Aiheita

Kevätpäiväntasaus 2010

Niko Lipsanen — Thu, 18 Mar 2010 01:45:09 +0000

Kevätpäiväntasaus 2010 on ensi lauantaina 20.3. klo 19.32 Suomen aikaa. Maan akseli on tällöin suorassa kulmassa Auringon sijainnin kanssa, eli Aurinko paistaa suoraan kohti päiväntasaajaa. Päivä ja yö ovat tällöin periaatteessa samanpituisia kaikkialla Maapallolla (käytännössä tässä on pieniä vaihteluita, ks. Tuorlan observatorion päiväntasaussivu).

Kevätpäiväntasaus tarkoittaa myös sitä, että pääsiäinen lähestyy. Kristillistä pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina, kuitenkin aikaisintaan 22.3. ja viimeistään 25.4. Aivan tähtitieteellisen tarkasti määrittely ei kuitenkaan mene, vaan ajankohdan määrittämiseen käytetään kirkollisia taulukoita (Wikipedian pääsiäisartikkeli selventää asiaa).

Talvi alkaa siis taittua kohti kesää, joskin helteitä saamme vielä odotella. Kevät on ylipäänsä varsin rumaa ja ankeaa aikaa, mutta silti sitä odottaa ilolla. Kun kevät vihdoin päättyy, niin silloin alkaa kesä.

Oheinen kuva on otettu Näsinneulasta kohti Tamperetta maaliskuussa kolmisen vuotta sitten. Kuvasta näkyy, kuinka ankea ja paljas keväinen maisema on. Jos välttämättä haluat nähdä sen suurempana, niin käy katsomassa kuvan oma sivu.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Haapajärven punainen puukirkko

Niko Lipsanen — Wed, 17 Mar 2010 05:19:49 +0000

Haapajärven kirkko Kirkkonummen Veikkolassa on pieni punamultainen puukirkko. Nykyinen kirkko on otettu käyttöön vuonna 1823, mutta se ei ole kulmakunnan ensimmäinen kirkko. Aikaisempi kirkko oli tosin vähän eri paikassa.

Kirkko on kuulemma suosittu vihkikirkko. Ei mikään ihme, onhan se kaunis punainen kirkko, ja sijaitseekin mukavasti metsän siimeksessä.

Kävin Haapajärven kirkolla siskoni kanssa viime joulukuussa ja otin siellä talvisia valokuvia. Laitoin tuohon alle niistä muutaman.

Ensimmäisessä kuvassa on Haapajärven punainen puukirkko suoraan edestä päin.

Ja sitten sama kirkko toisesta kuvakulmasta.

Tässä ovat lähikuvat kirkon portaista ja kirkkoa vastapäätä seisovasta puuceestä. Portaiden juurella oli joulukuusi ja kirkon oven vieressä jouluseppele.

Kirkon vieressä on toinen vanha koulurakennus, jossa nykyään toimii Haapajärven päiväkoti. Sekin on punainen puutalo.

Kirkon ovet olivat kiinni, joten sisään emme päässet katsomaan. Se oli harmi, sillä kirkko näyttäisi olevan hieno myös sisäpuolelta.

Otin valokuvat Haapajärven kirkosta 29.12.2009 (kuvien lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Uuden sadon Darjeeling-tee

Niko Lipsanen — Fri, 12 Mar 2010 05:16:47 +0000

Darjeeling on epäilemättä yksi maailman hienoimmista teelaaduista. Turhaan sitä ei kutsuta teeiden sampanjaksi. Satoa saadaan useamman kerran vuodessa, mutta laadukkain niistä on kevään ensimmäinen kukinto (first flush). Se toimitetaan markkinoille nopeasti, sillä Darjeelingin ensimmäinen kukinto on ehdottomasti parhaimmillaan tuoreena.

Tämänkeväisen ensisadon poiminnan pitäisi olla nyt käynnissä tai alkamassa. Siksi olinkin kovasti hämmentynyt, kun appiukko toi Intian-matkan tuliaisina meille paketillisen ensisadon Darjeelingia jo kuukauden päivät sitten. Onko siellä sama juttu kuin meillä uusien perunoiden kanssa, että ensimmäiset sadot saadaan jo huomattavasti varsinaista satokautta aikaisemmin?

Olemme nyt Marin kanssa maistelleet tuota teetä jo useamman kerran. Se on mustaa, kuten darjeeling useimmin on, mutta varsin vaaleaa, ehkä jopa hieman oolongmaista. Siinä ei ole aivan samaa tuoretta aromia kuin joinakin aikaisempina keväinä maistelemissani darjeelingeissa, mutta erittäin hyvää se joka tapauksessa on.

Laadultaan teen pitäisikin olla erittäin hyvätasoista FTGFOP 1 -luokkaa (Finest Tippy Golden Flowery Orange Pekoe). Tuo tarkoittaa siis, että teen lehdet ovat kokonaisia, ja mukana on paljon oksan latvuston lehtiä. Ykkönen kirjainrimpsun perässä tarkoittaa lisäksi sitä, että kyseisen luokituksen sisältäkin mukaan on otettu vain parhaat lehdet. Mistään bulkkiteestä ei siis todellakaan ole kyse. Teetilan nimeä pakkauksessa ei kuitenkaan kerrota, vaikka se on parempien teelaatujen ollessa kyseessä yleensä tapana.

Aikainen ajankohta jaksaa silti hämmentää. Darjeeling sijaitsee ylhäällä vuoristossa, ja siellä sataa talvisin ainakin joinakin vuosina luntakin. Siksi se, että kevään ensimmäinen teesato olisi poimintakypsää jo tammikuussa, kuulostaa uskomattomalta. Ehkä jossakin parhaiten aurinkoa saavilla alarinteillä teenpoiminta voi alkaa aiemmin? Se selittäisi myös teen darjeelingiksi suhteellisen vahvan maun, sillä alempana kasvaneet teet ovat usein voimakkaamman makuisia.

Paketin leimassa lukee ”PKD JAN 2010″, minkä arvelin ensin tarkoittavan poiminta-ajankohtaa, mutta voihan se tarkoittaa pakkaamistakin. Silloin olisi tietysti mahdollista, että paketissa olisi viimekeväistä teetä, joka vain on pakattu tammikuussa. Se haiskahtaisi jo vähän huijaamiselta. Huhujen mukaan viimekeväinen sato ei olisi ollut niitä parhaimpia, joten onhan sitä saattanut jäädä varastoon. Yleensä parhaimman laatutason darjeelingit kuitenkin menevät sen verran hyvin kaupaksi, ettei niitä tarvitse enää seuraavana vuonna pakkailla.

Viimevuotinen sato jäikin minulta kokonaan maistamatta (paitsi, jos tämä on nyt sitä).

Teen maku on pehmeä ja on siinä ehkä aavistus tuoreuttakin, mutta ei lainkaan samalla tavalla kuin niissä laaduissa, joita olen joskus maistellut alkukesästä (en muista enää, oliko minulla ensisadon darjeelingia viimeksi toissa vuonna vai sitä edeltävänä). Tietysti kauniina kesäpäivänä kaikki maistuu paremmalta kuin pakkasen tai loskan keskellä talvella. Enemmän tosin voi vaikuttaa se, että viimeksi maistelemani darjeeling oli vihreää, mikä sopiikin minusta erityisen hyvin juuri kevään ensimmäisen sadon tuoreuteen.

Sopiva haudutusaika tälle teelle on jotakin kahden ja kolmen minuutin väliltä. Kokeilimme myös, kuinka toinen haudutus onnistuisi, ja tulos oli yllättävänkin hyvä. Yleensähän toinen haudutuskerta onnistuu vain vihreistä teelaaduista. Toisella kerralla teen voi antaa hautua huomattavasti pidempään; me olemme tavallisesti pitäneet lehtiä pannussa noin vartin.

Keväämmällä uuden sadon darjeelingia saa varmaankin myös Suomesta. Helsingissä sitä on aikaisemmin ollut myynnissä ainakin Parhialan siirtomaatavaraliikkeessä Hakaniemen hallissa ja Eerikinkadulla sijaitsevassa Théhuoneessa. Sitä ei kannata kauan ostamisen jälkeen säilytellä, vaan nauttia nimenomaan sen maun tuoreudesta. Tuoreella teellä on ihan oma makunsa, jota ei kuukausia tai jopa vuosia varastoissa ja hyllyissä pyörineistä tee-eristä enää maista.

Darjeeling-teestä on kohtuullisen hyvä Wikipedia-artikkeli, josta kannattaa aloittaa, jos aihe kiinnostaa enemmän. Darjeeling Tea Blog taas on alueen teeasialle omistettu oma bloginsa. Thunderbolt Tea -firmalla on darjeelingien ystäville myös oma Facebook-fanisivu (fanien kesken arvotaan kuukausittain teepaketti, joka lähetetään voittajalle kotiin suoraan Darjeelingista).

Yllä olevan kuvan darjeeling first flush -teestä otin 9.3.2009. Katso kuvan lisenssi sen sivulta. Koska Darjeeling on niin hienon näköistä seutua, niin laitan vielä tähän alle muutaman muiden ottaman kuvan teenkasvatusalueen maisemista (itse en siis ole siellä ikinä käynyt).

Kuva: Kristian F 2.12.2008 (lisenssi)

Kuva: Kristian F 27.11.2008 (lisenssi)

Kuva: Daniel Peckham 11.11.2008 (lisenssi) (kuva suurempana)

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Siunauksen ja symbolien pelko

Niko Lipsanen — Tue, 09 Mar 2010 04:18:01 +0000

Ateistit ovat monella tavalla kummallisia ihmisiä – tai ainakin osa heistä. Yksi eriskummallinen piirre on vihamielinen suhtautuminen kristilliseen siunaukseen ja symboleihin.

Yksi vapaa-ajattelijoiden kestoteemoista on uskonnoton hautaaminen. Heidän mielestään on vääryys, että myös kirkkoon kuulumattomia ja ei-uskovaisia vainajia haudataan siunattuun maaperään. Vielä kamalampaa on, jos jollekulle uskonnottomalle vainajalle toimitetaan kristillinen siunaus.

Eikö asian pitäisi olla ateistille täysin yhdentekevä? Jos hän ei usko, että kuoleman jälkeen on elämää, niin lienee hänen kannaltaan sama, minkälaisia menoja ruumiin äärellä harjoitetaan. Jos omaisissa on uskovia, joiden mieltä kristillisen hautauksen puuttuminen jäisi kaivertelemaan, niin kokonaishyödyn kannalta lienee parempi, että vainaja siunataan. Omaisten hyvä mieli lienee sellainen maallinen hyvä, jonka päälle ateistinkin pitäisi ymmärtää.

Vainajan puolesta rukoilemista ateistitkaan eivät voi estää. Kieltäisivät varmaan senkin, jos voisivat.

Vertasin toisen blogini Simonkappeli-merkinnässä uskonnollisuutta ja kummituksiin uskomista – ateistin näkökulmasta siis. Jos ei usko kummituksiin, niin voi varmaan hyvin vaikka muuttaa taloon, jossa sanotaan kummittelevan. Eikö samaa voi soveltaa Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään henkeen? Jos ei niihin usko, niin eikö ole samantekevää, päätyykö ruumis kuoleman jälkeen näiden nimeen siunattuun maahan tai sitten ei?

Voi tietysti olla, että kummitusvertaus ei osu maaliin. Ainakin Wall Street Journal -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan (Look Who’s Irrational Now) ateistit ovat uskovaisia taipuvaisempia uskomaan kummituksiin ja muihin ei-uskonnollisiin yliluonnollisiin ilmiöihin.

Saattaa myös hyvinkin olla, että suurin osa ateisteista, tai ainakin uskonnottomista, suhtautuu hautaukseen ja ylipäänsä kristilliseen symboliikkaan pragmaattisesti. Siunattuun maahanhan suurin osa heistä taitaa nykyisin kuolemansa jälkeen päätyä, ainakin Suomessa. Pieni äänekäs porukka, joille seurakunnan mahdollisesti ylläpitämä tunnuksetonkaan hautausmaan osio ei kelpaa, vain haluaa esiintyä heidänkin nimissään, ja tehdä asiasta ongelman.

En tarkoita, etteikö ateistinkin toivetta pitäisi kunnioittaa, jos tällä sellainen on. En vain ymmärrä, miksi asia on joillekin heistä niin tärkeä. He itse korostavat, että ateismi ei ole uskonto. Jostain syystä he silti haluavat toimia niin kuin se sellainen olisi. Mitään järkiperusteista syytä heillä ei ole kristillisiä tai minkään muunkaan uskonnon mukaisia hautausrituaaleja vastustaa, vaikka he usein kovasti järkeen yrittävätkin vedota.

Harva ateisti varmaan loppujen lopuksi on sitä mieltä, että jos siellä tuonpuoleisessa kuitenkin jotain on, niin omaiset eivät saisi edes yrittää pelastaa häntä sinne miellyttävämmälle puolelle.

Mainittakoon, että tilanne on eri, jos vainaja on kääntynyt uskonnosta toiseen. Silloin omaisten ja vainajan uskon välillä voi olla aito ristiriita, jossa on syytä noudattaa vainajan tahtoa. Hänen pelastumisestaanhan siinä on kyse. Rukoilla voi tietysti silloinkin.

Kuvassa on hautoja Jaalan hautausmaalla Kouvolassa (katso lisenssitiedot kuvan sivulta).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Opi tunnistamaan islamofobia

Niko Lipsanen — Fri, 05 Mar 2010 05:15:45 +0000

Fobia tarkoittaa ”tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvää kohtuuttoman vahvaa pelkoa, kammoa tai kauhua, jota pelko-oireinen ei pysty hallitsemaan” (Wikipedia). Esimerkiksi akrofobiasta kärsivä pelkää korkeita paikkoja, eikä siten uskalla kiivetä torneihin tai ylipäänsä korkeille paikoille.

Sen sijaan henkilö, joka uskaltaa kiivetä torniin ja katsella maisemia pelkäämättä, ei ole akrofobi, vaikka ei uskaltaisikaan hypätä tornista alas. Sellaista pidetään yleensä osoituksena järkevästä mielenlaadusta eikä diagnoosia vaativasta pelkotilasta. Kaikki pelot eivät siten ole fobioita.

Islamofobi on henkilö, joka potee hallitsematonta islamiin kohdistuvaa pelkoa tai kauhua. Tällainen henkilö saattaa esimerkiksi vältellä moskeijoita ja juosta karkuun, jos näkee kadulla mielestään muslimilta näyttävän henkilön.

Täydenkuun aikaan islamofobi nukkuu yönsä hyvin, mutta kun taivaalla loistaa kuunsirppi, kiemurtelee hän yön hikisenä sängyssään.

On tärkeä oppia tunnistamaan islamofobia, sillä esimerkiksi Euroopan perusoikeusvirasto FRA:n mukaan islamofobiaa esiintyy maanosassamme huolestuttavan paljon (Verkkouutiset 1.3.10). Jos tiedät läheisesi kärsivän islamofobiasta, muista olla hänen tukenaan ja auttaa häntä saamaan vaivaansa asianmukaista hoitoa.

On huojentavaa tietää, etten ainakaan itse ole islamofobi. Olen käynyt moskeijassa, eikä pelottanut yhtään. Voisin mennä uudestaankin. En myöskään erityisemmin välttele musliminaapureitani, vaan voin välillä kadulla tavatessamme vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanankin.

Islamofobiaa on todennäköisesti esiintynyt yhtä kauan kuin islamiakin, mutta meillä Suomessa se on tullut akuutiksi vasta viime vuosina. Aikaisemmin, kun islam ei juurikaan näkynyt katukuvassa, myös islamofobit pystyivät elämään normaalia arkielämää. Nyt, kun muslimeja on maassa enemmän, on islamofobien elo käynyt tukalammaksi.

Valitettavasti islamofobian suhteen tehdään myös virhediagnooseja. Usein, todennäköisesti huolimattomuudesta johtuen, islamin kritisoimista saatetaan pitää osoituksena taudinkuvasta. Sellaista sattuu, sillä sivistyssanat monille hankalia.

Olisihan se suorastaan naurettavaa, jos islamkritiikkiä pidettäisiin fobiana. Silloinhan kasvissyöjät, tai ainakin kasvissyöntiaktiivit, kärsisivät carnifobiasta. Yhdysvaltain politiikan arvostelijat taas olisivat ilmiselviä amerofobeja.

Vapaa-ajattelijoiden diagnoosi taas olisi kristofobia (vai pitäisikö sen olla kristianofobia?). Periaatteessa heidän kai pitäisi olla myös islamofobeja, sekä yleisemmällä tasolla religiofobeja, mutta käytännössä he vaikuttavat oireilevan lähinnä kristinuskosta.

Pahimpia kaikista olisivat tietysti kyyniset omnifobit.

Joskus voi tapahtua myös sellaista, että joku kutsuu islamkriitikkoja islamofobeiksi aivan tarkoituksellisesti. Kyseessä on tällöin yleensä tilanne, jossa nimittelijällä ei ole mitään oikeita argumentteja, joten hän yrittää luikerrella eteenpäin leimaamalla vastapelurinsa mielenvikaiseksi. Tämä lienee kuitenkin harvinaista. Luulisi kaikkien ymmärtävän, että noin ala-arvoisia heittoja päästelevä henkilö suorastaan alleviivaa sitä, ettei hänen kanssaan voi käydä rationaalista keskustelua.

Jotta voimme auttaa islamofobiasta aidosti kärsiviä ihmisiä, on tärkeää, ettei käsitettä laimenneta käyttämällä sitä virheellisesti myös sellaisista henkilöistä, jotka eivät kyseisestä fobiasta kärsi.

Kuvassa on Nurulla-moskeija Kazanissa. Otin kuvan 13.6.2007 (katso lisenssitiedot kuvan omalta sivulta).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kasvisruoka ja ympäristö

Niko Lipsanen — Wed, 03 Mar 2010 05:12:04 +0000

Kasvissyöntiä pidetään lihaa sisältävään sekaruokavalioon verrattuna ympäristöystävällisenä valintana, ja näin varmasti onkin. Silti siihenkin liittyy ympäristövaikutuksia, jotka julkisessa keskustelussa harvemmin nousevat esiin.

Yksi keskeinen tekijä on kypsentäminen. Mitä pidempää kypsyttämistä ruoka vaatii, sitä enemmän energiaa kuluu. Kasvisruoka vaatii pidempää kypsentämistä kuin liha. Se ei tietysti koske kaikkia kasvisruokia, ja toisaalta on myös pitkää kypsentämistä vaativia liharuokia, mutta pääsääntöisesti vaikuttaisi olevan niin, että vihanneksia, juureksia, linssejä ym. saa keitellä paljon kauemmin kuin mitä on liharuokien kanssa tottunut.

Sekaruokavaliossakin pisintä kypsyttämistä vaativat yleensä ne ateriaan kuuluvat vihannekset tai muut kasvislisukkeet.

En osaa kuitenkaan sanoa, kuinka merkittävä osa ruoan elinkaaren ympäristörasituksesta syntyy siinä, kun ruoka valmistetaan syötäväksi. Syntyyhän ruoan kuljettamiseenkin liittyvästä rasitteesta iso, joskus kai suurinkin, osa siinä vaiheessa, kun ruoka viedään kaupasta kotiin (ainakin, jos käytetään autoa). Luulisi, että samalla lailla kotikokkaus olisi energiataloudellisesti tehotonta, kun kerralla käsiteltävät ruokamäärät ovat varsin pieniä.

Ehkä asiaa auttaisi, jos kasvisruokiakin saisi paremmin eineksinä. Silloin valtaosa kypsentämisestä tehtäisiin suurina teollisuusprosesseina, eikä kattila kerrallaan kotiliedellä.

Silläkin on vaikutuksensa, että kasvisruokaa pitää syödä suurempia määriä kuin lihaa. Niinpä ympäristöhaitta ei rajoitu pidempiin kypsentämisaikoihin: ruokaa on kypsennettävä myös suurempia määriä.

Meillä ei kotonamme noin periaatteessa pitäisi olla ongelma käyttää sähköä ruoanlaittoon, sillä ostamme sen tuulivoimana. Silti, etenkin näin talvella kulutuksen ollessa korkealla, myös tuulivoiman käyttäjän on syytä säästää energiaa. Jos minä en sitä tuulisähköä käytä, niin kyllä se jollekin taholle silti kaupaksi menee. Mitä pienempi energian kokonaiskulutus on, sitä vähemmän sitä tarvitsee tuottaa kaikista haitallisimmilla menetelmillä, kuten kivihiililauhteella.

Olenkin viime aikoina pyrkinyt välttämään energiankäyttöä kulutuspiikkien aikaan. Niinpä kokkailen lähinnä öisin.

Kasvisruoan ympäristöhaitat jatkuvat, kun mennään elinkaarianalyysissa eteenpäin. Voi olla, että se on osin yksilöllistäkin, mutta ainakin minulla kasvisruokavalio lisää huomattavasti suolistokaasujen tuotantoa. Tuskinpa minä aivan poikkeustapaus olen, sillä ainakin pavut ja herneet lienevät varsin tunnettuja pierettäjiä. Ilmeisesti myös soijalla on samanlaisia vaikutuksia ainakin silloin, jos sen kypsennyksen jättää vähemmälle.

Suolistokaasut sisältävät metaania, joka taas on voimakas kasvihuonekaasu. Metaanipäästöihinhän iso osa lihantuotannonkin ympäristövaikutuksista liittyy. Kai ne on silloin kokonaiskuvan saavuttamiseksi arvioitava myös ruoan loppukulutusvaiheessa?

Tässä on tietysti sama asia kuin kypsentämisenkin kanssa, eli ei kaikki kasvisruoka pieretä. Aika köyhäksi kasvisruokavalio kuitenkin jää, jos pitää vältellä pierettäviä ainesosia. Käytännössä ne kuuluvat ilmasto- ja hajuhaitoistaan huolimatta kasvisruokailijan ruokavalioon.

Online Education -sivustolla on hauska Facts about your farts -tietopläjäys. Jos siihen on uskomista, niin ihmiset olisivat maailman mittakaavassa varsin merkittäviä piereskelijöitä – ja kasvissyöjät pahempia kuin muut (labradorinnoutajat olisivat kuitenkin vielä pahempia, minkä senkin kyllä kokemusteni perusteella uskon). Pierettävimpien ruokalajien listakin on varsin kasvispitoinen. Joten eiköhän tässäkin asiassa jotakin perää ole.

Voi olla, että suolistokaasujen määrä ajan myötä taittuisi, jos siirtyisi pysyvästi kasvissyöjäksi. Puolitoista kuukautta kestävä paastonaika näin keväisin ei siihen kuitenkaan riitä.

Lihantuotannon ympäristörasitukset ovat kuitenkin tunnettuja ja mittavia. Vaikka kypsentäminen ja suolistokaasut jonkin verran tasaisivatkin tilannetta, niin tuskin ne silti riittävät kääntämään sitä lihansyönnin eduksi.

Kuvassa on luomukukkakaaleja. Otin kuvan syksyllä 2003 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Alan Lomaxin Haiti

Niko Lipsanen — Sun, 28 Feb 2010 05:24:48 +0000

Haiti on viime aikoina ollut paljon esillä, kuten myös erilaiset tavat auttaa haitilaisia maanjäristyksen uhreja.

Musiikkitieteilijä ja folkloristi Alan Lomax vietti Haitilla neljä kuukautta 1930-luvun lopulla ja äänitti siellä noin 50 tuntia paikallista kansanmusiikkia. Ne jäivät kuitenkin silloin julkaisematta. Lomax riensi Haitin jälkeen jo uusiin projekteihin, eikä hän enää myöhemmin ollut tyytyväinen varhaisten Haiti-äänitystensä äänenlaatuun.

Lomax teki äänityksiä eri puolilla maailmaa. Minullakin on pari hänen CD-levyään, jotka sisältävät dominicalaista kansanmusiikkia ja itäkaribialaisia lastenlauluja 1950- ja 1960-luvuilta (ansaitsisivat varmaan oman merkintänsä tässä blogissa). Haiti-äänitykset ovat tulleet saataville kuitenkin vasta nyt, kun raidat on nykytekniikan avulla pystytty puhdistamaan ylimääräisestä kohinasta.

Levyjä on yhteensä kymmenen. Niiden mukana toimitetaan kaksi kirjaa (Lomaxin muistiinpanoja ja tietoa esitetystä musiikista) sekä kopio Haitin tuonaikaisesta turistikartasta, jota Lomax käytti matkallaan. Näin maantieteilijänä etenkin tuo kartta kuulostaa houkuttavalta, joskin pelkästään sen takia boksia ei kyllä kannata ostaa.

Mukana on myös videoaineistoa, jollaisesta voi katsoa näytteen Wall Street Journalin artikkelin kupeessa.

Jos haitilainen musiikki kiinnostaa, niin Lomaxin kokoelmaa myy Harte Recordings. Boksi näyttää olevan myynnissä myös Amazonilla. En ole kuitenkaan varma, meneekö sitäkin kautta ostettujen levyjen tuotosta osa haitilaisten hyväksi.

En tietenkään voi täysipainoisesti suositella sellaista tuotetta, josta minulla itselläni ei ole kokemusta. Yleisemmällä tasolla uskallan kuitenkin kehua niin karibialaista kansanmusiikkia kuin Lomaxin äänityksiäkin.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kookosta ja soijarouhetta

Niko Lipsanen — Thu, 25 Feb 2010 04:37:33 +0000

Paasto on taas päällä ja kokkailut sen mukaisia. Mari on laatinut minulle kokelman paastoon sopivia reseptejä, joita on helppo valmistaa, jotka pitävät tällaisen isokokoisen miehen pahimman nälän loitolla, ja joiden avulla painostakin lähtisi pääsiäiseen mennessä muutama kilo pois. Ilmeisesti noiden kaikkien tavoitteiden yhdistäminen ei ole aivan triviaalia.

Kokeilin tiistaina ensimmäisen kerran reseptiä, jonka Mari oli nimennyt houkuttelevasti intialaiseksi kookos-soijarouhemössöksi. Siihen tulee pari desiä soijarouhetta, noin 20 grammaa kookoslastuja, punaista masalaa ja suolaa mausteiksi sekä vettä.

Valmistus ainakin oli riittävän yksinkertaista. Heitetään vain kookokset, mausteet ja suurin osa soijasta pannulle, laitetaan sen verran vettä, että saadaan kokonaisuus vähän mössömäiseksi, ja paistetaan viitisen minuuttia. Sen jälkeen heitetään sekaan loputkin soijat ja paistellaan vähän (tai ollaan paistamatta, jolloin kuulemma maistuu paremmalta, mutta lisää suolistotoiminnan metaanipitoisia päästöjä).

Ihan kelvollista tuosta tuli. Masala toimi hyvin mausteena ja antoi sävyä muuten vähän yksitoikkoiseen annokseen. Lisukkeina söin ruisleipää ja kaalia. Vähän vaaleampi leipä olisi ehkä makunsa puolesta sopinut paremmin, mutta hyvää se noinkin oli.

Ei tämä kuitenkaan pärjää soijarouhepapupadalle, joka on suosikkini Marin paastoreseptien joukossa.

Kuvan lautasellisesta kookossoijarouhemössöä otin 23.2.2010. Klikkaa kuva suuremmaksi katsoaksesi lisenssitiedot.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Scottsheadin tombolo

Niko Lipsanen — Tue, 23 Feb 2010 12:28:04 +0000

Tombolo on maa-aineksista kasautunut, yleensä varsin kapea kannas, joka yhdistää saaren mantereeseen tai toiseen saareen. Kasautumisilmiö voi aiheutua aallokon, tuulen tai näiden yhdistelmän vaikutuksesta. Suomessakin on joitakin tomboloita.

Yksi varsin komea tombolo on Dominican eteläpäässä Scottsheadin kylän vieressä. Se on aallokon muodostama ja varsin vakaa tombolo. Etenkin tuulen muodostamat, hienorakeisesta aineksesta muodostuneet tombolot, tapaavat usein liikkua. Scottsheadin tombolo ei kuitenkaan ole viime vuosisatoina juuri paikkaansa vaihtanut.

Scottshead on juuri tombolonsa ansiosta yksi Dominican suosituimmista nähtävyyksistä. Paikalliset kertovat matkailijoille usein, että se erottaa toisistaan kaksi mertä. Oikealla on Karibianmeri, vasemmalla Atlantti. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti pidä paikkansa, sillä Scottsheadin niemeke ja tombolo sojottavat suoraan Karibianmereen.

Ei Atlanttikaan kaukana ole, ja on tietysti määrittelykysymys, missä merten välinen raja tarkalleen ottaen kulkee. Aika luovasti raja pitää kuitenkin määritellä, jos sen haluaa nimenomaan Scottsheadin tombololle piirtää. Väite muistuttaakin yhtä usein kuultua ja yhtä tuulesta temmattua väitettä Dominican 365 joesta – yksi jokaiselle vuoden päivälle. Se taas on vastaus Antiguan yhtä keksitylle mainoslauseelle 365 hiekkarannasta.

Scottsheadin maisemat ovat joka tapauksessa upeat. Kannattaa siellä käydä, vaikkei kahden meren väliselle kannakselle pääsisikään kävelemään. Yllä näkyvä kuva ei ehkä maisemallisesti ole kaikkein edustavin, vaan siinä on keskitytty itse tomboloon. Scottshead-sivullani kuvia on lisää.

Wikipedian Scotts Head -artikkelissa (paikannimen kirjoitusasu vaihtelee) väitetään, että kyseessä olisi Karibian ainoa tombolo. Tästä en kuitenkaan ole varma, eikä Wikipediassakaan kerrota tiedon lähdettä.

Tombolon vieressä sijaitseva Soufrièrenlahti on merensuojelualuetta ja suosittu sukelluskohde Dominicalla.

Otin oheisen kuvan Scottsheadin tombolosta 23.11.2007. Katso lisenssitiedot kuvan omalta sivulta.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Voodoo, Haiti ja Harakka

Niko Lipsanen — Thu, 18 Feb 2010 05:21:27 +0000

”HS: Voodoo aiheutti Haitin tuhon”, kirjoittaa Yleisradion toimittaja Timo Harakka blogimerkintänsä otsikossa. Kirjoitus on julkaistu jo melkein kuukausi sitten, mutta koska en seuraa Harakan blogia, huomasin sen vasta nyt.

Heti perään Harakka kuitenkin pehmittelee otsikkoaan ja kirjoittaa:

Voodoo-kultti aiheutti Haitin maanjäristyksen, ilmoittaa Viktor Klimenko tänään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä (TV-Nyt, s. 3.).

Mainittakoon tässä välissä varmuuden vuoksi, että en itse usko Haitin maanjäristyksen olleen mikään Jumalan rangaistus voodoon harjoittajille. Mutta ei Klimenkokaan sellaista ainakaan suoraan väitä.

Harakka joka tapauksessa paheksuu sitä, että Nyt-liite julkaisi Klimenkon lausunnon. Sen jälkeen hän joutuu toistamiseen pehmittelemään sanomisiaan:

Hyvä on, Klimenko ei sanonut noin suoraan kuin alussa mainitsin.
”Vaikka ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja, niin Haitilla on tätä voodoo-uskontoa ja se on herättänyt uskonnollisissa piireissä arveluita voodoon ja maanjäristyksen yhteydestä.”
Asiasisältö on selvä.

En löytänyt tuota Nyt-liitteen juttua verkosta, joten en voi tarkistaa mitä siellä sanotaan. Ehkä tuo suora lainaus sentään pitää paikkansa. Harakalla on kuitenkin luova tapa liittää myös suorat lainaukset asiayhteyksiin, joihin ne eivät kuulu:

Helsingin Sanomien innoittamina lukijat voivat oppia lisää Haitin maanjäristyksen syistä Viktor Klimenkon kotisivuilta, jotka eivät jätä tätä vähääkään arvailun varaan.
”Jos valtio pitää Voodoo´ta virallisena uskontona ja todella uskoo siihen, niin sittenhän pitäisi tässäkin katastrofissa todeta: TAPAHTUKOON SINULLE USKOSI MUKAAN. Mitä tilaa, sitä saa. En syytä ketään, vaan haluaisin herättää tässä ainutlaatuisessa tilanteessa kysymyksen: MITÄ USKONTO TODELLISUUDESSA ON JA TARKOITTAA.”

Tuo lainaus on oikein. Harakka on jopa kiltisti korjannut Klimenkon pahimmat kirjoitusvirheet.

Asiayhteys on kuitenkin eri. Tuossa Klimenko viittaa mielipidekirjoitukseen, jossa sanotaan voodoon harjoittajien vastustavan hautausten toimittamista ennen uskonsa mukaisten rituaalien suorittamista. Mätänevien ruumiiden pelätään levittävän tauteja, jos niitä ei pian haudata. Tuosta aiheesta on lisää esimerkiksi Reutersin uutisessa, joten omasta päästään Klimenko ei uhkaa vetänyt.

Sen sijaan tuossa ei, ainakaan suoraan, puhuttu itse maanjäristyksen mahdollisista uskonnollisista syistä. Luulisi Harakankin tuon huomanneen, kun Klimenkon sivuilla vieraili. Kappaleen ensimmäinen, Harakan lainaamatta jättämä, virke kytkee Klimenkon kirjoituksen nimenomaan siihen, mitä mielipidekirjoituksessa sanotaan.

Klimenkon näkemyksiä saa tietysti arvostella, ja antavat ne siihen ihan aidosti syytäkin. Klimenko vihjailee kyllä jatkuvasti siihen suuntaan, että itse katastrofikin olisi jumalallista alkuperää. Siinä ei ole mitään puolusteltavaa, mutta eipä ole Harakan hyökkäyksessäkään.

Ja sitten tämän kirjoitukseni varsinainen pointti:

Se, että suuren mediatalon toimittaja kokee aiheelliseksi vääristellä saarnamiehen sanomisia ja irrottaa ne kontekstistaan, kertoo lähinnä siitä, kuinka kesyä suomalainen kristillisyys on. Vaikka etsisi kuinka äärimmäisen tapauksen, ei saa riittävän raflaavaa juttua pidättäytymällä siinä, mitä tämä itse julistaa. Toimittajan on lisättävä juttuun vähän väriä ja vaihdettava sopivasti kontekstia, jotta saa siitä tarpeeksi irti.

Siinä sivussa toimittaja voi vielä paheksua kilpailevaa mediataloa siitä, että tämä moisia lausuntoja julkaisee. Tajusi sentään sen verran hillitä itseään, että julkaisi purkauksen vain omassa henkilökohtaisessa blogissaan eikä työnantajansa palstoilla.

Klimenkolla itsellään näyttää riittävän välittämistä myös voodoouskoisia lähimmäisiään kohtaan. Hän on konsertoinut Haitin uhrien hyväksi ainakin Kemin kirkossa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Laskiainen ja laskiaispullat

Niko Lipsanen — Sat, 13 Feb 2010 02:51:11 +0000

Laskiainen lähestyy. Huomenna on laskiaissunnuntai, ja varsinainen laskiainen on ensi tiistaina. Laskiaisen viettoon liittyy paitsi mäenlasku myös laskiaispullat.

Laskiainen on herkuttelujuhla, koska sen jälkeen alkaa paasto. Laskiaispullat ovat olennainen osa tätä perinnettä. Paastoa ei luterilaisessa Suomessa enää juurikaan vietetä (ortodoksisessa sentään ainakin jonkin verran), mutta herkutteluista pullineen ei silti olla luovuttu.

Sitä en ole perinteisissä laskiaispullissa käsittänyt, että miksi niihin pitää iskeä se lakki päälle. Pullaa on hankala syödä, jos täytteet tursuavat välistä haukatessa. Monet kiertävät ongelman syömällä pullan yksi puolisko kerrallaan.

Eikö kuitenkin olisi kätevämpi, jos sen yläosan jättäisi alunperinkin länttäämättä siihen pullan päälle? Kermavaahtokin olisi paljon hienomman näköinen, jos sitä ei litistettäisi pullanpalojen väliin.

Meillä onkin ollut jo muutamana laskiaisena tapana tehdä laskiaispullat pullapitkosta. Valmiiksi viipaloitu Pullava-pitko on varsin kätevä, mutta muut pitkot käyvät ihan yhtä hyvin – viipaloiminen ei kuitenkaan ole kovin iso vaiva. Hilloa alle, kermavaahtoa päälle ja sitten nautitaan.

Pitko on siitäkin hyvä, että pullia saa kerralla suuren määrän. Laskiaisena kun niitä kuuluu syödä niin paljon kuin maha vetää.

Ja kermavaahdon alle laitetaan tietysti hilloa. Mantelimassa on ruotsalaisten hienostelua (voihan sitä tietysti olla sellaisiakin, jotka oikeasti pitävät mantelimassapullista; sallittakoon se heille).

Kuvassa on Pullava-pitkosta tehtyjä laskiaispullia viime vuoden laskiaiselta. Otin kuvan 24.2.2009 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Läskit pois, lukutaitoa Nepaliin

Niko Lipsanen — Mon, 08 Feb 2010 05:14:28 +0000

Kyllä minultakin varmaan muutama kilo ylimääräistä läskiä löytyy hyvän asian eteen. Tuntematon lahjoittaja on luvannut ostaa suomalaisten laihduttamaa ihraa 15 euron kilohintaan. Maksu menee Läskillä lukutaitoa Nepaliin -kampanjan hyväksi.

Laihduttaminen osuu sopivasti paastonaikaan, jolloin kiloja lähtee muutenkin pois. Lieneekö tämä pelkkä yhteensattuma vai harkittu asia? Lahjoittaja on halunnut nimenomaan seurakuntien hoitavan punnitukset, joten ehkä jotakin kristillistä taustaa löytyy. Voi olla, että kampanja on juuri siksi ajoitettu paastokauteen.

Ylimääräistä haastetta tosin tulee siitä, että loppupunnitukset ovat vasta toukokuussa. Paaston päättymisen jälkeen olisi siis pidettävä kilot kurissa vielä kuukauden ajan.

Voi tosin olla, että tuo jälkimmäinenkin seikka on harkittu asia. Lahjoittajalla lienee motiivina kohentaa kansanterveyttä, joten paastokulttuurin elvyttämisen ohella olisi tärkeä saada aikaan pysyviä tuloksia painonhallinnassa. Ei siis pidä aloittaa mässäilyä pääsiäisestä, vaan on pinnisteltävä muutama viikko eteenpäin. Saattaahan se vähän rajoittaakin, jos ajattelee jokaisen lisäkilon olevan pois nepalilaisten lukutaidosta.

Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa alkupunnitukset voi käydä tekemässä kirkkoherranvirastossa, joka sijaitsee väliaikaisesti osoitteessa Meritullintori 3 (2. krs), viraston aukioloaikoina (ma, ti ja to klo 9–16, ke klo 12–18, pe 9–14). Sunnuntaina 14.2. itsensä voi käydä punnituttamassa myös Vanhan kirkon klo 10 messun tai Agricolan kirkon klo 12 messun jälkeen kirkkokahvien yhteydessä.

Tarkempaa tietoa punnituksista on tuomikirkkoseurakunnan sivuilla julkaistussa uutisessa.

Kirkkoon kelpaa varmasti jatkossakin lihavana, vaikka jotkut ovat läskikampanjan myötä muuta epäilleetkin. Nyt on kuitenkin erinomainen tilaisuus yhdistää kristillinen paastoaminen, lähimmäisten auttaminen ja kansanterveys. Alkupunnitukset pitää tehdä helmikuun loppuun mennessä, joten kovin pitkäksi aikaa ei pidä jäädä asiaa pähkäilemään.

Loppupaino ei saisi alittaa määritelmällisen ihannepainon alarajaa, mutta se tuskin muodostunee ainakaan minun kohdallani miksikään ongelmaksi.

Kuvassa nautiskelen Quenchi-limonadia Pointe Baptisten rannalla Dominicalla. Vaimoni Mari otti kuvan 1.12.2007. Mahani ei ole kuvan ottamisen jälkeen ainakaan pienentynyt.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

X-tra-tuotesarjaan suklaalevyjä

Niko Lipsanen — Tue, 02 Feb 2010 05:33:37 +0000

S-Marketin hyllyyn on ilmestynyt uusia X-tra-tuotesarjaan kuuluvia sadan gramman suklaalevyjä. Samalla valikoimasta näyttää kadonneen Alpenmilch-maitosuklaa, mikä on ikävää, sillä se oli mielestäni halpissuklaaksi ihan kohtuullisen hyvää.

Alpenmilch-suklaassa oli kaakaoinen maku, mikä erotti sen muista samassa sarjassa kilpailevista suklaalevyistä. Vähän täyteläisyyttä sekin olisi kaivannut, mutta eipä sitä 46 sentin suklaalevyltä ihan kauheasti voi vaatia.

X-tra-levyjä on saatavilla kolmea eri laatua: maitosuklaa, sama pähkinärouheella ja tumma suklaa. Tässä suhteessa valikoima on laajentunut. Alpenmilchiä oli tosin saatavana paitsi maitosuklaana myös mansikka- ja toffeetäytteisenä, mutta täyteversiot näyttävät ainakin toistaiseksi pysyneen hyllyssä.

Aina välillä kaupan omien merkkien alla myytävissä edullisissa sarjoissa jotkin tuotteet pääsevät yllättämään, mutta uudet X-tra-suklaat eivät sitä tee. Ne ovat maultaan varsin yllätyksettömiä ja latteita. Eivät ne nyt pahoja ole, mutta juuri sellaista mitä halvalla voi odottaakin saavansa.

Maitosuklaa on varsin makeaa. Ainakin omaan makuuni se paranee, jos sitä syö yhdessä saman sarjan tumman suklaan kanssa. Suomessahan ei juuri olekaan myytävänä sellaisia tummia maitosuklaita, jotka esimerkiksi Venäjällä ovat yleisiä. Maito- ja tummaa suklaata yhdistelemällä pääsee samankaltaiseen lopputulokseen.

Sadan gramman levyn hintakin nousi Alpenmilchistä X-traan siirryttäessä ne samat kolme senttiä, jotka se vasta ruoan alv-alennuksen myötä vähän aikaa sitten putosi. Sinne hupeni HOK-Elannon kassaan sekin pieni veroetu (saattaa olla, että hinta oli vähän ennen veroalennusta nostettu aavistuksen korkeammaksi, mutta joskus ei niin kauan sitten Alpenmilch-levyt maksoivat 49 senttiä).

En voi X-tra-suklaata suositella kuin hintansa puolesta, joskin suunnilleen samalla hinnalla myytävät Lidlin satagrammaiset kyllä peittoavat nämä maussa. Mutta jos ei ole Lidliä kulmalla, ja pitää saada suklaata ilman suurempia laatuvaatimuksia, niin kyllähän näitäkin mielummin syö kuin ilman on.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Aiheita-blogi täyttää kaksi vuotta

Niko Lipsanen — Thu, 28 Jan 2010 13:47:42 +0000

Aiheita-blogi täyttää tänään kaksi vuotta.

Kun Lipsanen & Ruso -blogi täytti syksyllä neljä vuotta, uudistin samalla sen ulkoasun. Tarkoitus oli uusia tämänkin blogin kuosia tässä kaksivuotispäivän kunniaksi, mutta siihen uudistus ei ehtinyt. Mutta eipä se ole vuosipäiviin sidottu asia.

Sen verran olen muutoksia maistellut, että olen viimeisiin juttuihin laittanut kuvat koko palstan levyisinä. Se antaa kuitenkin vähän valokuvablogimaisen vaikutelman, joten luultavasti luovun siitä. Joitakin muutoksia on silti lähiviikkoina tulossa. Ainakin sivupalkkia olisi tarkoitus uusia.

Alareunan laskuri lähentelee 83 tuhatta kävijää siinä missä Lipsanen & Rusossa kävijöitä on jo yli 90 tuhatta. Jännitin jokin aika sitten, että kumpikohan rikkoo ensin 100 tuhannen rajan, mutta eipä siinä taida loppujen lopuksi paljon jännittämistä olla. Tässä blogissa kävijämäärät ovat nykyisin lähes kolminkertaiset L&R:ään verrattuna, ja tällä vauhdilla raja rikkoontunee joskus vapun tienoilla. Jos mitään suurempia muutoksia kävijämäärissä ei tapahdu, niin Lipsanen & Rusossa 100 tuhatta tulee täyteen juhannuksen maissa.

Tuo OK Kaunterin virolainen laskuri on tietysti vain viitteellinen, mutta ainakin tässä tapauksessa vertailukelpoinen, koska molemmissa blogeissa on sama. Se muistaa kymmenen viimeistä kävijää, joten joka sivunlatauksella kävijämäärä ei päivity, kuten joissakin ilmaislaskureissa.

Molemmissa blogeissa kävijätilastoja tarkastellaan yksityiskohtaisemmin Google Analyticsin avulla. Sen tuottamasta datasta voi katsoa viikottaisia tiivistelmiä Oindexin kautta (Aiheita, L&R).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Käyttökokemuksia Lumix TZ7 -kamerasta

Niko Lipsanen — Mon, 25 Jan 2010 05:06:27 +0000

Minulla oli aikaisemmin Panasonicin Lumix-sarjan kameramalli DMC-TZ3, johon olin sangen tyytyväinen. Se kuitenkin unohtui jerevanilaisen taksin takapenkille ja jäi sille tielleen.

Lumixin TZ-sarja (Travel Zoom) on sillä välin edennyt jo malliin DMC-TZ7 asti. Ulkoa kamera on hyvin samanlainen kuin TZ3:kin, mutta kuoren sisällä on tapahtunut kehitystä.

Merkittävin uudistus lienee zoomin venyminen molemmista päistään. Pituutta sillä on nyt 25–300 mm (kinovastaavana), mikä on huikea määrä niin pienelle kameralle. Itseäni ilahduttaa etenkin laajakulman leviäminen kolmella millimetrillä. Helsinginkin näkee nyt avarammin silmin, kun kuvaan saa mahtumaan näkymiä, joita aikaisemmin ei voinut tallentaa.

Huomaan ottavani nykyisin entistä harvemmin pystykuvia. Vaakakuvaus on kuin perusasento, pystykuvia tarvitsee kaupunkikuvauksessa lähinnä silloin, kun jokin korkea kohde ei vaakaotokseen mahdu. Laajemmalla objektiivilla tällaisia tilanteita tulee eteen entistä harvemmin.

Videokuvan laatu on kuulemma parantunut. Pitäisi varmaan kokeilla sitäkin. Videokuvaus onnistuu suurimmillaan 848 x 480 pikselin koossa AVCHD Lite -muodossa.

Painikkeet ovat jotakuinkin samoilla kohdilla kuin TZ3:ssakin, joskin videokuvaus on siirretty valintakiekosta omaksi painikkeekseen. Painike on takaseinässä kohdalla, jota tulee liian helposti painettua väärin. Videokuvaus on lähtenyt useamman kerran päälle vahingossa niin itselläni kuin muillakin, joille olen kameran käteen antanut. Itse tuohon varmaan ajastaan tottuu, mutta onhan se vähän hankala, jos haluaa antaa muidenkin ottaa kameralla kuvia.

Kuvien laatu on erinomainen, mutta niin se oli aikaisemmassakin Lumixissani. Edelleen jaksaa hämmästyttää se, kuinka hyviä ilta- ja yökuvia kameralla saa jopa käsivaralta kuvaten. Myös sisätiloissa saa hyviä kuvia ilman salamaa, jos ei aivan pimeää ole.

Matkakameraksi TZ7 on erinomainen. Se on sen verran pieni, että sitä viitsii kantaa mukanaan, mutta riittävän tukeva, että siitä saa otteen. Leveällä laajakulmalla saa niin maisemat kuin sisänäkymätkin hyvin talteen.

Esimerkkinä Panasonic Lumix DMC-TZ7:llä otetusta kuvasta käsivaralla otettu yöotos Bulevardin Erottajan-puoleisesta päästä Helsingissä. Otin kuvan 13.1.2010 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Maria ilmestyi kakkupalassa

Niko Lipsanen — Tue, 19 Jan 2010 04:06:25 +0000

Edellisessä blogimerkinnässä kirjoitin siitä, jos Neitsyt Maria ilmestyisi Jakutskissa. Kävi sitten kuitenkin niin, että hän päätti ilmestyä Helsingissä.

Olin siskoni kanssa iltateellä ja leikkasin tiikerikakkua paloiksi. Siskoni huomasi, että eräs kakkupala näytti siltä, kuin siinä olisi kuva. Eikä kuvan kohteesta liene epäilystä: Neitsyt Mariahan se siinä, hyvin perinteisesti kuvattuna viitta hieman auki (vertaa esim. tähän veistokseen).

Mistä Maria sitten keksi tulla juuri tänne talviseen Helsinkiin? Ehkä hän tuli viettämään piispa Henrikin päivää, joka on tänään 19. tammikuuta. Ilmestyminen tapahtui melko lähellä Pyhän Henrikin katedraalia, joka on katolisten pääkirkko Suomessa.

Tuo on kuitenkin vain arvailua, sillä todellista syytä Marian ilmestymiselle emme voi tietää.

Kakkupala on edelleen tallessa, sillä emme sentään raaskineet Mariaa syödä. Ei tuollaista iltateeseuraa kuitenkaan kovin usein ole tarjolla. Loput kyseisestä Euroshopper-tiikerikakusta kylläkin nautiskelimme teen kanssa, sillä vain tuossa yhdessä viipaleessa kuvio muistutti Mariaa.

Otin kuvan kakkupalasta 18.11.2010. Kuva on nähtävissä myös hieman suuremmassa koossa englanninkielisin kuvatekstein.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Jakutskin Neitsyt Maria

Niko Lipsanen — Mon, 11 Jan 2010 04:06:49 +0000

Tänä talvena kylmää on riittänyt, eikä vain Suomessa. Poikkeuksellisen kylmää on ollut myös monessa muussa paikassa niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Kylmyys ja lumi on saanut monessa paikassa normaalit kuviot sekaisin. Tämä näyttää kummastuttavan joitakin bloggaajia.

Minun Venäjäni -ryhmäblogiin kirjoittava Tapani Kaakkuriniemi päästeli seuraavasti:

Minua jotenkin häiritsevät ja kyllästyttävät nämä uutisraportit, joiden mukaan ”deep freeze”, syväpakastus on iskenyt Eurooppaan. Pakkasta näyttäisi olevan jopa 7 astetta, ja miten kävi? La Manchen junatunnelin liikenne jumittuu, Wienin metro lakkasi toimimasta, Rheinin/Mainin-Tonavan kanava suljettiin kun se jäätyi, ja brittien kuumavesipullot eivät oikein pidä riittävää lämpöä yllä.

Hänen mielestään 40 pakkasasteeseen asti pitäisi pystyä elämään ihan normaalisti, kunhan ”pukeudutaan kunnolla ja pidetään huolta siitä, ettei tekniikka pääse jäätymään”.

Kaakkuriniemi jatkaa:

Jakutskissa on tultu 52 asteen pakkasista jo -35 asteeseen, mitä voi pitää merkittävänä lauhtumisena. Verhojanskissa paukkuu 47 asteen pakkanen, ja vaikka se lähipäivinä lauhtuukin -35 asteeseen, luvassa on tuonnempana taas yli 50 asteen kylmyys.

Niin, mitä ne siellä Keski-Euroopassa valittelevat, kun Jakutskissa selvitään paljon kylmemmässäkin.

Kuvitellaanpa, että kävisikin niin, että joku päivä Neitsyt Maria päättäisi ilmestyä Jakutskissa. Yhtäkkiä kaupunkiin ryntäisi miljoona pyhiinvaeltajaa ympäri maailmaa. Vaikka tundralla ei tilasta olekaan puutetta, niin neljännesmiljoonan asukkaan kaupungissa saattaisi moni toiminto olla tiukoilla, kun pyhiinvaeltajalaumat vyöryisivät kaupunkiin.

Kaakkuriniemi varmaan naureskelisi, että kuinka ne nyt noin pulassa ovat siellä Jakutskissa. Lontoossahan on miljoonia ihmisiä joka päivä, ja hyvin sielläkin selvitään, puhumattakaan sitten vaikka Kiinasta.

Ihan yksi yhteen vertaukset eivät tietysti mene. Kylmiä talvia on Keski-Euroopassa aina silloin tällöin, mutta Neitsyt Maria ei tietääkseni kovin usein ole ilmestynyt Jakutskissa. Mutta ei kyse tarvitse välttämättä olla pyhiinvaeltajamassoista, vaan ylipäänsä jostakin poikkeuksellisesta tilanteesta.

Ei siinä pitäisi olla mitään kummallista, että poikkeuksellisissa tilanteissa jotkin toiminnot takkuilevat enemmän tai vähemmän. Näin siitäkin huolimatta, että vastaava tilanne voi jossakin toisaalla olla hyvinkin tyypillinen. Tämä pätee ihan yhtä lailla myös Jakutskiin ja Verhojanskiin.

Oheinen kuva on otettu maantiestä jossakin Karkkilan tienoilla. Kylmää oli, vaikkei Jakutskin lukemiin päästykään. Otin kuvan 4.1.2010 (kuvan lisenssi).

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Veli-Pekka Tynkkynen hyökkää hatarin perustein

Niko Lipsanen — Wed, 06 Jan 2010 02:53:30 +0000

Ateistit ovat viime aikoina aktivoituneet vilkkaaseen lähetystyöhön. Eniten näkyvyyttä saivat kesällä muutaman bussin kylkeen ostetut bannerit, mutta lähetystyö jatkuu aktiivisesti niin blogeissa, keskustelupalstoilla kuin lehtien yleisönosastoilla.

Yksi aktiivisista lehtikirjoittelijoista on maantieteilijä Veli-Pekka Tynkkynen. Puolitoista viikkoa sitten Etelä-Saimaa julkaisi hänen kirjoituksensa Uskonto, valta ja hyvinvointiyhteiskunta. Kirjoitus on alla lainattuna pätkissä. Omat kommenttini olen kirjoittanut lainausten väliin.

VIIME AIKOINA mediassa on keskusteltu kiivaasti koulun elämänkatsomusaineiden sisällöstä, etenkin mahdollisesta uskonnonopetuksen muuttamisesta uskontotiedoksi. Kirkko on vastustanut ehdotusta vaatien jopa tiukempaan raamattuoppiin sidotun uskonnonopetuksen lisäämistä.

Vapaa-ajattelijat puolestaan pelkäävät kaikille yhteisen uskontotiedon olevan nykyinen uskonto-oppiaine uusissa vaatteissa. He tavoittelevat kaikille yhteistä, eri maailmankatsomuksia tasaveroisesti käsittelevää oppiainetta.

Tynkkynen aloittaa kirjoituksensa ikään kuin aikoisi käsitellä eri näkemyksiä tasapuolisesti, eli kirkko toisaalta jotakin ja vapaa-ajattelijat taas toisaalta jotakin muuta. Tasapuolisuus on kuitenkin vain näennäistä. Sen tarkoitus lienee lähinnä luoda lukijalle kuva ulkopuolisesta tarkkailijasta.

Miksi paikallisdemokratiasta ja vallasta kiinnostunut maantieteilijä pohtisi nuortemme moraalikasvatuksen sisältöä? Perinteisesti uskonnon ja maailmankatsomuksen kysymykset on rajattu oman tutkimusalani, alue- ja kaupunkisuunnittelun ulkopuolelle.

Seuraavaksi Tynkkynen tuo esiin olevansa tutkija, siis varteenotettava henkilö, joka on kiinnostunut nuorten moraalikasvatuksesta. Tämä vahvistaa kirjoituksen alun puolueetonta sävyä, sillä juuri sellaistahan tutkijalta voi odottaa (jotta asia tulisi varmasti selväksi, hän myös allekirjoittaa kirjoituksen tutkijatohtorina).

Samaan aikaan, kun eri kirkkokuntien piispat ja lehtien päätoimittajat peräänkuuluttavat pronssi- ja rautakautiseen moraalikoodistoon perustuvan uskonnonopetuksen merkitystä kulttuuritaustamme ymmärtämisessä, yhteiskunnassamme on käynnissä individualisoitumiskehitys ja yhteisistä asioista vieraantuminen.

Aloitetaan tuosta pronssi- ja rautakautisuudesta.

Kristinuskon eettinen sisältö pohjautuu valtaosin Jeesuksen ja hänen seuraajiensa opetuksiin. Jeesus eli eteläisessä Levantissa, jossa rautakauden katsotaan lähteestä riippuen päättyneen joko babylonialais- tai persialaisvalloitukseen, jotka molemmat tapahtuivat 500-luvulla eaa. Esimerkiksi Bostonin yliopiston kanaanilaisten, israelilaisten ja muiden saman seudun kansojen muinaishistoriaa käsittelevässä tutkimusprojektissa rautakausi ajoitetaan välille 1200–550 eaa.

Jeesus eli roomalaisaikana ajanlaskun alkuvuosikymmeninä. Kristinuskon moraalikoodiston väittäminen rautakautiseksi, puhumattakaan pronssikautisuudesta, on siis jotakuinkin sama, kuin pitäisi nykysuomalaista maailmankuvaa keskiaikaisena.

Kehityksen voi nähdä vapauttavana, mutta erityisesti yhteiskunnallisen vallankäytön näkökulmasta trendissä on myös vahvasti negatiivisia piirteitä, esimerkkeinä kunnallisvaalien laskevat äänestysprosentit ja vaikeudet mobilisoida ihmisiä osallistumaan omaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Aiheellisesti voi kysyä, mitä hyvinvointiyhteiskunnasta jää jäljelle, jos paikallisdemokratiasta ei olla kiinnostuneita. Ainakin valta yhteisten asioiden hoitamisessa luisuu entistä pienemmälle piirille.

VÄITÄN, että uskonnonopetuksen erittäin laajan oppimäärän kautta lapsille opetetaan kritiikitöntä auktoriteettiuskoa, joka osaltaan mahdollistaa yhteiskunnallisen passivoitumisen. Uskonto jättää lapsillemme mahdollisuuden omaksua fatalistinen kuva maailmasta: kristinuskon moraali- ja pelastusopin syvin sanoma on lopulta se, että kaikki on puolestasi etukäteen Jumalan luomaa ja päättämää, joten maailmaa ei kannata itse vaivautua aktiivisesti muuttamaan.

Yhteisistä asioista ei siis olla yhtä kiinnostuneita kuin ennen. Kunnallisvaaleissakin äänestetään vähemmän. Jollakin erikoisella tempulla Veli-Pekka Tynkkynen väittää, että se johtuisi koulujen uskonnonopetuksesta. Mitään omaa väittämistään kummempaa kytköstä hän ei esitä. Hän kyllä väittää, että uskonnon kautta ”lapsille opetetaan kritiikitöntä auktoriteettiuskoa” ja esittää oman erikoisen tulkintansa kristillisestä moraali- ja pelastusopista, mutta jättää niiden kytkökset paikallisdemokratiaan hyvin ohueksi heitoksi.

Argumentin voi itse asiassa kääntää päälaelleen. Kunnallisvaalien korkein äänestysprosentti saavutettiin vuoden 1964 vaaleissa. Silloiset äänestäjät olivat käyneet koulunsa 1950-luvulla tai sitä ennen. Onko Tynkkysellä sellainen käsitys, että uskonnon opetus oli tuolloin vähemmän auktoriteettiuskoista kuin myöhemmin?

Vai olisiko uskonto yksi niistä ”yhteisistä asioista”, joista ihmiset ovat vieraantuneet? Kunnallisvaalien äänestysprosentit näyttävät kovasti menevän samaan suuntaan kuin luterilaisen kirkon jäsenten osuus väestöstä eikä päinvastoin, kuten Tynkkysen argumentoinnin pohjalta voisi luulla.

Kirkolliset piirit kiistävät uskonnon passivoivan vaikutuksen vedoten luterilaiseen työetiikkaan. Tämä etiikka on kuitenkin synnytetty raamatullisten helvetti- ja paratiisikäsitteiden avulla, eikä pelkoa voi pitää kovin hyvänä omatoimisuuden lähteenä. Uskonnonopetusta puolustetaan myös sanomalla, että yhteiskuntaa käsitellään jo historiassa, maantiedossa sekä filosofiassa.

Olkinukke on varsin kätevä argumentaatiotapa. Kun määrittelee itse, mitä mieltä vastapuoli on ja vielä muotoilee asian sopivan yksinkertaiseksi, niin onkin jo huomattavasti helpompi vastata itse.

Uskonnottomien elämänkatsomustiedon rinnalla uskonto on kuitenkin ainoa oppiaine, jossa ihmisyys ja yhteiskunta linkitetään eriteltynä moraalisiin kysymyksiin. Uskonnolla on siis monopoli moraalisten pohdintojen osalta, millä on merkittävä vaikutus koululaisten maailmankuvan rakentumiseen.

Filosofiasta voisi minun puolestani tehdä pakollisen oppiaineen. Ei-uskonnollisia eettisiä oppeja voitaisiin käsitellä siellä. Joka tapauksessa kristillisen etiikan hyvä tuntemus on länsimaissa olennaista. Vaikka ei uskoisikaan, niin sen kulttuurinen merkitys on joka tapauksessa niin valtava, ettei länsimaista yhteiskuntaa voi ymmärtää ilman sitä.

DOGMEISTA vapaa kriittinen ajattelu on keskeinen innovatiivisen yksilön ja luovan yhteiskunnan ominaisuus. Itse opiskelin koulussa uskontoa, joten olen vakuuttunut, että elämänkatsomustiedon kaltainen oppiaine antaa yksilöllistyvän yhteiskunnan haasteisiin ja nuortemme moraaliseen kasvuun paremmat eväät kuin uskonnonopetus.

Tarjoaako Tynkkynen siis elämänkatsomustietoa dogmeista vapaana vaihtoehtona? Hänen argumentaationsa lienee tarkoituksellisesti epäselvää, jotta siihen olisi hankala tarttua, mutta siltä tuo lähinnä kuulostaa. Kuitenkin hän itse kirjoittaa aikaisemmassa mielipidekirjoituksessaan, että elämänkatsomustiedossa ”sitoudutaan humanismiin” (AL 16.10.09, lyhentämätön versio pdf-tiedostona). Onko se nyt siis dogmitonta vaiko ei?

”Dogmi” tarkoittaa opinkappaletta. Vaikka se yleensä esiintyykiin uskonnollisissa yhteyksissä, voidaan dogmeista puhua minkä tahansa oppijärjestelmän yhteydessä. Jokaisella eettisellä järjestelmällä on jotkin opinkappaleet, joihin järjestelmä perustuu. Siksi on mieletöntä peräänkuuluttaa dogmitonta kriittistä ajattelua.

Olisin viidennellä luokalla ennemmin halunnut kuulla ”toisen kohtaamisesta ja hänen asemaansa asettautumisesta” kuin ”alku- ja patriarkkakertomuksista”. Lukiossa olisin mieluummin perehtynyt teemaan ”maalliset ja uskonnolliset katsomukset maailmankuvan perustana: tieteiden, näennäistieteiden ja uskontojen rajankäynti” kuin ”kristilliseen käsitykseen Jumalasta, ihmisestä, luonnosta ja pelastumisesta”.

Vertaamalla opetussuunnitelmia opetushallituksen internet-sivuilla kukin voi muodostaa oman näkemyksen näiden aineiden moraalista kasvua ja yhteiskunnallista vastuuta edistävistä piirteistä. Etenkin niitä perheitä kannustan tähän, joissa harkitaan eroamista tai on erottu kirkosta, mutta perheen koululaiset kuuluvat edelleen tottumuksesta kirkkoon.

Tynkkynen taitaa luottaa, ettei moni oikeasti käy vertaamassa opetussuunnitelmia, sillä eipä niistä mitään erityisen ihmeellistä löydy. Laitan tähän esimerkin vuoksi linkit vuosiluokkien 6–9 opetussuunnitelmien perusteisiin: evankelisluterilainen uskonto ja elämänkatsomustieto.

Itse hän yrittää poimia vertauspareiksi esimerkkejä, joissa uskonnonopetus asettuisi mahdollisimman epäilyttävään valoon. Hän kuitenkin epäonnistuu siinä surkeasti: niin alku- ja patriarkkakertomukset kuin kristilliset käsitykset Jumalasta, ihmisestä, luonnosta ja pelastumisesta kuuluvat länsimaisen ihmisen yleissivistykseen. Suomalaisista yli 80 prosenttia kuuluu kristillisiin kirkkoihin. Kristinusko on siksi ilmiö, jota myös uskonnottomien on syytä ymmärtää.

Viidesosa suomalaisista ei kuulu kirkkoon, mutta edelleen noin 95 prosenttia koululaisista opiskelee uskontoa, mikä hidastaa elämänkatsomustieto-aineen kehitystä.

Humanistiliittoon kuuluu noin sata jäsentä (Wikipedian mukaan; en löytänyt tietoa liiton omilta sivuilta) ja silti humanismiin sitoutunutta elämänkatsomustietoa opiskelee kolme prosenttia koululaisista. Kummassakohan on suurempi epäsuhta?

Yhteenvetona voi lähinnä todeta, että varsin heppoisat argumentit Veli-Pekka Tynkkynen mielipidekirjoitukseensa valitsi. Kytkös paikallisdemokratian rapautumisen ja dogmaattisen uskonnonopetuksen välillä jäi vihjailujen asteelle. Loppu on sillisalaattia, johon haetaan argumentteja vähän sieltä sun täältä, mutta kovin vähän jää lopulta käteen.

Veli-Pekka Tynkkysen vastaus kirjoitukseen on blogin kommenteissa.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Kuinka paljon sivujen hitaus haittaa?

Niko Lipsanen — Tue, 05 Jan 2010 04:47:14 +0000

Nettiselaajat eivät jaksa odottaa hitaiden sivujen latautumista. Eihän? Niin meille ainakin on kerrottu. Yhteysnopeudet ovat tietysti kasvaneet, joten raskaammatkin sivustot latautuvat nopeammin, mutta hidastelevia palvelimia ei kukaan jaksa odottaa.

Näin minäkin uskoin vielä tunti sitten. Nyt kuitenkin jo epäilen. En minä itsekään sulje hitaasti aukeavia sivuja, jos epäilen sieltä löytyvän jotakin vähänkin mielenkiitoista. Olenko sitten kovinkin poikkeava käyttäjä?

Hitaasti latautuvat sivut saattoivat tietysti ärsyttää vielä joskus silloin, kun selaimissa ei ollut välilehtiä tai moni-ikkunointia. Mutta kuka enää nykyään sellaisia selaimia käyttää?. Olen kuullut huhuja, että jopa Internet Explorerissa olisi nykyään jonkinlainen välilehtiviritys. Vai täbeiksikö niitä pitäisi kutsua?

Jos jokin sivu hidastelee, niin antaa hidastella. Selaamista voi jatkaa toisessa välilehdessä ja palata hidastelevan sivun pariin sitten joskus kun se on latautunut. Operan uusi 10-versio on tässä erityisen kätevä, kun välilehdet saa sivupalkkiin pikkukuvakkeina. Kun kuvake on latautunut, on sivukin valmis. Jos jo kuvakkeesta näkee, ettei sivu olekaan vierailemisen arvoinen, niin ruksista vain kiinni.

Googlen ja Bingin testaukset näyttävät kuitenkin varsin selvästi, että sivujen hitaus karkottaa kävijöitä. Ja käytänhän minäkin esimerkiksi Facebookin Lite-versiota – tosin enemmän sen selkeyden kuin nopeuden takia.

Saattaa myös olla, että Google alkaa rankata sivuja myös niiden nopeuden perusteella. Eli kannattaa tehdä jatkossakin sivut niin, että ne latautuvat mahdollisimman nopeasti. Vaikka hitaus ei välilehdillä selailijaa niin haittaisikaan, niin nopeat sivut löytyvät paremmin hakukoneilla.

Lisää samantapaisia kirjoituksia tästä blogista:

Savolainen desilitra

Niko Lipsanen — Sat, 02 Jan 2010 06:03:21 +0000

Tapahtui erään nyt jo kuntakartalta poistuneen maalaiskunnan yläasteella joskus 1980-luvulla:

Kotitaloustunneilla oli tapana jakaa luokka muutamaksi pienemmäksi ryhmäksi, jotka sitten valmistivat kukin osan senkertaisesta ateriakokonaisuudesta. Usein jonkin ryhmän homma meni vähän pieleen – opetteluahan se oli – mutta tällä nimenomaisella kerralla jälkiruokaryhmän tuotos oli harvinaislaatuisen epäonnistunut. Itse asiassa tuotos oli täysin syömäkelvoton.

Opettaja arveli, että syy epäonnistumiseen oli liian suuri leivinjauheen määrä. Jälkiruokaryhmäläiset vakuuttivat kuitenkin laittaneensa sitä ihan ohjeen mukaan. En muista ohjeen vaatimaa määrää, mutta sanotaan nyt vaikka, että se oli ”1 tl”. Ryhmän jäsenet vakuuttivat, etteivät he laittaneet leivinjauhetta kuin yhden tesilitran.

Miksiköhän muuten teelusikan lyhenne on ”tl”, mutta ruokalusikan ”rkl”? Lyhenteitä keksittäessä on selventävän väli-k:n avulla otettu huomioon, että joissakin länsimurteissa ”d” ääntyy ärränä, mutta itämurteiden muunnosta d:stä t:ksi ei ole huomioitu. Epäreilua tuommoinen.

Joka tapauksessa on harhaanjohtavaa, että lusikka lyhennetään samalla tavoin kuin litra. Jos lyhenteet olisivat vaikkapa ”tlus” ja ”rlus”, niin vaaraa litramittoihin sekoittumisesta ei olisi.

Turha tuosta virheestä on kyseisen jälkiruokaryhmän jäseniä syyttää. He vain johdonmukaisesti päättelivät, että jos mittayksikkö päättyy ”l”, niin se tarkoittaa litraa. Koska teralitraa leivinjauhetta ei ollut saatavilla, he päätyivät tesilitraan.

Mainittakoon vielä, että en itse kuulunut kyseiseen ryhmään. En myöskään muista, mistä jälkiruoasta ole kyse. Saattaa myös olla, että leivinjauheen sijaan kyse oli perunajauhosta. Joka tapauksessa emme sillä kertaa jälkiruokaa saaneet.