Blogi paikoista, tavaroista, uskomisista, syömisistä, webistä ja muustakin

28.4.2012 klo 19.35 | Niko Lipsanen

bisnes politiikka taide verotus yhteiskunta

Kirjoitin Lipsanen & Ruso -blogiin eilen merkinnän Guggenheimin varjosta.

Muun asian ohessa sanoin, ettei nykytaide ole rakentavaa, eikä siitä keskusteltaessakaan siksi täydy olla rakentava. Sanoin nykytaiteen olevan ”pelkkä puhkeamistaan odottava kupla”, jonka edistämiseen ei ole syytä käyttää verorahoja.

Merkintää kommentoi Rami, joka kysyi, mitä mahdan tuolla sanomisellani tarkoittaa. Hän kirjoitti myös:

Omasta mielestäni meillä on sekä varaa että syytä tukea nykytaidetta. Ennen kaikkea ostamalla sitä omiin koteihin ja yrityksiin mutta myös verovaroilla.

En tiedä, keitä ovat Ramin tarkoittamat ”me”, mutta Rami on toki vapaa ostamaan tai muulla tavoin tukemaan nykytaidetta. Ei sitä ole missään nimessä syytä kieltää. Ongelmalliseksi tilanne muuttuu vasta sitten, kun toimitaan veronmaksajien rahoilla.

Se, mikä on taidetta ja mikä ei, on tuskin koskaan ollut mikään yksiselitteinen asia. Nykytaiteessa taiteen erottaminen ei-taiteesta on jo lähes mahdotonta. Mikä tahansa voi olla taidetta, jos sitä sellaiseksi sanotaan.

Voisi kuvitella, että kun mikä tahansa voi olla taidetta, niin lopulta mikään ei enää ole sitä. Käsitteen merkitys laimentuu ja katoaa, jos sen avulla ei pystytä erottelemaan käsitteiden kuvaamia asioita tai ilmiöitä toisistaan.

Taiteen suhteen on kuitenkin käynyt toisin. Raja taiteen ja ei-taiteen välillä on entistäkin tiukempi. Syy tähän on raadollinen, kuten yhteiskunnassa yleensäkin: raha. Kun pääsee oikeisiin piireihin taiteilijaksi, alkavat apurahat juosta. Kun pääsee vielä oikeampiin piireihin, voi lätkiä teoksiinsa moninumeroisia hintalappuja, ja joku vielä suostuu hinnan maksamaankin.

”Taiteilija” ei enää määrity ”taiteen” kautta vaan päinvastoin. Taiteilija ei ole joku, joka tekee taidetta, vaan taide on jotakin, jonka on tehnyt taiteilija. Pitää vain päästä sisään oikeisiin piireihin, jotta voi kutsua itseään taiteilijaksi ja taiteeksi sitä, mitä tekee.

Tästä rakennelmasta on syntynyt keisarin uudet vaatteet -ilmiö, jossa ”taiteilijat” kilpailevat sillä, kuka onnistuu lyömään toisen tuottamalla vieläkin tyhjänpäiväisempää moskaa, joka voidaan myydä yleisölle taiteena. Kuten keisarin ”vaatteet”, tarvitsee myös nykytaide uskottavuutensa pönkittämiseen hienoja kulisseja. Siksi sille on rakennettava esittelytiloiksi guggenheimeja ja muita arkkitehtuuriluomuksia.

Kansainvälisten taidepiirien huipuille päässeiden taiteilijoiden teosten hinnat ovat kohonneet järjettömiksi. Siinä ei tietysti ole mitään vikaa niin kauan kuin omia rahojaan käyttävä ostaja ja taiteen myyjä pääsevät sopimukseen hinnasta. Sen kuitenkin pitäisi olla selvää, ettei hintakuplaa ole mitään syytä pönkittää verorahoin.

Toivottavasti tämä merkintä selvensi sitä, miksi nykytaide on mielestäni kupla. Osin se pätee taiteeseen laajemminkin, mutta on ilmeisin silloin, kun kyse on nimenomaan nykytaiteesta. Siitä, miksi nykytaiteeseen ei pitäisi käyttää verovaroja, olen kirjoittanut pari kertaa aikaisemminkin: Nykytaide kuin juna-aikataulu (2009) ja Taiteen oltava riippumatonta valtiosta (L&R 2011).

Kuvassa näkyvä Hernesaarenkadun bussipysäkillä hetken ollut pahviluomus lienee jonkin sortin tilataidetta. Kuva on otettu toukokuussa 2011.

Tähän artikkeliin on jätetty yksi kommentti tai paluuviite.

1. galleria gaga 3.11.2013 klo 13.02:

   Olipas tyhjänpäiväistä hölinpölinää. Kirjoittajalla ei selvästikkään ole kaikki pensselit penaalissa, liekkö selväkään, ainakin päänsä pönkittämiseen tarvitsee toteemipaaluja. Että voi saada päänsä sekaisin taiteesta. Tuon kaverin kannattaa pysyä kaukana taiteesta, se saattaa vielä lävähtää silmille, iskeä flashbackinä. Siinä dongarit lentää nurkkaan, ja jengat mennä solmuun. Se ei ainakaan ole mitään taidetta, ”hytisevä maissipaskaläjä” huoneen nurkassa ei, se on persu.