Kirkko ja Kaupunki -lehti varoittaa Tampereen vapaa-ajattelijat ry:n ylläpitämän eroakirkosta.fi-palvelun tietoturvasta. Erotakseen kirkosta on eroajan muiden henkilötietojensa ohella annettava henkilötunnuksesta. Siitä huolimatta lomake on suojaamaton, ja tieto kulkee tietoverkoissa salaamattomana.

Eroakirkosta.fi-sivuston tiedottaja Petri Karisma perustelee lehdessä, että lomakkeen tietojen turvaaminen https-suojauksella antaisi “valheellisen kuvan tietoturvan tasosta”. Vaikka tiedot siirtyisivätkin suojattuina lomakkeelta palvelimelle, niin ne välitetään maistraattiin sähköpostitse. Karisma kuitenkin lupailee, että https-salaus otetaan käyttöön vielä tämän vuoden aikana. Mihin se valheellisuus yhtäkkiä katoaa?

Joka tapauksessa käsiteltäessä niinkin tärkeää henkilötietoa kuin henkilötunnusta olisi hyvä, jos edes se lomake olisi suojattu. Samaa sanoo Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Lauri Karppinen tietosuojavaltuutetun toimistosta. Salaamaton sivusto on riski. Vaikka riski on pieni, jäävät vapaa-ajattelijoiden palvelua käyttävät henkilöt alttiiksi identiteettivarkauksille.

Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat ovat perustaneet oman eroakirkosta.info-sivuston palvelemaan kirkosta eroa suunnittelevia. Kirkko ja Kaupunki ei mainitse artikkelissaan sivustoa eikä kerro sen tietoturvasta. Vierailu sivustolla osoittaa kuitenkin, että seurakuntien palvelussa käyttäjien tietoturvaan suhtaudutaan huomattavasti vakavammin. Seurakunnat eivät ole rakentaneet sivuille mitään omaa lomakeviritelmäänsä, vaan linkittävät lomake.fi-palvelussa sijaitsevaan maistraattien omaan kirkostaeroamislomakkeeseen.

Lomake.fi-palvelussa tietoturvaan suhtaudutaan vakavasti (pdf, s. 17):

Tiedon luottamuksellisuus varmistetaan salakirjoituksella. Lomake.fi-alustalla käytetään kaikkien arkaluontoisten tietojen siirrossa, niin asiointiliittymässä asiakkaan ja palvelun välillä kuin hallinnointiliittymässä palvelun ja organisaation välillä, SSL-salausta. Tämä vastaa verkkopankkien nykyistä salauskäytäntöä.

Sitä voi kukin itse harkita, kumpaan palveluun henkilötunnuksensa mieluummin syöttää, jos haluaa kirkosta erota.

Myös vapaa-ajattelijoiden sivulta löytyy linkki maistraatin lomakkeeseen, mutta se on varsin huomaamattomassa paikassa usein kysyttyjen kysymysten seassa. Ensisijaisesti sivuilla mainostetaan palvelun omaa lomaketta.

Jos vapaa-ajattelijat suhtautuisivat tietoturvaan vakavasti, he poistaisivat omat viritelmänsä kokonaan ja tarjoaisivat vain linkin maistraatin lomakkeeseen. Ihan yhtä hyvin se kirkosta eroaminen sitäkin kautta onnistuu. Palvelun ylläpitäjiä tämä ratkaisu vain ei miellytä todennäköisesti siksi, että sen jälkeen he eivät voisi enää kerätä tilastotietoa palvelunsa kautta eronneista käyttäjistä. Tämän vuoksi he ovat valmiita vaarantamaan käyttäjiensä tietoturvan.

Kuvassa on Mikaelinkirkon risti Helsingin Kontulassa. Ristin juurelle polvistuneena on kirkolle nimen antanut ylienkeli Mikael. Otin kuvan 18.7.2006 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Taizé-messu Agricolan kirkossa
• Kiihkeät ateistit
• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Tiede, totuus ja elämä

Kirkon etuosassa oli räsymattoja, joilla sai istua. Muutama siellä istuikin, mutta valtaosa kirkkokansasta istui normaaliin tapaan kirkon penkeissä. Niin myös me (vaimoni ja minä). Kovin paljon väkeä kirkossa ei ollut, mutta ehkä hieman enemmän kuitenkin kuin Agricolan kirkon normaalissa sunnuntaipäivän messussa.

Heti alkuun hämäsi se, kun liturgin puhe alkoi kuulua, mutta ketään ei tuttuun tapaan näkynytkään edessä seisomassa. Pappi puhui mikrofoniin penkissä istuen. Myös muu kirkkoväki istui koko messun ajan; seisomaan ei tässä messussa noustu kuin ehtoolliselle lähdettäessä.

Saarnaa ei ollut, vaan se oli korvattu hiljaisuudella. Virsikirjan virsiä ei laulettu, vaan niiden tilalla oli Taizé-lauluja, joissa tyypillisesti toistetaan vain yhtä lausetta kerta toisensa jälkeen.

Taizé-messu oli kiintoisa kokemus, vaikka enemmän kuin messulta se tuntui lyhyeltä retriitiltä. Päällimmäiseksi siitä jäivät mieleen hiljaisuus ja yksitoikkoinen (meditatiivinen?) laulu.

Messu järjestetään Agricolan kirkossa tänä syksynä vielä muutamana lauantai-iltana. Luulenpa, että ei tule uudestaan mentyä. Kaipaan messuun kunnon saarnaa, ja laulutkin saisivat olla hieman monipuolisempia. Mutta hyvä vaan, että seurakunta tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja. Toivottavasti Taizé-messun löytävät ne, joita hiljaisuus puhuttelee.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kirkosta eroavien henkilötiedot vaarassa
• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Olen pääministerin kanssa samaa mieltä siitä, että koulusurmissa kohdataan uusi pelottava ilmiö - ihmisviha. Jokelan ja Kauhajoen surmaajat ilmoittautuivat myös ateistikseiksi. Tämä ilmiö on käänteinen kristinuskon lähimmäisenrakkaudelle.

Se, mitä Räsänen tuossa ymmärtääkseni sanoo on, että ihmisviha yhdistettynä ateismiin on käänteinen ilmiö kristilliselle lähimmäisenrakkaudelle. Ateismin vastakohta on usko, ja ihmisvihan lähimmäisenrakkaus. Tuossa ei kai pitäisi olla mitään kummallista, mutta jostain syystä kommentoijat niin Räsäsen blogikirjoituksessa kuin siitä kertoneessa Uuden Suomen uutisessa tuntuvat pillastuneen.

Monet kommentoijat tuntuvat käsittäneen, että Räsäsen mielestä kaikki ateistit olisivat ihmisvihaajia. Tämä vahvistaa lähinnä sen, ettei ateismikaan ole mikään tae loogisesta ajattelukyvystä. Se loukkaantuminen ja kiihko, millä Räsäselle on vastattu, tuo mieleen lähinnä muslimifundamentalistit Tanskan pilakuvajupakan aikaan. Puuttuu vain, että he alkaisivat mellakoimaan kaduilla ja polttamaan rakennuksia.

Ateistien määrä suomalaisten keskuudessa lienee varsin marginaalinen (onko kellään tietoa luvuista?). Vaikka valtionkirkkoon kuulutaan entistä vähemmän, niin eri uskonnollisten yhteisöjen määrä vain kasvaa kasvamistaan. Eivätkä uskonnottomatkaan välttämättä ole ateisteja, vaan moni uskoo jonkinlaisiin jumaluuksiin tai pidättäytyy ottamasta kantaa. Siksi se, että sekä Auvinen että Saari tunnustautuvat ateisteiksi, on merkittävä asia. Se pitää ottaa huomioon, kun ilmiötä tarkastellaan; kiihkottomasti.

Vai ovatko kommentoijat sittenkin tuohtuneet siitä, että Räsänen kirjoittaa myös:

Kun elävän kristillisyyden vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut, jotain astuu tilalle. Sen jäljet ovat synkät ja pelottavat.

Ei kristinuskon vaikutuksen väheneminen jätä jälkeensä tyhjiötä. Jollakin se korvaantuu, ja harvemmin se on järkevän rauhallista ja rationaalista ateismia, jos ateismia ylipäänsä. Ennemminkin se näkyy astrologian, uuspakanuuden ja new age -tyyppisten uskomusten nousuna. Kuten Ruukinmatruuna kirjoittaa:

Yhden valtiokirkon ja toisen kansankirkon sijaan olemme saaneet 330 eri uskonnollista yhteisöä ja uskontoa. Toinen toistaan oudompia. Olisiko kukaan kultaisella 1970-luvulla voinut kuvitella vaikkapa wiccan nousua? Sitä olisi pidetty täysin älyttömänä ja hyvä ettei tuollaisia povaavaa olisi pantu pöpilään. Tai sitä, että joku ottaisi viikinkiuskonnon aivan vakavasti ja tosissaan?

Onko ihmisviha sitten lisääntynyt, vai onko se vain saanut uusia ilmenemismuotoja? Ja onko ateismilla mitään tekemistä tämän kanssa? Ateistit voisivat nyt osoittaa paljon paukuttamaansa rationaalisuutta, kriittisyyttä ja järkevyyttä, ja osallistua pohdintaan kiihkottoman argumentatiivisella otteella.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kirkosta eroavien henkilötiedot vaarassa
• Talvi on ympäristöongelma
• Dominican kansallislaulu yksi parhaista
• Dominica 30 vuotta
• Aku Ankan ääniä kalastelemassa

Suomessa toimii kansainvälinen kristillinen ympäristöjärjestö, jolla on ainakin kotisivujensa mukaan kovin pitkä nimi “A Rocha Suomi-Finland, Kristityt luonnon puolesta ry”. En tiedä yhdistyksestä juuri mitään. Toiminnan painopisteenä näkyy olevan luontoretkien järjestäminen sekä perheille suunnattu ympäristökasvatus. Varmaankin ihan hyvää työtä.

A Rocha järjestää syyskuussa myös kristillisen ympäristöseminaarin, jonka sisältö vaikuttaa mielenkiintoiselta. Harmi vaan, että se on minun kannaltani kaukana Turussa. Tuskin siis tulee lähdettyä paikalle, mutta mainostetaan sitä nyt kuitenkin täällä.

Seminaarin teemana on “Luomakunnalla on toivo!” Tilaisuuden pääpuhujana on pastori Dave Bookless, joka sukunimestään huolimatta on kirjoittanut kirjankin. Seminaarissa paneudutaan “ympäristönsuojelun teologiseen perustaan” ja järjestetään erilaisia työpajoja.

Seminaari pidetään Turun ruotsinkielisen seurakunnan tiloissa (Aurelia, Aurakatu 18) lauantaina 13.9.2008. Tarkempi ohjelma on A Rocha -järjestön sivuilla.

Valokuvassa oleva risti sijaitsee intiaanien hautausmaalla Dominican Karibiterritoriossa. Otin kuvan 2.12.2007 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Onnelliset kaupungit
• Vuosaaren satamassa avoimet ovet
• Luomakunnan sunnuntai
• Raamattu tiivistettynä
• Kirkosta eroavien henkilötiedot vaarassa

Eilisessä messussa Agricolan kirkossa oli oikein kesäinen tunnelma ainakin siinä mielessä, että kaikki tuntuivat olevan kesälomalla. Kukaan ei muistanut kertoa synnintunnustuksen numeroa, pari virttä veisattiin eri järjestyksessä kuin ne oli taululle merkitty ja pappi luki evankeliumitekstin kahteen kertaan. Messun jälkeen kuulin vielä sivusta, kun joku morsiuspari (tai lähinnä morsian) tiuski papille siitä, että heidän kuulutuksensa oli jätetty lukematta.

Mikä siinä onkin, että kun asiat alkavat mennä pieleen, niin usein ne sitten kerääntyvät ja menevät pieleen oikein joukolla?

Osa sekaannuksista saattoi johtua siitä, ettei liturgia- ja saarnavuorossa ollut pastori Tiina Silvo välttämättä ollut kauhean tottunut Agricolassa noudatettavaan vanhaan messukaavaan. Tuo evankeliumipätkä taitaa olla niissä vähän eri kohdissa, ja nyt tuli luettua molempien mukaan. Mutta kertaushan on opintojen äiti. Itse saarna oli kuitenkin varsin mainio.

Päivän teemana oli etsikkoaika. Raamatussa se mainitaan vain yhden kerran kohdassa, jossa Jeesus itkee Jerusalemin kohtaloa (Luuk. 19:44). Myös päivän evankeliumi oli Luukkaan kirjasta (Luuk. 4:23-30). Kyseessä on kohta, jossa Jeesus palasi Nasaretiin opettamaan. Jeesus kuitenkin kieltäytyi tekemästä ihmetekoja viitaten siihen, kuinka profeetat Elia ja Elisa eivät myöskään tehneet ihmeitään omiensa keskuudessa ja tokaisi, että “kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.” Väkijoukko hurjistui, ja yritti heittää Jeesuksen jyrkänteeltä alas.

Nasaretilaisillakin oli ilmeisesti etsikkoaikansa. Heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt vaatia ihmeitä uskoakseen, vaan uskoa, jotta ihmeitä olisi tapahtunut. Jeesus teki ihmeparantumisia niille, jotka jo uskoivat, eikä niinkään ihmeitä siksi, että ihmiset uskoisivat (tosin kyllä hän taisi Kaanan häissäkin ihan pyynnöstä sen veden muuttaa viiniksi).

Aika vähän sain lopulta tästäkin saarnasta irti, vaikka se hyvä olikin. Luulenpa, että lopetan tämän puolisäännöllisen saarnabloggauksen tähän kirjoitukseen. Formaatti ei oikein toimi. Toki jatkossakin, jos saarnasta nousee esiin joitakin ajatuksia, niin saatan niistä blogata. Mutta en enää pyri tekemään raporttia joka sunnuntain saarnasta.

Mutta menkää sunnuntaina messuun, siellä niitä saarnoja kuulee ihan livenä.

Kuvassa on Agricolan kirkon saarnatuoli. Otin kuvan eilen 27.7.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kuinka käytät talenttisi?
• Kyytiin hyppäämisestä
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Tatarstanin tasavallan pääkaupungin Kazanin ehkä näkyvin maamerkki on Qol-Şärif-moskeija (useita eri kirjoitusasuja esiintyy). Olenko minä ainoa, jonka mielestä yhdennäköisyys Disney Worldin Tuhkimonlinnaan on ilmeinen (pienellä googletuksella löytyi vastauskin: en ole). Ehkä aika vielä patinoi moskeijaa, mutta aika keinotekoisen kiiltelevältä se Kazanin Kremlin vanhojen rakennusten keskellä tuntui. Tosin oli ne ympäröivätkin talot aika hienoiksi laitettu.

Tatarstan on ainoa muslimimaa, jossa olen käynyt, ja kuvan moskeija on ainoa, jossa olen käynyt sisällä. Sisällä ei saanut ottaa valokuvia, mutta samanlaista sinivalkoista ja uudenkiiltelevää sielläkin oli. Meitä vääräuskoisia ei päästetty varsinaiselle rukousalueelle, mutta parvelta saimme katsella. Yksi rukoilija siellä silloin näkyi uskontoaan harjoittamassa. Mutta ehkä ei ollut rukousaika. Sen sijaan eräs uskonoppinut rukoili kyllä minun ja ystäväni puolesta. Minut hän kättelikin, mutta ei naispuolista matkakumppaniani.

Kazanissa on paljon muitakin moskeijoita, ja tataari-isäntämme mukaan varsinainen uskonnollinen elämä keskittyy niihin. Qol-Şärif-moskeija on rakennettu muutama vuosi sitten Kazanin Kremliin paikalle, jossa on sijainnut samanniminen moskeija aikaisemminkin. Venäläiset purkivat sen vuonna 1552 Iivana Julman kukistettua Kazanin kaanikunnan. Uuden moskeijan rakentamiseen saatiin varoja etenkin Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista, ja se on kuulemma Euroopan suurin. Moskeijassa sijaitsee myös mielenkiintoinen islam-museo, jossa kerrotaan islamin ohella tataarien historiasta.

Kazanin Kreml on Unescon maailmanperintökohde ja valittiin jokin aika sitten Venäjän suurimmaksi ihmeeksi. Onhan se ihan hieno kohde, mutta olisi kyllä luullut suurelta Venäjän-maalta ihmeellisempiäkin asioita löytyvän. Viipurin linna pääsi samassa matkailulehden järjestämässä äänestyksessä kuudenneksi.

Oheisen kuvan moskeijasta otin viime kesän Venäjän-matkallani 12.6.2007.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Borovskin seinämaalaukset
• Karibi-intiaanit ja Kolumbus
• Tallinnan vanha kaupunki lumisena
• Virka Galleria korvasi Jugendsalin
• Eiranranta vs. Ruoholahti

Viime sunnuntain messussa evankeliumitekstinä oli hankalankuuloinen vertaus isännästä, joka maasta poistuessaan uskoi palvelijoilleen eri määriä rahaa hoidettavakseen (Matt. 25:14-30). Viisi talenttia saanut sijoitti ne, ja hankki toiset viisi lisää, ja kaksi talenttia saanut teki vastaavan tempun. Mutta yhden talentin saanut hautasi rahan maahan ja palautti isännän palatessa tälle vain omansa. Isäntä suuttui:

Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.

Olimme messussa tällä kertaa Helsingin Tuomiokirkossa ja saarnavuorossa oli kappalainen Suvi-Päivi Koski. Saarna ei alkanut kovin lupaavasti. Koski kertasi evankeliumitekstin monisanaisesti ja psykologisoi sitä mitä kunkin palvelijan mielessä kenties oli liikkunut. Kohta, jossa hän kuvaili kuinka tuuli tuo uusia lehtiä peittämään sitä kuoppaa, jonka vähäisin palvelija oli yhdelle talentilleen kaivanut, oli jo suorastaan pitkästyttävä.

Koski kuitenkin kokosi lopulta saarnan kunnialla kasaan. Hän muistutti, että tämä Jeesuksen vertaus oli hänen opetuksensa loppuvaiheilta. Jeesus oli silloin opetuslastensa kanssa jo Öljymäellä, ja vertaus liittyi sarjaan opetuksia, joilla valmistettiin opetuslapsia tulevaan. Vaikka vertauksessa Jeesus puhuukin rahasta, niin talentteja ei pidä ymmärtää kapeasti siinä merkityksessä, vaan laajemmin Jumalan antamina kykyinä ja lahjoina. Vaikka ei olisikaan saanut niitä yhtä paljon kuin joku toinen, on kuitenkin tärkeätä, että kehittää lahjojaan ja käyttää niitä taivaallisen isäntänsä hyväksi.

Kirkkokahvien jälkeen oli vielä saarnajatkot. En ole niillä koskaan ennen käynyt, koska aika harvoin tulee ylipäätään käytyä tuomiokirkossa messussa. Mutta tällä kertaa menimme myös niille. Siellä saarnan teemoista jatkettiin keskustellen. Kysyin, että entä jos joku palvelijoista olisi sijoittanut talenttinsa, mutta epäonnistunut ja menettänyt sijoituksensa. Mikä olisi ollut isännän tuomio? Mitään selvää vastausta ei tullut, mutta yksi osallistujista viittasi vertaukseen tuhlaajapojasta. Siinä ei kuitenkaan mielestäni ole kyse samasta asiasta, sillä tuhlaajapoika vain tuhlasi ilman yritystäkään sijoittaa.

Lopulta keskustelu harhautui romanialaisiin kerjäläisiin eikä Koski yrityksestään huolimatta onnistunut enää palauttamaan sitä aiheeseen. Mutta ihan antoisa tuokio se joka tapauksessa oli.

Kuvassa Helsingin tuomiokirkko sisältä. Otin kuvan messun jälkeen 20.7.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kyytiin hyppäämisestä
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Kävin viime sunnuntaina messussa Mikael Agricolan kirkossa, joka on nykyinen kotikirkkoni ja myös vihkikirkkomme. Tarkoitus oli blogata saarnasta jo aiemmin, mutta hukkasin muistiinpanolappuni. Kun se muutaman päivän päästä löytyi, en enää saanut selvää kuin osittain siitä, mitä olin siihen kirjoittanut. Harmi sinänsä, sillä Agricolan kappalainen Matti T. Amnell piti varsin hyvän saarnan päivän teemasta, joka oli “Totuus ja harha”.

Amnell sanoi, että tiede on suuri Jumalan antama lahja, jonka avulla ihmiset ovat saaneet selvitettyä monia maailman ongelmia. Toisaalta ihmiset eivät ole juuri muuttuneet, eivätkä pahuus ja synti ole kaikonneet. Tieteen avulla pahuus voi saada entistäkin pahempaa tuhoa aikaan maailmassa. Siksi Jumalan sanan täytyy ohjata tiedettä.

Minustakaan tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan yhteensovittaminen ei ole mitenkään erityisen ongelmallista. Toki esimerkiksi luomiskertomusta ei voi silloin ottaa kirjaimellisesti. Sen ei pitäisi olla ongelma ainakaan luterilaiselle, koska luterilaisen kirkon opin pohjana ovat “Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset”. Mooseksen kirjat, ja luomiskertomus niiden mukana, eivät niihin kuulu.

Huomenna on taas sunnuntai ja todennäköisesti tulee mentyä johonkin messuun. Toivottavasti saan pidettyä muistiinpanot tallessa ja luettavina, niin tulee taas vähän yksityiskohtaisempi saarnabloggaus.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Armahtamisen vaikeudesta
• Luomakunnan sunnuntai
• Kyytiin hyppäämisestä

Eilen oli viides sunnuntai helluntaista, ja päivän teemana oli “Armahtakaa!” Olimme pitkästä aikaa puolenpäivän messussa kotikirkossamme Agricolassa, jossa messu on vanhan kaavan mukainen. Ei minulla mitään ole uuttakaan kaavaa vastaan, mutta on oikein mukavaa, että vanhaakin kaavaa on edelleen tarjolla. En tiedä, johtuuko se kaavasta vai mistä, mutta etenkin messusävelmät ovat Agricolassa kauniimpia kuin missään muualla. Pidän myös tavasta, että ehtoollinen jaetaan pöytä kerrallaan eikä jatkuvana. Pappina messussa oli Seppo S. Kosonen.

Päivän johdantolauselman yhteydessä Kosonen aloitti päivän teeman käsittelyn sanomalla, että Jumala kyllä armahtaa, mutta entä kukin itse. Hän korosti sitä, kuinka vaikeata voi olla antaa lähimmäiselle anteeksi.

Päivän evankeliumina oli tuttu tarina avionrikkojanaisesta ja siitä, kuka heittää ensimmäisen kiven (Joh. 8: 2–11). Kosonen sanoi saarnassa, että Jeesus armahti naisen totaalisesti, mutta kuitenkin ehdollisesti: “Mene, äläkä enää tee syntiä.” Hän myös pohti sitä, mitä Jeesus mahtoi kirjoittaa maahan. Kirjoittiko hän kenties fariseusten syntejä, vai tuomiolauselman (roomalaiseen oikeuskäytäntöön kuului, että tuomiot annettiin kirjallisena)?

Kosonen kertoi kolme esimerkkiä, joissa on ollut vaikea tai mahdotonta antaa anteeksi. Ensimmäinen esimerkki liittyi juutalaiseen Simon Wiesenthaliin, joka ei voinut antaa kuolevalle natsille anteeksi tämän rikoksia juutalaisia vastaan.

Toinen esimerkki oli liittyi sitten varsin suorasti evankeliumitekstin kuvaamaan tilanteeseen, koska se koski Youtubessakin esitettyä 17-vuotiaan kurditytön kivittämistä Irakissa. Kosonen sanoi kivittäjien olleen muslimeja ja huutaneen samalla kunnioitusta Jumalalle (Allah). Jos hän kuitenkin viittaa edellä linkittämääni tapaukseen, niin sekä kivittäjät ja kivitetty tyttö olivat jesidistejä, joiden uskoon luomistapahtuman jälkeen maailmassa vaikuttava jumala ei ilmeisesti edes kuulu.

Voi tietysti olla, että Kosonen viittasi johonkin toiseen tapaukseen, sillä kyllähän kivityksiä esiintyy muslimienkin keskuudessa. Hän sanoi saarnassa, että harvinaisempaa on se, jos joku siellä uskaltaa nousta vastaan (viitateen ilmeisesti uskonnon nimissä tehtäviin julmuuksiin laajemminkin). Hän mainitsi jonkun saudiarabialaisen ihmisoikeusaktivistin, joka kuulemma uskaltaa. Valitettavasti kyseisen naisen nimi meni minulta ohi.

Oli tietysti varsin rohkea veto Kososelta kritisoida islamia, koska vallitsevana linjana tuntuu olevan enemmän hymistely niille ongelmille, jotka liittyvät siihen ja sen harjoittajiin. Mutta kannattaisi tietysti ensin tarkistaa faktat kohdalleen, ja ehkä kritiikin voisi esittää jossain muualla kuin jumalanpalveluksen saarnassa. Silloin voisi keskittyä kristinuskoon, kuten edellisessäkin saarnabloggauksessani toivoin. Toki Kososen islam-kritiikki oli varsin mietoa verrattuna siihen, mitä moskeijoissa kerrotaan toisuskoisista julistettavan, mutta tarvitseeko siihen silti lähteä mukaan? Toki mielelläni kannustan Kososta tuomaan kritiikkinsä julki jollakin toisella foorumilla.

Kolmas esimerkki anteeksiantamisen vaikeudesta liittyi Schindlerin lista -elokuvaan, mutta koska en ole sitä nähnyt, meni esimerkkikin vähän ohi.

Esimerkit jäivät saarnassa aika pitkälti vain esimerkiksi, eikä niihin sen enempää pureuduttu. Anteeksiantaminen lähimmäiselle on vaikeaa, mutta silti pitäisi armahtaa. Siihen, kuinka tehdä se, saarna ei kuitenkaan antanut juurikaan eväitä.

Kuvassa Agricolan kirkon komea kirkkosali votiivilaivoineen. Otin kuvan messun jälkeen eilen 15.6.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Tiede, totuus ja elämä
• Luomakunnan sunnuntai
• Kyytiin hyppäämisestä

Tänään oli luomakunnan sunnuntai. Sopiva paikka sunnuntain saarnalle oli siten pienen metsikön keskellä sijaitseva Otaniemen kappeli, jonka sisältä näkee komeasti ulos luontoon. Messuvuorossa oli pastori Eva Kanerva. Vanhan testamentin lukukappaleena luettiin osa luomiskertomuksesta viulun ja kanteleen säestämänä. Messu oli muutenkin varsin monipuolinen musiikin suhteen, sillä lisäksi kuultiin myös niin pianon kuin perinteisten urkujenkin soittoa ja laulettiin yksi laulu myös ilman säestystä.

Saarnan aluksi pastori Kanerva lainasi presidentti Paasikiven sanoja tosiasioiden tunnustamisesta. Viittaus taisi liittyä siihen, että meidän on tunnustettava ihmisen aiheuttama uhka luomakunnalle ja otettava se tosissaan. Tästä päästiin Changemaker-verkoston iskulauseeseen “Tee parannus – maailmanparannus”. Kanervan mielestä luomakunta-teema olikin muun muassa tätä kautta kytkettävissä sunnuntain toiseen aiheeseen, joka oli “kutsu Jumalan valtakuntaan”.

Luomiskertomusta seuraa syntiinlankeemus. Kanerva sanoi, että maailman ilmiöitä tarkastaltaessa on arvioitava, mikä on seurausta Jumalan luomistyöstä ja mikä syntiinlankeemuksesta; mikä on aitoa ja alkuperäistä, mikä syntisen ihmisen mulkeroimaa (Kanerva taisi käyttää jotain toista käsitettä). Esimerkkeinä, mutta ainakaan suoraan kantaaottamatta, hän mainitsi päivän teemaan liittyvien ympäristökysymysten ohella suhtautumisen seksuaalietiikkaan, toisiin kulttuureihin ja toisiin uskontoihin. Kanerva viittasi myös intialaiseen jesuiittapappiin Anthony de Melloon, jonka mukaan todellinen sielu haluaa vain rakastaa, ja muut tunteet tulevat muualta.

Saarna jäi minulle vähän sekavaksi, mikä osin johtui siitä, että Kanerva oli yhdistänyt siihen päivän molemmat mahdolliset teemat eikä siltaa niiden välille tuntunut kaikesta huolimatta löytyvän kuin kohdittain. Enemmän vaikutti kuitenkin se, että luomakunta näyttäytyi niin hienona alttaritaulun paikalla olleen ikkunarivistön takaa, että huomioni herpaantui pitkäksi aikaa sinne. Orava kiipeili pitkin sakastin seinää, västäräkki istahti ristille ja pikkulintuja lenteli edestakaisin. Ja tietysti myös puut ja muut kasvit ovat osa suurta luomakuntaa.

Kun huomioni palasi takaisin saarnaan, Kanerva puhui mahajana-buddhalaisuudesta ja siitä, kuinka sen parissa kaikkia eläimiä pidetään äiteinä. Buddhalaisuudessa tämä on seurausta uskosta uudelleensyntymiseen, mutta Kanervan mukaan asiasta löytyy silti yhtymäkohtia myös kristilliseen ajatteluun. Minulle vain ei auennut, mitä kautta. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä kristillisestä puolesta ja jättänyt sinänsä ihan kiinnostavat buddhalaiset opetukset jonnekin muualle kuin jumalanpalveluksen saarnaan.

Ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta Kanervan saarna oli puhutteleva ja jätti ajatuksia mieleen. Jos Kanerva ei saarnaisi kaukana Espoossa, tulisi varmaan mentyä joskus uudestaankin häntä kuulemaan.

Messun jälkeen oli kirkkokahvit. Pulla oli oikein hyvää.

Otaniemen kappelissa on alttarin takana koko seinän levyinen ikkunarivistö. Kuvassa yksi ikkunoista, ja sen takana risti, joka siis seisoo ulkona heinien osin peittämällä kalliolla. Otin kuvan tänään 1.6.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta
• Kyytiin hyppäämisestä

Eilen oli toinen sunnuntai helluntaista ja kirkkovuoden teemana oli “Katoavat ja katoamattomat aarteet”. Olin vaimon ja erään kaverimme kanssa Lähetyskirkossa, jossa oli kevään viimeinen messu ennen kesätaukoa. Saarna- ja liturgiavuorossa oli pastori Heikki Hilvo.

Päivän evankeliumiteksti oli Luukkaan evankeliumista (Luuk. 12: 13–21). Siinä Jeesus sanoo: “Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”

Omistaminen sinänsä ei ole ongelma, vaan se, turvaako elämänsä siihen. Tähän viittaa Jeesuksen sanoma päivän tekstin viimeisessä jakeessa: “Näin [huonosti] käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.” Ja tätä ymmärrän myös Hilvon tarkoittaneen saarnassaan. Hän luki meille myös psalmin 23 – “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” – ja kehotti kuuntelijoita kysymään itseltään, voisivatko nämä yhtyä siihen: luottaa Herraan ja siihen, ettei mitään puutu.

Hilvo kertoi myös tarinan pyöräilijästä, joka oli lähdössä ylittämään Niagaraa vaijeria pitkin. Pyöräilijä oli kysynyt katsojalta, uskooko hän yrityksen onnistumiseen. Katsoja oli sanonut uskovansa, jolloin pyöräilijä oli sanonut: “Hyppää sitten kyytiin.” Voimme puhua Jumalasta hurskaasti, mutta uskossa on kyse siitä, että luottaa elämänsä Jumalan käsiin.

Maallisista aarteista luopumista pääsimme käytännössä harjoittelemaan, kun kolehti kerättiin. Se meni tällä kertaa Burman uhreille. Messun alussa Hilvo kertoi rukouksia tarvittavan sen puolesta, että apu voidaan toimittaa perille, eikä se jää maan rajoille.

Messu oli tällä kertaa osittain englanninkielinen, mikä johtui messumusiikista vastanneesta namibialaisesta M4-bändistä.

Suvivirsi ei pettymykseksemme ollut messuohjelmassa, vaikka kevään viimeisestä messusta olikin kyse. Kirkkokahveilla asiasta tuli mainittua Hilvollekin, joka sitten pyysi erästä paikallaolijaa soittamaan virren pianolla. Ilman virsikirjaa en takeltelematta muistanut sanoja paria ensimmäistä säkeistöä enempää, mutta onneksi monet muut tuntuivat osaavan paremmin (mm. vaimoni). Mutta kyllä siitä joka tapauksessa kivan kesäinen tunnelma jäi.

Kuvassa on toinen lasimaalauksista Lähetyskirkon alttarin takana. Otin kuvan eilen 25.5.2008 messun jälkeen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Aloitan tällä kirjoituksella saarnabloggaamisen. Ihan jokasunnuntainen tapa tästä tuskin tulee, kun ei joka viikko tule käytyä kirkossakaan, ja aina ei saarnasta jää mitään mieleen. Mutta silloin jos jotain jää, kirjoitan siitä tänne (vaikka sitten ehtisi mennä maanantain puolelle, kuten nyt aloituskerralla).

Eilen oli Pyhän Kolminaisuuden päivä, ja kävin messussa Johanneksenkirkossa. Liturgian ja saarnan hoiti Johanneksen kappalainen Ermo Äikää.

Päivän teemana oli “Salattu Jumala”. Äikää aloitti saarnan kertomalla, että tämä on kirkkovuoden teemoista opillisin. Hyvä niin, sillä ainakin minun mieleeni ovat saarnat, jotka sisältävät teologista pohdiskelua. Sellaisia saisi olla enemmänkin.

Kovin syvälle teologisiin syövereihin ei kuitenkaan menty. Äikää kertoi, ettei Jumalan olemus ole tavoitettavissa järkeilyllä, eikä sellaista siksi kannata yrittäkään. Kolmiyhteisyys on kuitenkin kristillisen opin peruskiviä, eikä siitä sovi ottaa mitään pois. Tämän hän kertoi useamman kerran hieman eri sanoin.

Sitten jatkettiin päivän evankeliumiin (Joh. 15: 1–10), jonka ensimmäinen jae kuuluu: “Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.” Äikää sanoi, että teksti kuvastaa kolmiyhteyttä. Kristus on puu Jumalan viinitarhassa, ja me olemme puun oksia. Minulta taisi kuitenkin mennä ohi, missä se Pyhä Henki tässä vertauksessa oli. Maan ravinteissako kenties?

Äikää puhui paljon vertauskuvin ja korosti kolmiyhteysopin merkitystä. Saarna jäi kuitenkin vähän sekavaksi, enkä oikein löytänyt siitä punaista lankaa. Se vaikutti enemmän osalta liturgiaa. Ehkä lähestymistapani on turhan rationaalinen, mutta olisin kaivannut hieman enemmän analyyttista pohdintaa, olihan nyt opillinen sunnuntaikin. Vai pitäisikö vain uskoa mitä Äikää sanoo, ja olla yrittämättäkään järkeillä?

Tulee väkisin mieleen yksi Sinfestin kristinuskoa oivaltavasti piikittelevistä stripeistä. Mutta ei pidä olla liian kriittinen. Ihan hyvä saarna se oli, vaikkei siinä mitään erityisen erikoista ollutkaan.

Saarnan jälkeen esirukousosiossa rukoiltiin Kiinan ja Burman luonnonturmien uhrien puolesta. Korvaani särähti kuitenkin se, että Äikää käytti jälkimmäisestä juntan sille antamaa nimitystä Myanmar. Sitä ei mielestäni pitäisi pitää kyseisen maan legitiiminä nimenä.

Kuvassa Johanneksenkirkko. Kuvaa en kuitenkaan ottanut eilen, vaan käydessäni siellä edellisen kerran pari viikkoa sitten 4.5.2008.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Kyytiin hyppäämisestä
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta

Salybian katolisen kirkon päätymaalaus Dominican Karibiterritoriossa hämmästytti minua jo ensimmäisellä Dominican-matkallani reilut 14 vuotta sitten. Muraaliin on kuvattu Kolumbuksen toisen matkan laivasto ja eurooppalaisten kohtaaminen karibi-intiaanien kanssa. Kun tietää, mikä tuho eurooppalaisten tulosta alueen alkuperäiskansoille seurasi, aihevalinta on melko hämmästyttävä. Itä-Karibian intiaaneista ei ole jäljellä enää juuri muuta kuin nuo Dominicalla asuvat karibit (tai kalinagot, kuten he jälleen ovat alkaneet itseään kutsua).

Kyseessä on kuitenkin kirkko ja vieläpä katolinen sellainen. Ja kristinusko tuli Dominicallekin eurooppalaisten mukana. Tätä näkökulmaa painotti muun muassa entinen karibipäällikkö Faustulus Frederick, jonka kanssa aiheesta keskustelimme samalla kun pelasimme dominoa ja joimme rommia. Hänkin tosin oli sitä mieltä, että jokin muu aihe olisi silti voinut olla sopivampi.

Frederick on itsekin taidemaalari, ja osallistunut myös kyseisen kirkon koristeluun. Kyseisen muraalin on kuitenkin maalannut dominicalainen historioitsija ja taidemaalari Lennox Honychurch.

Uskonnon läsnäolo Dominicalla on paljon voimakkaampi kuin täällä maallistuneessa Pohjolassa. Uskonnolliset aiheet tulevat keskusteluissa esiin luontevasti ja ihmiset käyvät kirkoissa, niin Karibiterritoriossa kuin muuallakin. Hurrikaanikauden alkaessa kirkoissa rukoillaan, ettei myrsky osuisi Dominicalle (juuri muita valmisteluja köyhällä saarella ei sitten asian eteen tehdäkään). Suurin osa dominicalaisista on katolilaisia, mutta erilaisia pieniä protestanttikirkkojakin löytyy joka kylästä, monesta useampiakin.

Ja uskonnon nimissä intiaanitkin voivat käydä messussa kirkossa, jonka pääoven päällä kuvataan, kuinka kansanmurha saapui heidän keskuuteensa.

Kuvassa Karibiterritorion katolinen kirkko Salybian kylässä Dominicalla. Otin kuvan messun jälkeen adventtisunnuntaina 2.12.2007

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Dominica 30 vuotta
• Jos Disney Worldissa olisi moskeija
• Dominica ei ole Dominikaaninen tasavalta
• Kirkosta eroavien henkilötiedot vaarassa
• Dominican kansallislaulu yksi parhaista

Sukuluettelot ja jotkin vähemmän keskeiset kirjat tiivistelmä hyppää kokonaan yli. Vanha Testamentti tiivistyy tarinaksi, ja tutut tarinat asettuvat paikoilleen suhteessa toisiinsa. Uutta Testamenttia kirja käy läpi tarkemmin ja opetuksien sisältöönkin kiinnitetään enemmän huomiota. Ja niinhän sen tietysti kuuluukin mennä, koska VT:n opetukset annettiin juutalaisille, eikä meidän kristittyjen niistä niin tarvitse välittää.

Jos mieluummin kuuntelet kuin luet tiivistelmän, niin kannattaa tulla Lähetyskirkolle (Tähtitorninkatu 18, Helsinki) huomenna tiistaina kuuntelemaan. Siellä koko kirjanen luetaan läpi. Välissä pidetään kahvitauko. Minä luen luvut 8 ja 9, joissa käsitellään Daavidia kuninkaana ja psalmeja.

Kannattaa tietysti myös ostaa itse kirja, sillä välitti uskonjutuista tai ei, niin onhan Raamattu kuitenkin länsimaisen kulttuurin perusteoksia. Lähetysseura myy kirjaa seitsemän euron hintaan, joten kallis hankinta se ei ole. Varmaan jotakuinkin samalla hinnalla teoksen saa hankittua kirjakaupastakin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Kyytiin hyppäämisestä
• Pyhä kolmiyhteisyys
• Kirkosta eroavien henkilötiedot vaarassa

Tänä vuonna tällaisia tilanteita ei ole juuri tullut eteen, vaan sunnuntait on pidetty sunnuntaisin. Eilen lauantaina olimme kuitenkin vaimon veljen ja tämän vaimon luona kylässä, ja tarjolla oli kalakeittoa. Oikein hyvää madesoppaa olikin. Aloitin siis sunnuntain jo lauantaina iltapäivällä, ja tietysti myös vastaavasti lopetan sen sunnuntaina samoihin aikoihin.

Teen kanssa tarjoiltu suklaapäällysteinen appelsiinikakku oli sitten jo aika rajoilla, kun olen pitänyt periaatteena jättään paastoaikaan suklaan väliin myös sunnuntaisin. Mutta ehkä se ei kakunpäällysteessä niin haittaa, kunhan ei ota tavaksi. Oikein hyvää oli sekin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Päivä paastoa takana
• Kun koiranmakkarakin tuoksuu hyvältä
• Vuoden vanha seiti
• Blue Congossa parasta on komea väri
• Suklaafestivaali Lasipalatsissa

Sunnuntait eivät ole paastopäiviä, joten silloin voi syödä vähän vapaammin. Jottei homma kuitenkaan menisi ihan ramadaniksi, niin mitään mässäilyä en harrasta silloinkaan. Liha ja suklaa ovat pannassa myös sunnuntaisin, mutta kalaa ja leivonnaisia saa silloin syödä. Aiempina vuosina olen myös harrastanut välillä sunnuntain siirtämistä: jos on jonain muuna päivänä jokin erikoisempi tilaisuus, jossa olisi kiva syödä vähän vapaammin, niin siirrän sunnuntain sille päivälle ja vastaavasti pidän paastoa sunnuntainakin.

Tähän mennessä olen syönyt perunapapusipulikeittoa, porkkanoita, ruisleipää tahinilla, ananasmurskaa ja vaimon valmistamaa soijarouheporkkanapaistosta pastan kanssa. Ongelmallisinta tässä ruokavaliossa on se, että suolistokaasuja pukkaa tulemaan tavallista enemmän. Ei siis kannata tulla meille paastonaikaan kylään: tarjoilut ovat köyhiä ja haisee pahalle.

Paaston uskonnollinen puoli on valitettavasti vähän hakusessa. Tarkoitus kai olisi, että elämän yksinkertaistaminen jättäisi enemmän aikaa uskon tutkiskelulle. Minulle tämä on kuitenkin joka vuosi ollut pelkkä ruokapaasto, eikä elämä sen myötä ole hirveästi yksinkertaistanut. Vaimo on kyllä ehdotellut, josko voisin ruoan sijaan paastota jostain muusta, mutta luulen hänelläkin olevan uskonnollisten syiden sijaan mielessä lähinnä hajuhaittojen vähentäminen.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Kun koiranmakkarakin tuoksuu hyvältä
• Sunnuntain siirtäminen
• Vuoden vanha seiti
• Blue Congossa parasta on komea väri
• Suklaafestivaali Lasipalatsissa

Seurakunnissa on nykyisin monenlaisia teemamessuja. Yhteistä niille kaikille tuntuu olevan, että juuri saarnan osuudesta nipistetään. Esimerkiksi Tuomasmessuissa saarna on usein aika köykäinen. Taizé-messussa saarna on korvattu hiljaisella mietiskelyllä (en ole koskaan, osin juuri tuosta syystä, Taizé-messussa käynyt). Olisiko missään teemamessua meille, jotka mielellämme kuuntelisimme pidempiä ja pohdiskelevampia saarnoja?

Messut eivät tietystikään ole ainoita tilaisuuksia, joissa uskonnollista pohdiskelua pääsee kuulemaan. Olen pari kertaa ollut Kohtaamispaikkana krypta -illoissa ja Lähetyskirkon raamattuluennoilla. Viime kesänä kävin kerran myös Ruoholahden kappelilla kuuntelemassa kirkkohistoria-aiheista luentoa. Tuomiokirkolla on ilmeisesti joskus myös saarnajatkoja, mutta niille en ole ikinä osallistunut.

Mutta silti. Jos 30 vuotta sitten ainakin jotkut jaksoivat kuunnella pitkiä saarnoja, niin eikö niille voisi olla tilausta nytkin? En tosin tiedä, kuinka syvälle teologisiin kiemuroihin niissä tuolloin mentiin, ja kuinka pohdiskelevia saarnat olivat. Enkä tietysti tiedä, olisiko pitkistä saarnoista edes kiinnostunut kukaan muu kuin minä ja jaksaisinko minäkään nousta, jos ne olisivat aamulla aikaisin toisella puolella kaupunkia. Täällä Etelä-Helsingissä kun on ajateltu aamu-unisia: Agricolan messu on puoliltapäivin ja Lähetyskirkon messu vasta kahdelta (ja Tuomasmessu illalla).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

• Ei profeetta omalla maallaan
• Kuinka käytät talenttisi?
• Tiede, totuus ja elämä
• Armahtamisen vaikeudesta
• Luomakunnan sunnuntai