuotinen Tapanilan elävän joulukalenterin luukku 21 kuvattuna 21.12.2010.

Fordin autojen entinen kokoonpanotehdas ja yhtiön Suomen-toimintojen pääkonttori oli avoin yleisölle viime torstaina, kun Open House Helsinki -kaupunkitapahtuma avasi taas ovia normaalisti suljettuihin paikkoihin. Kävin siellä minäkin ja otin valokuvia. Niistä 20 laitoin valokuvablogiini.

Ford poistui talosta vuonna jo toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen talossa on ollut vuokralla monenlaisia yrityksiä ja toimijoita, tunnetuimpana ehkä nettibuumissa kuplahtanut Satama Interactive. Nyt talon seinässä lukee isoimmalla ”Helsingin Kumi Oy”.

Open House -kierroksella pääsimme katsomaan talon tiloja, joista osa oli tyhjillään. Myös jotkin nykyisistä vuokralaisista päästivät meidät katsomaan halluussaan olevia talon osia.

Kierroksella esiteltiin myös Fordin talon tulevaisuudensuunnitelmia. Jotkut haluaisivat rakennukseen Tanssin talon, jollaista Helsinkiin on ilmeisesti puuhailtu jo jonkin aikaa. Aiheesta kirjoittaa mm. Hannu Oskala (vihr). Puuhailuksi tuo näyttää tosin jäävänkin, sillä rahat pitäisi saada jostakin muualta, ilmeisesti veronmaksajien ehtymättömästä kukkarosta.

Talo on nykyisin yksityisessä omistuksessa. Tiloja vuokraa kiinteistöhallintoyhtiö Ovenia.

» Katso valokuvia Fordin talosta

Tänään tiistaina 4. tammikuuta 2011 on osittainen auringonpimennys, joka näkyy myös lähes koko Suomessa. Pohjoisessa Lapissa pimennys ei näy, koska ei siellä Aurinko muutenkaan tähän aikaan vuodesta nouse horisontin yläpuolelle.

Oheisesta kaaviosta näkee, mihin aikaan pimennys missäkin päin on näkyvissä. Kuvan kulmassa näkyvä kello on kuitenkin UTC-standardiajassa, joka on kaksi tuntia Suomen aikaa jäljessä. Auringonpimennys alkaa siis noin puoli kymmenen maissa ja on täydellisimmillään yhdentoista aikoihin.

Pimennys saattaa kuitenkin jäädä pilvien taakse. Ilmatieteen laitoksen sääennuste Helsinkiin tosin näyttää lupaavasti pientä pilkahdusta auringonpaistetta juuri klo 11 kohdalla.

Jos auringonpimennystä haluaa katsella, niin suojalasit ovat suositeltavia. Hitsauslasin pitäisi toimia kuten myös valotetun ja kehitetyn mustavalkofilmin (tosin mistäpä sellaista enää nykyään saisi, ainakaan tällä aikataululla).

Täydellinen auringonpimennys oli Suomessa viimeksi heinäkuussa 1990. Sen muistan vielä hyvin itsekin. Seuraavan kerran täydellistä pimennystä pääseekin ihastelemaan vasta 16. lokakuuta 2126. Taitaa jäädä näkemättä.

Muualla maailmassa pimennyksiä on toki tarjolla aikaisemminkin. Esimerkiksi 20. maaliskuuta 2015 on täydellinen auringonpimennys, jonka parhaimmat katselupaikat ovat Pohjois-Atlantilla Färsaarten ja Islannin välillä. Myös Huippuvuoret osuvat pimennyksen reitille.

Oheinen kaavio tammikuun 2011 auringonpimennyksestä on Yhdysvaltain avaruushallinto NASAn tuotantoa ja siten vapaasti käytettävissä (via Wikimedia Commons).

Ilotulituksen SM-kisat olivat tänä vuonna taas tässä ihan kotikulmilla Hernesaaressa. Nelosen ilotulitussivuilla kerrottiin, että ilotulitusta voisi seurata myös radiosta. Radio Aalto lähetti kisoista suoran lähetyksen.

Odotin suurta urheilujuhlan tuntua: asiantuntevia kommentteja, taustatietoa osallistujista, hienojen tulitusten hehkutusta, ilotulitusaiheisia anekdootteja ja paljon muuta. Mitä Radio Aalto tarjosi: lähinnä musiikkia, ja aina välissä kerrottiin seuraava osallistujayritys ja tämän esityksen nimi. Yhden kerran taisi tulla tietoa myös bussi- ja raitiovaunuyhteyksistä.

Mikä pettymys. Olin radiolähetyksen takia päättänyt katsoa tulituksen jalkakäytäväterassiltani. Alemmaksi ammutut tulitteet jäivät telakkahallien taakse, mutta arvelin hyvän radioselostuksen kuitenkin korvaavan puutteet näkymissä.

Ei VR:kään väitä, että junamatkoilla järjestetään ohjelmaa, koska matkustamoon kuulutetaan asemien nimet. Isommilla asemilla kerrotaan myös vaihtoyhteydet.

Itse asiassa olen kerran ollut juonnetulla junamatkalla. Se oli joskus 1990-luvun alkupuolella, ja matka suuntautui Seinäjoelta kohti etelää. Konduktööri kertoi kaikkien pysähdyspaikkojen tärkeimmät nähtävyydet ja muuta yleistietoa leveällä pohjalaismurteella. Jos ikkunasta näkyi jotain mielenkiintoista, hän kertoi kummalta puolelta kannatti katsoa. Toijalan jälkeen juonto jostain syystä kuitenkin loppui.

Ehkä tuollainen kävisi rasittavaksi, jos matkustaisi kyseistä junaväliä useinkin. Mutta jotain tuollaista olisi lupa odottaa, jos mainostetaan, että jotakin tapahtumaa voi seurata radiosta.

Oli tästä kaikesta kuitenkin ainakin yksi hyvä puoli. Jos olisin mennyt rannalle asti, olisin kastunut. Ensimmäinen sadekuuro alkoi JoHo Pyron esityksen aikaan. Nyt olin jäänyt katuterassilleni kuuntelemaan radioselostusta, ja siitä oli helppo mennä sisään katsomaan loput ikkunasta.

Kiitos siis Radio Aallolle siitä, että pysyin kuivana. Kuiva oli lähetyskin.

Kuvan ilotulituksen SM-kisoista otin eilen 3.9.2009 (kuvan lisenssi).

Aprillipäivän historia ei ole kuitenkaan ole useimmille tuttu. Monet esimerkiksi luulevat, että päivää on kautta aikojen vietetty samaan aikaan huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Mutta Suomessakin tähän siirryttiin vasta 30 vuotta sitten, vuonna 1979. Sitä ennen aprillipäivää vietettiin täälläkin kuukautta myöhemmin toukokuun ensimmäisenä.

Kanssaihmisten huijaaminen on kuitenkin pysyvä aprillipäivän perinne vietettiinpä sitä sitten minä ajankohtana tahansa. Ennen televisioita ja radioita tapana oli, että aprillipäivänä erilaiset julkiset hauskuuttajat puhuivat toreille ja aukioille kokoontuneelle yleisölle ja yrittivät vetää näitä nenästä. Hämmästyttävää kyllä, vuodesta toiseen he onnistuivat huijaamaan yleisöänsä.

Vuosi vuodelta hauskuuttajien jutut kävivät kuitenkin tylsemmiksi ja samat vedätysyritykset kiersivät esiintyjältä toiselle. Vaikka jotkut yhä edelleen menivät halpaan, niin toreille kokoontui aina vain vähemmän kuulijoita. Ihmiset istuivat mieluummin kotona ja katsoivat ohjelmanumerot näköradioistaan.

Lopulta Aprillipäivän säätiö tarttui asiaan ja päätti, että aprillipäivä siirretään kuukautta aikaisemmaksi. Monessa muussa maassa, kuten naapurissamme Ruotsissa, niin oli tehty jo aiemmin. Tarkoituksena oli, että kylmemmän sään ansiosta toripuhujien jututkin olisivat virkeämpiä.

Mutta kuten usein käy, muutos ei toteutunut suunnitellulla tavalla. Aprillipäivän historiasta äskettäin väitellyt tutkija Karoliina Suurmuikku huomauttaa, että 80-luku oli jo tulossa ja yksilöllisyys alkoi nostaa päätään. Ensimmäiset viitteet postmodernista tapakulttuurin pirstoutumisesta olivat tuolloin jo alullaan.

Torivedätysten aika oli auttamatta ohi. Sen sijaan suomalaiset alkoivat huijata toinen toisiaan perhepiirissä ja ystävien kesken. Massavedätysten tekeminen jäi lehdistölle ja muille tiedotusvälineille. Aprillipäivän aikaisempi yhteisöllisyyttä vahvistanut luonne sirpaloitui.

Toriperinnekään ei katkennut kokonaan, mutta se ei siirtynyt aprillipäivän mukana huhtikuulle. Ammattivedättäjät kerääntyvät yhä nykyäänkin aukioille toukokuun ensimmäisenä päivänä. Kuukauden päästä heitä voi taas mennä kuuntelemaan. Uskomattomimmat vedätysyritykset kuulee perinteisesti Hakaniemen torilla Helsingissä.

– Hämmästyttävää, kuinka lyhyt ihmisten muisti on, tutkija Suurmuikku päivittelee. – Päivämäärän siirtämisestä ei ole kuin 30 vuotta, ja silti useimmat eivät enää tiedä, että toripuheiden pitäminen toukokuun alussa on alunperin aprillipäivään liittynyt perinne.

Mari täytti toissapäivänä kymmenen tuhatta päivää. Yllätimme kaverin kanssa hänet aamuisella kakulla ja ananaksella. Aivan täytenä yllätyksenä merkkipäivä ei tullut, sillä hän tiesi sen olevan tuloillaan. Tarkkaa päivämäärä hän ei kuitenkaan ollut laskenut.

Illaksi järjestimme vielä pienet kymppitonnibileet, joihin lähetimme tekstiviestikutsut vain muutamaa tuntia etukäteen. Kymmenkunta ihmistä ehti silti paikalle, ja saimme aikaiseksi ihan mukavat pippalot.

Kymmenen tuhatta onkin merkittävän pyöreä tasaluku, jonka täyttymistä kannattaa juhlistaa. Omani pääsi aikoinaan menemään juuri ja juuri ohi, sillä ryhdyin pähkäilemään päivämäärää kuukauden tai pari liian myöhään. Olin sentään tietämättäni tullut juhlistaneeksi päivää käymällä silloin Korkeasaaren eläintarhassa naapurini kanssa.

Muissa kuin vuosissa laskettavia synttäreitä on tullut vietettyä aikaisemminkin. Keväällä yllätimme saman kaverin kanssa erään toisen henkilön, joka pääsi viettämään 500-kuukautissynttäreitään. Ensimmäinen kommentti ”Paljon onnea vaan” -lauluun oli, että ”mikä hemmetin syntymäpäivä?”

Nyt sitten vaan laskemaan omia ja kavereiden syntymäpäiviä päivissä, viikoissa ja kuukausissa, ja miksei tietysti tunneissa, minuuteissa ja sekunneissakin. Kymppitonni päivissä laskettuna alkaa olla lähellä, jos on syntynyt syksyllä 1981.

Kuvassa päivänsankari leikkaa kakkuaan. Kymmentä tuhatta kynttilää emme saaneet millään mahtumaan, joten jätimme ne pois. Otin kuvan 2.1.2009.

Jätkäsaaren konttisatamassa ehdin käydä vähän ennen kuin se suljettiin. Sataman toiminta on jo siirtynyt Vuosaareen, mutta viralliset avajaiset ovat huomenna perjantaina. Sunnuntaina 30.11. Vuosaaressa on sitten avoimien ovien päivä, tai Suuri satamapäivä, kuten sitä sataman sivuilla mainostetaan.

Ehkä sinne pitäisi mennä katsomaan. Sunnuntaiksi tosin on luvassa melko huonoa säätä. Ei varmaankaan viitsi räntäsateeseen mennä. Toisekseen, tuollaiset koko perheen tapahtumat kasvomaalauksineen ja kengurumeininkeineen (mitä ikinä se sitten onkin) eivät ole niitä kaikkein innostavimpia. Ja jossain välissä pitäisi messuunkin ehtiä.

Mutta olisihan se ihan mielenkiintoista tuokin satama nähdä. Satama järjestää paikan päälle myös ilmaisia bussikuljetuksia niin keskustasta kuin Vuosaaren metroasemaltakin. Tarkempi ohjelma löytyy ohjelmajulisteesta (pdf, 1308 kb).

Kuvassa on Vuosaaren satamapäivän ohjelmajuliste.

Kortinlukijani on kateissa, enkä saa siirrettyä kuvia kameralta. Mutta laitetaan tänne vähän vanhempia otoksia.

Tässä olisi 16 huhtikuussa 2007 ottamaani Ferrari-kuvaa. Kyseisellä autovalmistajalla oli tuolloin jokin merkkipäivä, ja sen kunniaksi järjestettiin kokoontumisajoja eri maissa. Yksi niistä oli Helsingissä, jossa autot kävivät muun muassa Italian suurlähettilään residenssin edustalla Tehtaankadulla.

Mainittakoon, että en ole erityisemmän kiinnostunut autoista eikä Ferrarillakaan ole minulle mitään erityistä hohtoa. Mutta kun tällainen kuvasarja on tullut otettua, niin laitetaan se nyt blogiin esille.

Otin kuvat 29.4.2007 (kuvien lisenssi).

Happy Planet -indeksi yhdisti eri maiden ekotehokkuuden niiden asukkaiden onnellisuuteen. Parhaiten pärjäsivät siis ne, jotka tuottivat onnellisuutta pienimmin ympäristörasituksin.

Megapolis 2023 -tapahtumassa kysytään, kuinka sama voitaisiin tehdä kaupungeissa. Millainen olisi onnellinen, mutta samalla myös ympäristön kannalta kestävä, kaupunki? Tapahtuman pääseminaarissa Vanhalla ylioppilastalolla aiheesta keskustellaan asiantuntevien tahojen kanssa. Puhujavieraita on niin Helsingistä kuin muista kaupungeista merten takanakin.

Carl Honoré Edmontonista puhuu hitaasta elämästä ja siitä, kuinka hänen mielestään hitaus on osa onnellisuutta ja ekologisuutta. Bogotán entinen pormestari Enrique Peñalosa uudisti virkakaudellaan Kolumbian pääkaupunkia sekä vihreämpään että ihmisystävällisempään suuntaan. Hänelläkin on painava sanansa sanottavanaan.

Seminaarin helsinkiläiset kärkinimet ovat asuntoministeri Jan Vapaavuori ja pohdiskeleva poliitikko Osmo Soininvaara. Molemmilla lienee räväkkää sanottavaa ainakin pääkaupunkiseudun yhdyskuntarakenteeseen liittyen.

Ja on siellä monia muitakin.

Seminaari pidetään Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla lauantaina 27.9. klo 14 alkaen. Illalla on klubi.

Tapahtuman järjestävät Dodo ja Oranssi.

Suomessa toimii kansainvälinen kristillinen ympäristöjärjestö, jolla on ainakin kotisivujensa mukaan kovin pitkä nimi ”A Rocha Suomi-Finland, Kristityt luonnon puolesta ry”. En tiedä yhdistyksestä juuri mitään. Toiminnan painopisteenä näkyy olevan luontoretkien järjestäminen sekä perheille suunnattu ympäristökasvatus. Varmaankin ihan hyvää työtä.

A Rocha järjestää syyskuussa myös kristillisen ympäristöseminaarin, jonka sisältö vaikuttaa mielenkiintoiselta. Harmi vaan, että se on minun kannaltani kaukana Turussa. Tuskin siis tulee lähdettyä paikalle, mutta mainostetaan sitä nyt kuitenkin täällä.

Seminaarin teemana on ”Luomakunnalla on toivo!” Tilaisuuden pääpuhujana on pastori Dave Bookless, joka sukunimestään huolimatta on kirjoittanut kirjankin. Seminaarissa paneudutaan ”ympäristönsuojelun teologiseen perustaan” ja järjestetään erilaisia työpajoja.

Seminaari pidetään Turun ruotsinkielisen seurakunnan tiloissa (Aurelia, Aurakatu 18) lauantaina 13.9.2008. Tarkempi ohjelma on A Rocha -järjestön sivuilla.

Valokuvassa oleva risti sijaitsee intiaanien hautausmaalla Dominican Karibiterritoriossa. Otin kuvan 2.12.2007 (kuvan lisenssi).

Ohjelmassa on vanhaa tuttua Helsingin kesäohjelmistoa: sambakarnevaalit, maakuntajuhlat (tänä vuonna Pohjois-Karjala), musiikkia (kuten tietysti Kaivopuiston konsertti) ym. Parinakin vuonna olen käynyt Helsinki-päivänä Erottajan paloaseman tornissa ihailemassa maisemia. Sinne en varmaan tänä vuonna kiipeä, mutta jos muita korkeita paikkoja on tarjolla, niin voin harkitakin.

Itse asiassa mielenkiintoisimmalta ohjelmalta kuulostavat kaupunkikävelyt eri kaupunginosissa. Vaikka olenkin jo kameran kanssa kävellyt melkein kaikki Helsingin kaupunginosat läpi, niin joillekin heikommin tuntemilleni kulmille voisi tuolloin mennä, jos oikein opastuksenkin saa.

Ohjelman pitäisi löytyä osoittessa www.helsinkiviikko.fi, mutta ainakaan tätä kirjoittaessani osoite ei toiminut.

Lisäys: Nyt näyttää yllä linkitetty Helsinki-viikon www-sivusto taas toimivan.